American Teen (2008)

American Teen on dokumenttielokuva indianalaisista viimeisen vuoden lukiolaisista. DVD:n takakannessa elokuvaa kuvaillaan tosielämän The Breakfast clubiksi. Pituutta pätkällä on 95 minuuttia, joten soveltuu Helmet-haasteen kohtaan: 47. "Elokuva on alle 100 minuttia".

Ensinnäkin luulin koko ajan elokuvaa katsoessani, että se on mokumentti. Olin enemmän kuin yllättynyt kun huomasin, että se onkin luokiteltu dokumentiksi. Minun on vaikea uskoa, että elokuvaa ei oltaisi hyvin pitkälle käsikirjoitettu. Katsoessani ajattelin, että onpas osiin onnistuttu valitsemaan uskottavat tyypit; koulun suosituin poika on ihan kivan näköinen, mutta ei kuitenkaan mikään Hollywood-tähti. Ja koulun suosituin tyttö onkin aika "poikatyttömäinen" eikä mitenkään mustavalkoisen pahis. Tämä tuntui virkistävältä. 

Mokumenttina elokuva on hyvä ja ihmisten elämiin samaistuu. Olisin voinut katsoa elokuvaa vielä ainakin tunnin lisää. Kukin päähahmoista oli omalla tavallaan mielenkiintoinen ja monitahoinen. Dokumentiksi tätä ei kuitenkaan mielestäni voi missään mielessä kutsua. Sen verran näytellyiltä jotkin kohtaukset kuitenkin tuntuivat. Ja kamera tuntui löytävän tien aina kaikkiin nuorten elämien käännekohtiin.

Elokuvan keskiössä ovat siis viisi nuorta. Megan Krizmanich on suosittu nuori nainen, joka haluaa tiettyyn lääkikseen, koska hänen perheestään miltei kaikki ovat sinne menneet. Jake Tusing on tietokonepelejä pelaava nörtti, jonka epämuodikkaan hiusleikkauksen suorittaa tämän äiti. Colin Clemens on koripalloa pelaava kaikkien kaveri, jonka on pakko saada urheilustipendi, jotta pääsisi collegeen, koska tämän Elviksenä esiintyvällä isällä ei ole siihen varaa. Mitch Reinholt on hottis, jolla on myös älyä ja Hannah Bailey on taiteilijaluonne, jota ei kiinnosta mitä muut hänestä ajattelevat. 

Alku tuntui hieman kömpelöltä katsottavalta, mutta kun elokuva pääsi vauhtiin oli se hyvinkin nautittava.

***1/2

Ohjaaja: Nanette Burstein (The Kid Stays in the Picture, Going the Distance)

Pääosissa: Hannah Bailey, Jake Tusing, Megan Krizmanich, Colin Clemens, Mitch Reinholt 

Kesto: 1h 35min

Valmistusmaa: USA

An Inconvenient Sequel: Truth to Power (2017)

Al Gore palaa ilmastonmuutosaiheeseen kymmenisen vuotta An Inconvenient truthin jälkeen jatko-osalla An Inconvenient Sequel: Truth to Power. Sijoitan elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 22. "Ilmastonmuutosta käsittelevä elokuva".

Elokuva alkaa kaikuina edellisen elokuvan arvosteluista kuinka sen esittämät ennusteet ovat aivan epärealistisia tai kuinka Al Goren ei pitäisi esiintyä ilmastonmuutoksen asiantuntijana kun on vain varapresidentti eikä ilmastotutkija. 

Elokuva esitteleekin paljon vuoden 2006 ennusteita Goren luentojen filmatisoinnin muodossa, mitkä ovat nyt totisinta totta eli ilmastonmuutoksen aiheuttamat jäävuorten sulamiset, lisääntyneet tulvat, kuivuus sekä tulipalot. Goren mukaan suurinta kritiikkiä An Inconvenient truth sai aikoinaan siitä, että siinä ennustettiin veden tulvivan jopa 9/11 muistomerkille asti. Niin oli sitten oikeastikin käynyt.

Gore on selkeästi asiasta intoihimoinen. Tuntui hieman masentavaltakin kun hän niin myrskyisästi taisteli ilmastonmuutosta vastaan esiintyen eri tilaisuuksissa sekä keskustellen ilmastonmuutoskokouksissa, mutta hyvin vähän edistystä kuitenkaan aikaan saaden. Trumpin presidenttikauden päätös irtisanoutua ilmastosopimuksesta näytettiin dokumentin loppupuolella ja tuntui viimeiseltä niitiltä arkkuun sekä Goren työn mitätöinniltä. Trumpin sanoin ISIS on ilmastonmuutosta suurempi uhka ja siihen tulisi keskittää suurempi huomio.

Al Gore jäävuorilla

Elokuva on selkeästi tarkoitettu vetoamaan ihmisten tunteisiin ja Gore osaa hyvin ilmaista huolensa ja raivonsa asian suhteen niin, että kamerakin tykkää. Musiikillakin pelataan jonkin verran. Aika ankean kuvan dokumentti jättää maailman tilasta vaikka joitain positiivisiakin pilkahduksia saadaan aurinkovoiman lisääntyneen hyödyntämisen merkeissä.

Ilmastonmuutoskysymykset ovat tietysti olleet nyt pinnalla, mutta paikoin dokumentti tuntui vähän kuin Goren kuitilta, että mitäs nauroitte 2006 ilmestyneelle pätkälleni kun nyt ennusteet ovat totta. Muistan, että An Inconvenient truth oli sellainen elokuva jonka suurinpiirtein kaikki oli nähnyt. Tämän ilmestymisestä en ollut kuullutkaan vaikka jo pari vuotta sitten valmistunut. Pidänkin tätä pikemminkin dokumenttina Goren matkasta vuodesta 2006 "tähän päivään" kuin ilmastonmuutosdokumenttina.

***

Ohjaajat: Bonni Cohen, Jon Shenk

Pääosissa: Al Gore

Kesto: 1h 38min

Valmistusmaa: USA

Ukonvaaja (2016)

A.W. Yrjänä toimii kertojana Suomen mytologiasta ammentavasta Ukonvaaja-dokumentissa ja on saanut naamansa kanteen. Asetankin elokuvan Helmet-haasteen kohtaan 1. "Elokuvan kannessa on ihmiskasvot". 

Lähinnä CMX:n laulajana tunnettu A.W. Yrjänä on myös kunnostautunut runoilijana ja teologisen tiedekunnan oppejakin saanut. Yrjänä on tehnyt paljon taustatyötä taiteelliseen ilmaisuunsa suomalaisten kansanperinteiden parissa. 

Dokumentissa Yrjänä vaeltaa pitkin Suomen luontoa ollen "henkisellä matkalla" haastatellen muun muasssa arkeologia, folkloristiikkoa ja uskontotieteilijöiden legendaa: Juha Pentikäistä. Arkeologi kertoo teorian myyttien synnystä eräänlaisena aivojen "big banginä" jonka myötä ihmiset olisivat alkaneet uskoa uskomattomiin. Tämä olisi tapahtunut noin 40 000 vuotta sitten. Karhussa myös hänen mukaansa näkyy hyvin ihmisen luontosuhteen muutos. Ennen karhua pidettiin kultahissillä laskeutuneena jumalana, mutta kaskikulttuurin myötä karhusta tuli pelottava tuhoeläin. 

Yrjänä ajaa pitkin Suomea etsien muinaissuomalaisille tärkeitä kohteita, mutta yksikin kuppikivi on lehmien ympäröimä ja yhden seinäkirjoituksen päälle toisaalla ollaan töhritty. Kyllä Yrjänä pääsee ihastelemaankin kun patikoi Astuvansalmen kalliomaalauksia katselemaan ja pääsee toteuttamaan lapsuudenhaavettaan tieteellisellä kaivauksella Ravattulan ristimäellä, jossa on tiettävästi ollut Suomen vanhin kirkko (rakennettu n. 1100-luvulla). Tapaapa Yrjänä kansanperinteitä ylläpitäviä Taivaannaula ry:n jäseniäkin, jottei muinaiset tavat unohtuisi kansakuntamme muistista.

Nuotion äärellä Yrjänä pohtii ja kertoo mm. Ukko-jumalasta ja maailmansynty myytistä. Yrjänän siteeraamat myyttiset tarinat ovat kuvitettu animaatioin.

A.W. Yrjänä kohentaa tulta ja kertoo Ukosta

Alkuun tuntui hieman haastavalta tottua Yrjänään haastattelijan tai juontajan roolissa. Hänen myhäilynsä välillä keskeytti aika häiritsevästikin haastateltavan puheen. Yrjänän kävellessä ja pohdiskellessa näitä mytologia-asioita alkoi koko homma tuntua joltain mokumentilta kuin Studio Julma huvin "Viimeiset vaeltajat" kuunaan. Ukonvaaja oli kuitenkin tehty vakavalla mielellä ja hyvä tahto sydämessä. Yrjänä on sympaattinen mietiskelijä sisäänpäin herkyvine nauruinee ja tyyliin alkoikin hiljalleen lämmetä. Yrjänäkin tuntui kokoajan kehittyvän haastattelijana dokumentin edetessä. Ukonvaaja on pienen budjetin joukkorahoituksella tehty "intohimoprojekti" ja onkin sellaisenaan kunniotettava, että ollaan saatu dokumentoitua Suomen kansallisaarteita;  niin maisemien, tarinoiden kuin ihmistenkin muodossa.

Animaatioin väritetyt Kalevalan tarinat olivat kivoja välietappeja ja visuaalisesti mielenkiintoisen näköisiä. Yrjänällä on kuitenkin hieno ääni ja sopi hyvin tähän tarkoitukseen. A.W. Yrjänän aiheeseen sopivaa laulantaakin saadaan hieman kuulla, mutta suurin osa elokuvan musiikista ei ole hänen kynästään. Puolentoistatunnin dokumentti oli ehkä hieman liian kunnianhimoinen pituus. Jäsennellympi tunnin paketti olisi mielestäni toiminut paremmin, laatu korvaten määrän.

Kiinnostukseni lepää näissä aihealueissa, joten katsominen oli pääosin viihdyttävää ja opin jotain uuttakin. Suurin anti oli potentiaalisten retkeilykohteiden bongaaminen. Toki myös vanhana CMX fanina oli hauska nähdä ja kuulla A.W. Yrjänää näissä hieman erilaisissa merkeissä.

***1/2

Ohjaaja: Tuukka Tähti

Pääosissa: A.W. Yrjänä, Antti Lahelma, John Björkman

Kesto: 1h 28min

Valmistusmaa: Suomi

Period. End of Sentence. (2018)

Kuukautiset: Uusi perioidi (Period. End of Sentence.) on Intiassa kuvattu lyhytelokuva kuukautisista. Ainakin Intiassa kuukautiset ovat vielä tabu, joten asetan lyhärin helmet-haasteen kohtaan 15. "Elokuvassa käsitellään jotain tabua".

Katsoin 2019 vuonna järjestetyn Oscar-gaalan live-lähetyksen enkä muista enää kovinkaan monen puhetta, mutta muistan kun tämä elokuva voitti parhaan lyhytdokkarin pystin kuinka innoissaan voittajat olivat siitä, että elokuva kuukautisista voitti Oscarin. 

 "I can’t believe a film about menstruation just won an Oscar!’

Sanon heti alkuun, että aihe on tärkeä ja on hämmentävää, että vieläkin joissain maissa käytetään vanhoja  vaatteita kuukautisverta imemään. Ja kuinka virheellisiä käsityksiä kuukausittaisesta vieraasta on, niin että naisia pidetään likaisina ja messuun kelpaamattomina niiden aikana. Ainakin siis dokumentissa kuvatussa Intiassa. Asioihin tulee kuitenkin hiljalleen parannusta, jota dokumentti kuvaa, kun sidekoneet yleistyvät ja naiset saavat ostettua edullisia ja tehokkaita kuukautisvälineitä käyttöönsä.

Noloa edes puhua...

Tärkeä asia siis ja tärkeä elokuva. Tästä huolimatta unohduin 26 minuutin mittaisen elokuvan aikana selaamaan kännykkääni tajuten jossain vaiheessa, että hei, elokuva on menossa. Sanoisin siis, että elokuvan ansiot lepäävät siinä mistä se kertoo ja minkälaista sanomaa se levittää kuin niinkään sen katsomisen viihteellisissä arvoissa.

***

Ohjaaja: Rayka Zehtabchi (We home, Madaran)

Pääosissa: Ajeya, Anita, Gouri Choudari

Kesto: 26min

Valmistusmaa: USA

82/1001 Triumph des Willens (1935)

Natsipropagandafilmit eivät kuulu jokapäiväiseen elokuvakategoriavalikoimaani, joten asetan tämän Leni Riefenstahlin Tahdon riemuvoiton (Triumph des Willens) Helmet-haasteen kohtaan 3."Elokuva sellaisesta elokuvan lajista, jota et yleensä katso."

Elokuvassa näytetään mahtipontisesti vaaleihoisia pellavapäisiä ja kirkassilmäisiä lapsia. Kansan joukot hurraavat führerilleen järjestyksellisissä riveissään. Natsisaksaa ylistetään ja sen johtajaa. Vuorottain eri puhujat kuten esimerkiksi Wagner ja Goebbels kehuvat natsisaksan ansioita kuten teiden luomista ja puhdasta rotua.

Elokuva koostuu suurelta osin orkesterimusiikin säestämästä Hitlerin suuresta sotajoukosta, joka marssii pitkin Saksan katuja kansan hurratessa ja natsiliput liehuen. Hitlerkin riehuu muutaman kerran sanasensa mikrofoniin.

Natseja, natseja ja lisää natseja

Hitler itse määräsi Riefenstahlin tekemään elokuvan kuudennesta natsipuolueen kongressista, joka pidettiin vuonna 1935 Nürnbergissä. Elokuva on teknisesti hienosti tehty: natsit todellakin näytetään mahtavana ja Hitler heistä parhaana. Propagandaelokuvana siis erinomainen. Ohjaajalla oli valtavat resurssit käytössään ja määräsi esimerkiksi uusia siltoja rakennettavaksi tarkasti määräämiinsä sijainteihin. Hänen käytössään oli 30 kameraa ja 120 teknikkoa. Alussa kuvataankin pitkä pätkä lentokoneesta käsin pilvistöä kun Hitler lentelee taivaista vapahtajan lailla kansansa keskelle.

Tahdon riemuvoiton elokuvalliset ansiot ovat kiistattomat, niin hienosti se on kuvattu ja tehty. Samaan aikaan pahinta on juuri se, että se on niin hyvin tehty, koska on vaikuttanut niin monen mieleen natseja glorifioiden.

****

Ohjaaja: Leni Riefenstahl (Olympia I ja II, Tiefland)
Pääosissa: Hitler
Kesto: 1h 54min
Valmistusmaa: Saksa

Minimalism: A Documentary About the Important Things (2015)

“I think everybody should get rich and famous and do everything they ever dreamed of so they can see that it's not the answer.” 

-Jim Carrey

Eikö tavaramäärä olekaan oikotie onneen? Tätä pohditaan dokumenttielokuvassa - Minimalism: A Documentary About the Important Things.

Bisnesmaailmassa menestyneet ja rikastuneet kaverukset Joshua Fields Millburn ja Ryan Nicodemus tajusivat, että materiaalisista saavutuksistaan huolimatta he eivät olleet onnellisia. Yleisesti tavoittelemisen arvoiset statusroinat eivät täyttäneet aukkoa, joka kaipasi täyttämistä. Joshua löysi vastauksen onnellisuuteensa mininmalismista ja hänen kamunsa Ryan seurasi perässä. 

Dokumentissa puhuvat Danin ja Joshuan lisäksi muita minimalismista innostuneita ihmisiä. Elokuvassa esitellään muun muassa minikodissa asuva pariskunta. Tutkimusten mukaan ihmiset käyttävät kodissaan vain pientä osaa pinta-alasta ja minikoti tarjoaa kaiken oleellisen. Tilat jotka tulevat aidosti hyödynnetyksi. Minimalistit kertovat kuinka rahan saamisen tavoitteleminen tarkoittaa että sen eteen pitää tehdä paljon työtä, joka puolestaan vie paljon aikaa. Tilaa omalle vapaa-ajalle ja oman mielenkiinnon kohteille sekä ihmissuhteille jää näin vain vähän aikaa. Kun ei ole tarve kuluttaa niin paljon, ei rahaakaan tarvitse tahkoa älyttömiä määriä ja jää vapaa-ajalle enemmän aikaa ja tämä jos mikä tekee minimalistien mukaan ihmisen onnelliseksi.

Ytimenä elokuvassa onkin se, että rakasta ihmisiä ja käytä tavaroita, koska toisin päin homma ei vain toimi onnellisuuden kannalta. 

Minimalistit

Minimalismi-dokumentti oli mielenkiintoinen ja toi hyviä pointteja esille, tosin en ole itse koskaan ollutkaan mitenkään erityisesti tiettyjen brändien perään vaan enemmänkin juuri tavoitellut niitä asioita jotka tuottavat itselleni onnea, joten ehkä olen jo minimalisti. En ole muutenkaan mikään himoshoppaaja, mutta olen viime aikoina pyrkinyt ostamaan vaan sellaisia vaatekappaleita tms. jotka tuovat minulle aidosti iloa. Dokumentissakin todettiin, että myös keräilijä voi olla minimalisti, jos keräilyesineet tuovat arvoa keräilijän elämään. Näin on ainakin omalla kohdallani lukuisten asioiden "hamstraajana". 

Dokumentti on tietyllä tavalla uskottavampi kun päähahmot ovat saavuttaneet ne asiat mitä pidetään tavoiteltavina ja päättäneet valita kuitenkin toisin. Toisaalta taas minimalismin idea tuntuu aika porvarilliselta jos se on henkilökohtainen valinta. Jotkut kun ovat minimalisteja kun ei ole varaa mihinkään. Toisaalta taas elokuvan pointti on ehkä se, että löytäisi onnellisuuden muista asioista kuin tavarasta, oli sitten taloudellisesti köyhä tai rikas.

***1/2

Ohjaaja: Matt D'Avella
Pääosissa: Dan Harris, Joshua Becker, Shannon Whitehead
Kesto: 1h19min
Valmistusmaa: USA

Man vs Snake: The Long and Twisted Tale of Nibbler (2015)

What the fuck is Nibbler?

 

Vuonna 2007 valmistunut dokumentti The King of Kong kertoi Donkey Kong -pelin maailmanmestaruus kilvoittelusta. Samassa hengessä tehty dokumentti Man vs Snake: The Long and twisted tale of Nibbler kertoo hieman tuntemattomammasta retropelistä - Nibbleristä. 

Nibbler on peli jossa käärme ei saa purra itseään tai "myrkyttää itsensä ja kuolee". Tämä peli ei ole noussut niiden tunnettujen kavereidensa rinnalle kuin Pac-Man tai Donkey Kong. Vuonna 1984 nuori Tim McVey oli ensimmäinen henkilö, joka ylitti videopelissä ylipäätään sekä Nibblerissä miljardin pisteen rajan; yhdellä kolikolla ja 44 tunnin yhtämittaisella pelaamisella. Tim sai pitää ennätystään usean vuoden ajan kunnes italialainen Enrico Zanetti ilmoitti ylittäneensä Timin saamat pisteet. Usean silminnäkijätodistuksen painosta huolimatta Enricon tulos ei ollut virallinen Walter Dayn perustaman videopeliennätyksiä rekisteröivän Twin Galaxies'in hyväksymä ja Timin mestaruus jäi voimaan. (Myöhemmin Enricon tulos kuitenkin virallistettiin juurikin useiden todistajalausuntojen takia). Tim ei motivoitunut mittelöimään uudelleen Nibblerissä, koska Enricon tulos jäi epäviralliseksi. 

Timin kilpailuvietin herättää kuitenkin uusi seriffi kaupungissa kun eräs Dwayne Richard ylittää hänen tuloksen.

Tim rocking that old Nibbler machine

Olisin voinut katsoa tätä dokumenttia vaikka kuusi tuntia ja olinkin harmistunut kun se päättyi. On jotain kiehtovaa kun aikuiset miehet pelaa yksinkertaista retropeliä tuntikausia kilpailumielessä. Vaatii aivan tietynlaista luonteenlujuutta että jaksaa pelata putkeen toista vuorokautta jotain Nokian vanhan mallin matopelin tapaista tuotosta. Tim oli mielenkiintoinen hahmo seurata ja hänen kilpakumppaninsa Dwayne vasta mielenkiintoinen persoona olikin hullun kiilto silmissään. Dokumentissä oli jännitystä, yllättäviä tilanteita, petoksen makua ja vaarallisia tilanteita. Kaikkea mitä viihdyttävältä elokuvalta toivoa saattaa. Parasta tietysti on se, että kaikki oli totta kuten dokumentissa kuuluu. Oman mausteensa toi coolin oloinen Pac-Man sekä Donkey Kong -pelien superstara geimeri Billy Mitchell, jota haastateltiin dokumentissa. 

Tykkäsin.

***1/2

Ohjaajat: Tim Kinzy, Andrew Seklir

Pääosissa: Tim McVey, Dwayne Richard, Enrico Zanetti

Kesto:1h32min

Valmistusmaa:USA

Amy (2015)

Amy on dokumentti laulaja Amy Winehousesta, joka kuoli 27 vuotiaana alkoholimyrkytykseen.

Amy halusi muuttaa heti pois kotoaan kun sai ensimmäisen ĺevytyssopimuksensa. Amyn tavoite oli vain kirjoittaa lauluja ja polttaa pilveä. Amy koki että hänen nuoruutensa ajan musiikki oli huonoa ja vesittynyttä ja hakikin vaikutteita enemmän arvostamiltaan vanhoilta jazz ja blues tähdiltä.

Räväkkä Amy oli piristävä persoona median silmissä sanoen suoraan omat mielipiteensä välittämättä muista. Amyn äitikin tunnustaa olleensa täysin avuton omapäisen lapsensa kanssa eikä pystynyt ylläpitämään kuria mitä hän olisi tarvinnut. Alkoholi ja huumeet kulkivatkin Amyn kanssa läpi tämän musiikkiuran. Dokumentissa käy ilmi, että tärkeintä Amylle oli aina taiteellinen vapaus eikä niinkään kaupallinen menestys.

Back to black -albumin jälkeen Amyn suosio räjähti ja samalla myös hänen omat henkilökohtaiset ongelmat huumeiden, alkoholin ja syömishäiriön kanssa kasvoivat. Asiat luisuivat nopeasti pahasta todella pahaksi kun hänen uusi aviomiehensä Blake tutustutti Amyn Crackin saloihin.

Amy Winehouse

Metallican biisi "Moth into flame" perustuu Amyn elämään ja kappaleen nimi kiteyttääkin hyvin kuvan jonka dokumentti hänestä antaa. Täysillä elävä laulajatar imee elämää niin voimakkaasti sisäänsä, että lopulta hänen sisällään palava liekki polttaa tämän loppuun. Amysta on paljon kuvamateriaalia joka tekee dokumentista kiinnostavan katsottavan ja hänen persoonansakin on kiehtova. En ole itse mikään suuri Amy Winehouse -musiikin fani, mutta arvostan hänen periaatteitaan musiikin tekemisen peräksiantamattomuudesta ja onhan hänellä aivan mahtava äänikin. 

Dokumenttia jaksottaa kivasti Amyn lauluesitykset, joissa sanat näkyvät ruudulla ja kuvaavat jotain dokumentissa kerrottua elämänvaihetta. Muistan itsekin kuinka media riepotteli pahasti addiktoitunutta Amya tämän ulkonäöstä. Hän oli jonkinlainen yleinen vitsailun aihe. Tämän dokumentti tuo myös esille, joka tuntuu nyt todella irvokkaalta kun tietää lopputuloksen.

***1/2

#elokuvahaaste2016 (8. Elokuvan kannesta voi tehdä elokuvanaaman vrt kirjanaama)

Ohjaaja:Asif Kapadia
Pääosissa:Amy Winehouse
Kesto:2h8min
Valmistusmaa:UK

14/1001 Nanook of the North (1922)

Nanook, pakkasen poika (Nanook of the North) on dokumentti inuitti-perheen elämästä, joka asustelee Kanadan arktisella-alueella Hudsonin lahden kupeessa. Noin Englannin kokoista paikkaa asuttaa vain 300 ihmistä. 

Vuoden inuiitteja seurannut dokumentaristi tallentaa filmille perheen kekseliäät keinot selviytyä ääriolosuhteissa. Nanook (Allakariallak) tekee kauppaa pyytämillään turkiksilla ja onnistuu saamaan "pohjoisen tiikeriksi" kutsutun mursun syötäväkseen. Nanook saalistaa hylkeen, jonka on riitettävä talven yli koko perheelle. Nanook myös kätevästi rakentaa iglun mursun hammas -veistään apuna käyttäen. 

Työn lomassa Nanook ehtii viettämään aikaa lapsensa kanssa, jolle leikin varjolla opettaa metsästyksen alkeita. Perheellä on myös Husky-koiria, jonka vetäminä pääsevät matkustamaan pitkin poikin vaikeakulkuisia lumireittejä. Heillä on kapea kanootti, joka osoittautuu varsinaiseksi tilaihmeeksi kun perheenjäsen perheenjäsenen jälkeen siitä maatuskamaisesti purkautuu. Nälkäiset koirat tahtovat hyökätä jopa toistensa kimppuun ja ruoka-aikana käy kova hampaiden kiristely.

"Tiikerin" metsästyksessä

Nanook, joka karhua suomeksi tarkoittaa, on valovoimainen dokumentin päähenkilö. Nanook ei ole kuitenkaan hänen oikea nimensä vaan dokumentoijan hänelle antama roolinimi. Miehen sinnikkyyttä ja tietenkin koko muunkin perheen sinnikkyyttä ei voinut kuin ihailla. Surullista onkin että Nanook perheineen kuoli pian dokumentin valmistumisen jälkeen lumimyrskyn riepottelun lopputuloksena. 

Elokuvaa on  kritisoitu siitä, että ohjaaja saneli mitä perheen täytyi tehdä, että sai visionsa mukaisen pätkän eikä kyse ole näin ollen puhtaasta dokumentista. Parasta elokuvassa onkin sen suunnan näyttäjän rooli. Ohjaaja Robert J. Flahertyä pidetään dokumenttielokuvan isänä tapahtumien peukaloinnista huolimatta. Hän vangitsi pohjoisen karut olosuhteet sekä inuittien päivittäiset askareet arkiromanttisella sekä esteettisesti kauniilla tavalla.

****

#elokuvahaaste2016 (46. Elokuva, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit )

Ohjaaja:Robert J. Flaherty

Pääosissa:Allakariallak, Nyla, Allee

Kesto:1h18min

Valmistusmaa:USA, Ranska

Takaisin pintaan (2016)

Voitin Episodi-lehden arvonnassa pääsyn suomalaisen dokumenttielokuvan - Takaisin pintaan - ennakkonäytökseen.

Dokumentti kertoo ryhmästä luolasukeltajia, joista kaksi menehtyy vuonna 2014 Norjan Plurdalenissa tapahtuneessa sukellusonnettomuudessa. Dokumenttia ideoitiin jo ennen onnettomuuden sattumista, mutta Plurdalenin traagisten tapahtumien jälkeen sen muoto muuttui. Ohjaaja Juan Reinaa kiehtoi luolasukeltajien olemus viimeisinä todellisina tutkimusmatkailijoina. 

Onnettomuus sattuu 130 metrin syvyydessä vieraan maan vesillä. Viranomaiset aloittavat menehtyneiden sukeltajien nouto-operaation, mutta toteavat sen liian vaaralliseksi. Samalla julistetaan myös yleinen kielto kohteen sukeltamiseen. Vetiseen hautaan jääneiden sukeltajien eloon jääneet ystävät: Patrik, Kai ja Vesa sukelluskouluttaja Samin avustuksella päättävät hakea ystävänsä kielloista huolimatta pois. 

Operaation laittomuuden takia ideointi pidetään tiukasti salassa. Auttava ryhmä koostuu lopulta 14 suomalaisesta sekä 11 norjalaisesta jäsenestä. 

Pinnan alla

Takaisin pintaan on mielenkiintoinen suomalaisdokumentti. Vedenalaisen maailman mystisyys ja vaarallisuus herättää kunnioitusta tähän "ihmiselle vihamieliseen ympäristöön" menijöitä kohtaan. Dokumentin tekemisolosuhteet ovat äärimmäiset, mutta kokonaisuudesta oli saatu katsojalle johdonmukainen. Sukelluskohtauksia tauotti sukeltajien yksilöhaastattelut, joissa he avasivat omaa ajatusmaailmaansa sekä tapahtumien kulkua. Välillä oli kuitenkin hieman hankala hahmottaa sukelluskohtauksissa, että kuka kukin oli ja missä päin sukellettiin. Asiaa hahmottavat kaavakuvat olivat hieman liian vähän aikaa katsojan sisäistettävänä ruudulla. 

Pidin siitä, että näinkin surullisen tapahtuman ympärille keskittynyt elokuva ei vellonut surussa eikä "jenkkityyliin" koittanut pumpata katsojalta kyyneliä. Miesten puheista välittyi ajatus siitä ettei kukaan halua kuolla, mutta tietää kuitenkin sukeltamisen vaarat ja tavallaan hyväksyy sen yhtenä mahdollisuutena. Sykähdyttävää oli kun yksi sukeltajista alkoi tapahtumien jälkeen miettiä oman pään kestämisen ja rakkautensa sukeltamista kohtaan välillä. Paniikki ei ole ystävä veden alla. Elokuvassa sai myös naureskella miesten heittäessä läppää tunnelman keventämiseksi. 

Luolasukeltajat sekä Plurdalenin tapahtumat ansaitsevat oman dokumenttinsa. Ajatus siitä, että oma ystävä olisi viimeisellä matkallaan jossain veden alla toisessa maassa saisi itsenikin levottomaksi. Näin maallikkona on vaikea tietysti edes tajuta miten haastavasta operaatiosta oli kyse, mutta jotain osviittaa antaa pintaan tuomista yrittäneen norjalaisvirkamiehen epäuskoinen reaktio kun miehet kertovat puhelimitse noutaneen itse ystävänsä.

Hyvää ystävänpäivää kaikille. Pidetään huolta toisistamme.

****

#elokuvahaaste2016 (9.Dokumentti)

Ohjaaja:Juan Reina

Pääosissa: Patrik Grönqvist, Kai Känkänen, Sami Paakkarinen, Vesa Rantanen

Kesto:1h30min

Valmistusmaa:Suomi

Terms and Conditions May Apply (2013)

Lupaudutko antamaan kaikki rahasi, kaikki oikeutesi ja jopa sielusi kun hyväksyt internetohjelmien ehdot ja säännöt?  Terms and Conditions May Apply dokumentti pohtii metrien pituisia sääntölitanioita joita käyttäjä harvoin lukee. 

Facebookissa kaikki tieto on varmassa tallessa

Dokumentti esittelee kuinka internet on NSA:n ja muiden vakoilujärjestöjen karkkikauppa. Ihmiset tarjoavat omia henkilötietojaan vapaaehtoisesti erilaisten sosiaalisten medioiden kautta ja tiedon keruu on helppoa. Entinen NSA:n työntekijä kertoo dokumentissa kuinka on olemassa tila johon on varastoitu kaikki ja tarkoitan KAIKKI tietoliikenne mitä internetissä tapahtuu. 9/11 jälkeen ihmisten seuraamista säätelevät lait Yhdysvalloissa aikalailla kumottiin, joka mahdollisti kaikenlaisen ihmisten vakoilun. Internet hakuja myös seurataan ja tietyt sanat ovat niin sanotulla kiellettyjen listalla. Kun ohjelma havaitsee tarpeeksi hälyttävät sanat samassa yhteydessä saattaa kyseinen henkilö saada visiitin SWAT-tiimiltä tai joutua muuten viranomaisten syyniin. Dokumentissa esitetäänkin pari tällaista tapausta. Yksi esimerkki oli irlantilaisen miehen harmiton twiitti, jossa hän viittaa tulevaan vierailuunsa Yhdysvaltoihin ja kuinka hän aikoo "tuhota Yhdysvallat", joka tarkoittaa bilettämistä. Twiitin hän päättää kansainväliseen suukon merkkiin: x. USA:n lentokentällä hänet vietiin sivuun ja joutui twiittinsä takia usean tunnin kuulusteluun.

Vaarallinen twiitti

Toinen ahdistava tapaus internetin valvonnasta oli teatteriryhmän protestin päättäminen ennen kuin se oli edes alkanut. Teatteriryhmää johtava professori joutui lukkojen taakse kuninkaallisten häiden ajaksi, ettei voinut toteuttaa suunniteltua kauhuteatteriprotestiaan. Mielestäni tämä oli erityisen ahdistavaa, että pidätetään protestista ennen kuin sellainen on edes ehtinyt tapahtua. Kunnon Minority report -meininkiä indeed. Ja muutenkin miksi rauhanomaisesta prostestista pitäisi joutua pidätetyksi? Tapaus oli Britanniassa jossa kuitenkin tietääkseni on sananvapaus. Mieleeni tulikin heti ihan äskettäin Suomessa tapahtunut vasemmistoliiton rauhanomaisen vappumarssin sabotointi poliisien osalta kun marssissa käytettäviä lippuja katkottiin kun "niitä olisi voinut käyttää aseina". Poliisi ei paikalla perustellut toimintaansa muuten kuin sanomalla, että "tähän on syynsä". Poliisi on kuitenkin verorahoilla palkkansa saava taho ja heidän tulisi olla kansan palvelijoita. Suomi ei kai vielä mikään poliisivaltio ole.

Dokumentti antoi paljon ajattelemisen aihetta vaikka suuria yllätyksiä ei tullutkaan. Dokumentin aihe oli äärimmäisen kiinnostava, mutta välillä se oli hieman turhan sekavaa katsottavaa eikä aiheita aina käsitelty tarpeeksi johdonmukaisesti. Haastatteluita myös pätkittiin turhan tiuhaan. Dokkarin pääsanoma: "yksityisyys on kuollut" oli turhan alleviivatusti tuotu esiin. Kyllä se muutenkin olisi tullut selville eikä sitä olisi tarvinnut erikseen eri tahoilta kysellä. 

Toivottavasti en nyt joudu kenenkään mustalle listalle tämän kirjoituksen perusteella. 

***1/2

Ohjaaja: Cullen Hoback (Freedom State)

Pääosissa: Max Schrem, Moby, Mark Zuckerberg

Kesto:79min

Valmistusmaa:USA

Mortified Nation (2013)

Katsoin dokumentin Mortified Nation, joka kuvasi tapahtumia ympäri Yhdysvaltoja (sekä Ruotsia), joissa aikuiset ihmiset lukevat lapsuutensa tai nuoruutensa päiväkirjoja ääneen yleisön edessä. Täytyy sanoa, että usein komediaelokuvat eivät tuota lupaamaansa komediaa, mutta tämä dokkari oli parasta komediaa jota olen vähään aikaan nähnyt. Nauroin ääneen ja kovaa. Harvinaista.

 Dokumentti näytti eri henkilöiden lavaesiintymisiä, haastatteli esiintyjiä sekä lavashown keksijää: Dave Nadelbergia, joka oli saanut idean tapahtumaan löytämästään vanhasta rakkauskirjeestä. Kertomusten hauskuus piilee siinä, että niitä ei olla kirjoitettu huumorimielessä vaan ne ovat olleet totisinta totta kullekin henkilölle. Päiväkirjaan ei myöskään tarvitse sensuroida itseään. Kasvavan aikuisen ongelmat ovat myös universaaleja, kuten ensirakkaus ja oman itseyden kehittyminen. Kirjoituksiin onkin sen takia helppo samaistua.

Itse en olisi ehkä vielä ihan valmis lukemaan omia noloja sepustuksiani, mutta toisten avautumisia oli erittäin hauska katsella. Huvittavaa oli esimerkiksi kun nyt homoksi itsensä tunnistava mieshenkilö luki päiväkirjaansa jossa hän yritti vakuutella itselleen, että haluaa tyttöystävän vaikka miehiä päivät pitkän ajattelikin tai gangsta vaiheessa eläneen pojan päiväunelmat koulun suosituimmasta tytöstä. 

Parhautta.

Minulla oli näin paljon asiaa lauantaina 1988.

****

Ohjaaja:Michael Mayer

Pääosissa:Tynan DeLong, Yetta Gottesman, Rati Gupta

Kesto: n. puolitoista tuntia

Valmistusmaa:USA

Two Weeks in Hell (2009)

Two weeks in hell tv-dokumentti saa päättää sota-/armeija-aiheisten elokuvieni putken vähäksi aikaa.

Dokumentti kertoo kahden viikon rankasta pääsykokeesta vihreiden barettien koulutusohjelmaan. Vihreät baretit ovat armeijaelittiä, jotka sijoittuvat erikoisiin sissitehtäviin ympäri maailmaa (Rambo oli vihreä baretti). Suuri osa koulutusohjelman käyneistä luovuttaa kahden viikon aikana. Dokumentissa näytetään kuinka näiden nuorukaisten (tai ei niin nuorten) unelmat murenevat kun he tajuavat, että eivät pystykään läpäisemään ohjelmaa; jalat ei kestä, pää ei kestä ja univaje ahdistaa.

Tukki leikkiä

 Dokumentti on tehty tv:lle ja sisältää shokkimaisia: "two weeks in hell" -väliepisodeja mainoksia varten jotka hieman ärsyttävät. Elokuva kuitenkin näytti hyvin kuinka vähän loppupeleissä huutamista tai mollaamista käytetään harjoitusten apuvälineenä tai sitten kouluttajat olivat vain kameraystävällisiä. Tälläisen kuvan kun usein elokuvista saa. Ikävää oli kuitenkin katsoa kuinka vahingoniloisia nämä kouluttajat olivat kun jotkut sitten luovutti.

Vaikka sotiminen ei kiinnostakaan, niin osaa minua kiehtoi ajatus, että miten itse pärjäisin samaisen fyysisen ja psyykkisen stressin alla. Olisi hauska nähdä, että kuinka pitkälle jaksaisin. 

Ei ole helppoa päästä pitämään vihreää baskeria. Tämän kahden viikon treenin jälkeen vuoden kestoiseen koulutusohjelmaan pääsi 110 henkilö, joista hatun saa lopulta noin 25%.

**1/2

Ohjaaja:Bobby Williams

Kesto:120min

Valmistusmaa:USA

653/1001 Apocalypse Now (1979) + 841/1001 Hearts of Darkness: A Filmmaker's Apocalypse (1991)

Ostin hienon kolmen blu-ray:n Ilmestyskirja. Nyt. (Apocalypse Now) - pakkauksen. Siihen kuului elokuvat: Apocalypse Now, Apocalypse Now Redux sekä Hearts of Darkness -dokumentti ja erillinen levyke pelkille special featureille. Mukana oli myös Collector's edition kirjanen, vuoden 1979 alkuperäinen elokuvateatteriohjelma ja postikortteja.

Apo-sälää

Apocalypse Now kertoo Vietnamin sodasta (1964—1975) ja siellä olevasta kapteeni Willardista (Martin Sheen), joka saa salaisen tehtävän tappaa hulluksi tullut eversti Kurtz (Marlon Brando), joka majailee vaikeasti päästävällä alueella Kambodzassa. Willard suuntaa alueelle pienellä paatilla Chiefin (Albert Hall), Chefin (Frederic Forrest), Cleanin (Laurence Fishburne) ja Lancen (Sam Bottoms) kanssa. Mitä enemmän Willard lukee Kurtzista, niin sitä enemmän hän alkaa ymmärtämään ja kunnioittamaan miestä. 

Hearts of darkness -dokumentti puolestaan kertoo tämän elokuvan teon prosessista. 

"I love the smell of napalm in the morning"

Apocalypse Now on visuaalisesti hieno elokuva, jossa vaikuttava otos seuraa toistaan. Robert Duvall tekee loistokkaan suorituksen pommeja pelkäämättömänä luutnanttina, joka rakastaa surffaamista sekä napalmin viljelyä. Martin Sheen puolestaan joutui menemään sielunsa syvimpiin nurkkiin löytääkseen kapteeni Willardin. Hearts of Darkness -dokumentissa näytettiin kuvaa hänen hotellihuonesekoilu-kohtauksesta; Martin oli aivan kännissä ja hän löi kätensä vahingossa peiliin asti, niin että hänen peukalo aukesi ja verta valui. Joten otoksessa on aitoa humalatilaa ja verta. Brandon osuus elokuvassa on lopulta aika pieni, mutta hän lunasti kyllä odotukset sekopäisenä Kurzina.

Olen aina yhtä yllättynyt nähdessäni elokuvassa Harrison Fordin.

Coppola oli jo heittämässä hattua naulaan

Coppola investoi omia rahojaan elokuvaan, jota kukaan elokuvastudio ei suostunut sen aran aiheen takia rahoittamaan. Elokuvan kuvausaika piteni, vaikeuksia tuli eteen eikä ohjaaja meinannut löytää elokuvalleen oikeaa loppua. Ohjaaja muun muassa vaihtoi pääosahenkilöä esittäneen Harvey Keitelin kesken kuvausten Martin Sheeniin. Päätös oli varmasti oikea, mutta tuli kalliiksi. Myös Marlon Brandonin kanssa tuli ongelmia kun Coppola oli maksanut tälle miljoonan ennakkoon, mutta kuvausten venyttyä ei pystynyt pitämään Brandolle lupaamasta aikataulusta kiinni. Brando uhkasikin pitävänsä miljoonaan ja jättävän tulematta. Kun hän kuitenkin saapui paikalle, niin Coppola huomasi, että mies ei ollut lukenut kirjaa "Hearts of darkness", johon elokuva pohjautuu ja oli myös tuhdissa kunnossa, joka tuli ohjaajalle yllätyksenä. Coppola alkoikin mennä elokuvansa mukana mielenmaisemiltaan syville vesille. 

Elokuvan teossa tosiaankin päästiin jonnekin toisiin mielenmaisemiin, joka välittyi sitä katsoessa. Lancea näytellyt Sam Bottoms kertoi dokumentissa kuinka kaikki kuvauspaikalla poltteli kannabista ja spiidiäkin tuli vedettyä. Näyttelijät kertoivatkin, että viidakko kuvauspaikkana oli niin rankka ja Coppolan ohjaustyyli niin satunnainen, että koskaan ei tiennyt minä päivänä kuvataan ja mitä, että ihmiset alkoivat jo hallusoimaan, että missä olivat milloinkin.

Lopulta kuitenkin kaikki palaset loksahtivat paikalle ja tuli Apocalypse Now:sta jättimenestys. Elokuvasta jäi kuitenkin paljon leikkaushuoneen lattialle, jonka takia ulos tuli Apocalypse Now Redux, johon nämä leikatut kohtaukset oli lisätty. Olen kerrannut nähnyt elokuvan Redux-version ja mielestäni kohtaukset olisi saaneet sinne lattialle jäädä. Alkuperäisessä versiossa on kuitenkin kaikki oleellinen, mutta elokuvan loppu jätti kyllä hieman toivomisen varaa. Olisin ehkä halunnut, että Willard olisi asettunut luolaan Kurzin paikalle tämän surmattuaan, mutta toisaalta ehkä se olisi ollut kornia.

The Horror, the horror....

Apocalypse Now

****1/2

Ohjaaja:Francis Ford Coppola
Pääosissa: Martin Sheen, Marlon Brando, Robert Duvall
Kesto:153min
Valmistusmaa:USA

Hearts of Darkness

***1/2

Ohjaajat:Fax Bahr, George Hickenlooper, Eleanor Coppola
Pääosissa:Dennis Hopper, Martin Sheen, Marlon Brando
Kesto:96min
Valmistusmaa:USA

Bronies: The Extremely Unexpected Adult Fans of My Little Pony (2012)

Ystäväni kertoi ehkä noin vuosi sitten kun oli mennyt ostamaan tyttärelleen My little ponia, niin myyjänä toiminut nuori mies oli suhtautunut odottamattomasti ostokseen. Hän kun oli maininnut kuinka siistejä nämä ponit hänen mielestään ovat, "varsinkin nämä uudemmat". Useampihan meistä tietää, että My little ponit olivat 80-luvulla söpön pullakoita kun taas 90-luvulle tultaessa kokivat  muodonmuutoksen ja tulivat hoikemmiksi. Ystäväni myös mainitsi, että ilmeisesti nykyään jotkin pojat ja miehetkin tykkäävät My little poneista. Muistan miettineeni, että mitäköhän ilmiön takana on ja onko se edes totta.

Friendship is magick

Sattumalta tömäsinkin Bronies: The Extremely Unexpected Adult Fans of My Little Pony -dokumenttiin, joka kertoi näistä nuorista tai ei enää niin nuorista miehistä, jotka olivat täysin hullaantuneet My little pony -nimiseen sarjaan ja halusivat sarjaan liittyen kerätä oheismateriaalia kotiinsa eli näitä poneja. Sarja on luonnollisestikin suunnattu pikkutytöille ja käsittelee ystävyyden teemoja. Jokaisessa jaksossa on jonkinlainen opetus ystävyydestä ja jokainen hahmo edustaa jotain harmonian osaa, kuten naurua, taikuuttaa, lempeyttä ja anteliaisuutta. Dokumentissa haastateellaankin muutamaa fania, joiden fanitus huipentuu BronyCon-festivaalille, jossa kaikki fanit kokoontuvat kuuntelemaan ääninäyttelijöiden ja muiden sarjaan osallistuneiden paneelia, kuuntelemaan sarjasta inspiroituneiden fanien taidonnäytteitä kuten musiikkia sekä lasertaidetta ja tietysti ostamaan "ponikamaa".

Pikkuisten ponien ystävät

Dokumentissa haastatellaan lähinnä jenkkejä, mutta ohjelmassa on myös yksi saksalainen pariskunta, joka tapasi My little pony -harrastuksensa merkeissä. Yksi faneista asuu jenkkilän junttilassa ja saa paljon shittiä osakseen paikallisilta redneckeiltä. Hänen autonsa takalasi muun muassa hakattiin mäsäksi juuri kun hän oli laitattanut kustomoidut My little pony -tarrat. Yksi faneista on puolestaan aspergerin oireyhtymästä kärsivä nuori, jolle normaalisti sosiaaliset tilanteet ovat ahdistavia, mutta käytyään BronyConista saa täysin uutta uskallusta. 

Omat My little ponini

Fanit korostavatkin, että BronyConissa on parasta kun kaikki hyväksytään eikä ketään karsasteta kuten ehkä yleisesti "ulkomaailmassa" tehdään. Mielestäni mielenkiintoisinta näissä My little poneja fanittavissa miehissä eli Bronies:ssa oli se, että he olivat suureksi osaksi heteroita ja korkeasti koulutettuja miehiä. He ilmoittivat pitävänsä sarjasta, koska se oli hyvin animoitu ja he pystyivät soveltamaan sarjan opetuksia oikeassa elämässä. Kaikki heistä myös tiedosti sen, että ei ole kovinkaan "normaalia" tykätä pikkutytöille suunnastusta sarjasta, mutta kuitenkin he kaikki huomasivat aina palaavansa sen äärelle. Monet nuoret salasivat ainakin ensi alkuun harrastuksensa vanhemmiltaan. En ole itse koskaan tätä sarjaa katsonut, mutta mielestäni on jotenkin kivaa ajatella, että nuoret miehet pitävät tärkeänä ystävyyttä sekä hyviä arvoja, kuten anteliaisuutta. Faneihin kuuluikin useampi sotilas, jotka kokivat, että ponien arvot kävivät hyvin yksiin sotilaiden ohjenuoriin. Hyvä liike ohjelman tekijöiltä oli myös uuden ilkeän hahmon Discordin astuttua kuvioihin asettaa ääninäyttelijäksi Star Trekistä tuttu John De Lancie, jota myös dokumentissa haastatellaan. Kukapa poika ei Star Trekistä tykkäisi ja ilkeä hahmo tuo tietysti lisää kiinnostavuutta sarjaan.

John De Lancie on Discord

Mielenkiintoinen ilmiö. Kaipa huonon taloustilanteen ja muun kurjuuden keskellä kun ihmisiltä noin ylipäätänsä vaaditaan enemmän ja enemmän, niin pehmeät arvot nostavat päätään. Mielestäni on myös hienoa, että lähinnä naishahmoista eli näistä poneista koostuvaa sarjaa fanittaa miehet. He näyttävätkin tulevaisuuden tietä kohti tasa-arvoisempaa ja suvaitsevaisempaa yhteiskuntaa.

***1/2

Ohjaaja:Laurent Malaquais
Pääosissa:John de Lancie, Alex Tibcken, Tim Star
Kesto:90min
Valmistusmaa:USA

Necessary Evil:Super-Villians of DC Comics (2013)

Kerrankin karkinsyönnistä oli jotain hyötyä ja sain pussin kyljestä koodin elokuvavuokraamo Film2home-sivuille. Jostain syystä mieleni teki katsoa jokin dokumentti, joten päädyin tähän kiinnostavalta kuulostaneeseen Necessary Evil:Super-Villians of DC Comics -dokumenttiin.

Eeeeevilll!

Christopher Leen narratoimassa dokumentissa käydään läpi haastatteluiden muodossa DC-maailman sarjakuvapahisten eri ulottuvuuksia. Haastateltavana on muun muassa sarjakuvien käsikirjoittajia, psykologi, piirrettyjen ääniohjaaja sekä muita elokuvan tekijöitä.

Mielestäni dokumentissa oli parasta se, että se käsitteli pelkästään DC-sarjakuvien pahiksia. Monesti näkee nopeasti sutaistuja "dokumentteja", joissa käsitellään jokin laaja-aihe pelkkien pintaraapaisujen kautta varsinkin populaarikulttuurin aiheista. Tässä sai oikeasti syventyä näiden sarjakuvapahisten maailmaan yli tunnin mittaisena katsauksena.

Dokumentissa oli toki paljon sellaista mitä oli jo itse tullut aikaisemmin ajatelleeksi, mutta tarjosi myös paljon uuttaa pohdittavaa. Minä en edes erityisemmin ole lukenut Spidermania, Supermania, Wonder Womania, Batmania tai muitakaan puhtaasti DC-sarjakuvia. Puhumattakaan nähnyt näistä kertovia piirrettyjä. Lähinnä hahmot olivat siis minulle tuttuja DC-maailman hahmoja hyödyntävien Dark Horse -sarjakuvien tai suuren budjetin elokuvien kautta. En siis aivan kuulunut dokumentin kohderyhmään, koska en voinut olla kaikissa tilanteissa nyökkäilemässä, että "ai niin se kohtaus! Muistan sen ikuisesti kun Supermies kuoli sarjakuvassa!". Syväluotaavat profiloinnit esimerkiksi Lex Luthorista ja Jokerista olivat sen sijaan minullekin antoisaa katsottavaa. En ollut esimerkiksi aikaisemmin tullut ajatelleeksikaan, että mikä saa Lex Luthorin "tikittämään": Lex oli onnellinen mies ennen Supermiehen tuloa. Hän oli tyytyväinen kun oli maailmansa mahtavin ja rikkain mies. Hän sijoitti rahaansa hyväntekeväisyyteen ja nautti siitä, että kaikki olivat hänestä riippuvaisia. Supermiehen tultua kuvioihin oli joku mies häntäkin korkeammalla, kirjaimellisesti, eikä Lexin ego kestänyt sitä.

Dokumentissa oli myös mielenkiintoinen huomio siitä, että ihmiset samaistuvat supersankareihin siinä mielessä, että he edustavat sitä mitä ihminen toivoo ja haluaa. Pahikseen ihminen puolestaan samaistuu, koska kaikki ei aina mene putkeen eikä kaikki halut ole niin korkean moraalin sanelemia. Elokuvassa myös mainittiin kuinka 50-luvulla Supermanin kaltainen voittamaton sankari oli lohduttava hahmo kun auktoriteetteihin oli vielä vankka luottamus. Nyt kuitenkin johtohahmoihin ei suhtauduta niin mustavalkoisesti, niin voi jokin voittamaton Supermies tuntua pelottavalta ja ahdistavalta kun taas Lex Luthorin kaltainen pahis, joka on kuitenkin ihminen ja siten voitettavissa, voi olla helpompi hyväksyä.

Antoisa dokumentti kaikinpuolin.

****

Ohjaaja:Scott Devine, J.M. Kenny
Pääosissa:Clancy Brown, Kevin Conroy, Guillermo del Toro
Kesto:95min
Valmistusmaa: USA

The Queen of Versailles (2012)

Katsoin Yle Arkiston kautta eilen Docventuresin illan elokuvana tulleen The Queen of Versailles -dokumentin.

Elokuva kertoo tarinan lomaosakekauppa-yrityksellä rikastuneesta David Siegelistä ja tämän missivaimostaan Jaqueline Siegelistä sekä heidän seitsemästä lapsestaan. Ylellisyyteen tottunut perhe rakentaa usean sadan miljoonan arvoista Amerikan suurinta yksityiskotia, jonka inspiraation lähteenä on käytetty Versaillesia. Rikas Siegel ei laita yhtään tienaamiaan rahoja säästöön vaan päätyy ottamaan rahaa vielä lisää velaksi. Yhdysvaltojen talouden romahdettua, myös Siegelit ajautuvat talousvaikeuksiin ja joutuvat luopumaan niin yrityksestään, uudesta talostaan kuin lukuisista lastenhoitajistaan.

Kuningatar itse.

 Dokumentin tähtenä on nimensä mukaisesti Davidin vaimo, Jaqueline. Insinööriksi ennen missin uraansa valmistunut kauneusoperaatioilla muokattu vaimo ei ole täysi tyhjäpää vaikka elääkin totaalisessa fantasiamaailmassa. Vaatimattomista oloista lähtenyt Jaqueline tuntuu unohtaneen täysin rahan merkityksen. Vaikka David on suurissa taloudellisissa vaikeuksissa, niin päätyy vaimo kuitenkin ostamaan kolme kärryllistä leluja lapsilleen joululahjaksi. Pojan on pakko saada vielä yksi pyörä niiden 10 aikaisemman lisäksi. Jaqueline sanoo myös dokumentissa, että hankki useita lapsia vain sen takia, että oli varaa palkata lastenhoitajia. Liskokin kuoli, kun kukaan ei ollut tajunnut antaa sille vettä. Yksi lapsista ihmetteli, että onko meillä liskokin? Ja budjetoinnin myötä autovuokraamossa erehtyy Jaqueline kysymään kuskinsa nimeä kun pitää ihan itse ajaa. Dokumentin viehätys perustuukin pitkälti siihen, että nämä ihmiset elävät kaukana arkitodellisuudesta ja heidän valintojaan ja elämäntyyliään on helppo ihmetellä ja pilkata. Parasta on tietysti se kun korkealta tiputaan ja kovaa.

Loppua kohti David alkaakin muuttua yhä kärttyisemmäksi ja ahdistuneemmaksi. Vaimoaan hän kutsuu yhdeksi lapseksi lisää ja oikeille lapsilleen hän alkaa nalkuttamaan valojen pitämisestä päällä säästääkseen energiakuluissa.

Rakenteeltaan löyhä dokumentti olikin lähinnä mielenkiintoista katsottavaa sen "päivittelyarvon" takia.

***

Ohjaaja: Lauren Greenfield

Pääosissa:Lorraine Barrett, June Downs, Phillip Froehlich

Kesto:100min

Valmistusmaa: USA, Hollanti, Iso-Britannia, Tanska

Race to world first (2011)

Katsoin Teemalta tulleen dokumentin World of Warcraft:Race to World First (Race to world first). Dokumentti kertoi maailman ykköseksi World of Warcraft videopelissä pyrkivästä Blood legion -nimisestä kiltasta. Ainakin dokumentin tekoaikana ykköspaikalla komeilee suomalainen Paragon.

Dokumentissa haastatellaan Blood legion -killan jäseniä, jotka kertoilevat kuinka pelaaminen vaikuttaa heidän elämäänsä. Mukana on muun muassa kaksi pelin johtajista, joilla on erilaiset käsitykset kuinka kiltaa tulisi johtaa. Haastattelussa on myös sinkku oikeustieteen opiskelija, joka on pelaamisensa kanssa "kaapissa" ja kyseenalaistaa urapolkunsa. Tyttöystäväksi hän ei halua toista pelaajaa, koska silloin kun hänellä on itsellään aikaa, niin tytön täytyy omistautua pelkästää hänelle. Tähän pojan äiti toteaakin, että hän päätyy asumaan äitinsä kellariin. 

Useat killan jäsenistä pelaavat noin viisi tuntia päivässä töiden jälkeen. Heille pelaaminen on elämäntapa ja monen toive olisi päästä pelaamaan ammatikseen. Suomalaista Paragonia kadehditaan ja kaikki tähtäävät vain ykköspaikalle. Dokumentti ei näytä pelaajia mitenkään erityisen säälittävinä vaan omistautuneina omalle kiinnostuksen kohteelleen. Paragonin yksi naispuolinen jäsen ilmaiseekin haastattelussa, että hänelle sana Geek tai suomenkielensana Nörtti on imartelevia nimityksiä. Nämä kertovat ihmisen intohimosta johonkin.

Dokumenttina Race to world first oli vain ihan ok ja kalpeni selkeästi esimerkiksi videopelidokumentti The King of Kongille. Omakohtaista kokemusta tai kiinnostusta tosin World of Warcraftiin minulla ei ole, toisin kuin Donkey Kongista (niin kuin suurella osalla on).

**1/2

Ohjaajat:Zachary Henderson, John Keating
Pääosissa:Scott Johnson, Mark Turpin, William Gregory
Kesto:68min
Valmistusmaa:USA, Saksa

Fake Person Double Bill: The Night listener (2005)/ Catfish (2010)

Katsoin sattumalta kaksi hieman samantyyppistä elokuvaa. Molempien pääideana oli se, että höyrypäinen nainen huijaa viatonta miestä lahjakkaalla feikkilapsellaan. The Night listener oli näistä fiktiota ja Catfish puolestaan dokumentti.

Night listener (2005) 

Gabriel (Robin Williams) on yöradio-ohjelman juontajaa, joka tutustuu puhelimitse suureen faniinsa; kuoleman sairaaseen Pete-poikaan (Rory Culkin), joka on tehnyt kirjan kokemuksistaan pedofiliaringin uhrina. Gabrielin entinen avomies (Bobby Cannavale) huomauttaa, että Petellä ja tämän ottoäidillä Donnalla (Toni Collette) on samantyyliset äänet. Epäilys herääkin Gabrielin mieleen, että onko koko Peteä olemassakaan?

Relationship status: It's complicated.

En ollut kuullut tästä elokuvasta mitään ennen kuin törmäsin siihen Valintatalon käytettyjen vuokravideoiden myyntilaarissa. Mielestäni Robin Williams on hyvä näyttelijä ja teki hän vakuuttavan roolin tässäkin. Erityisen virkistävää elokuvassa oli mielestäni se, että vaikka Williams esitti taas homoa kuten muun muassa Birdcagessakin, niin tässä hänen homous oli hillittyä eikä mitenkään koko elokuvan pääasia. Elokuvan päähenkilö nyt vain sattui olemaan homo, joka joutui hämmentävien tapahtumien keskelle. Williams onnistui kuitenkin olemaan erilaisella tavalla hauska ja huomasinkin nauravani ääneen tämän roolihahmon sarkastisille huomautuksille. Hauskimmat hetket olivat Williamsin kohtaukset Sandra Oh:n näyttelemän Annan kanssa.

Toni Collette ruumiillisti myös hyvin mieleltään häiriintyneen naisen roolin, jonka ystävällinen asenne vaihtuu nopeasti uhkaavaksi. Hieman kauhistelin alussa sitä, että kuinka Macaulay Culcin on laitettu näyttelemään pedofilian uhria, kun pitkään oli epäilys, että olikohan Michael Jackson hänelle jotain lapsena tehnyt. Tarkemmin katsottuani kuitenkin huomasin, että eihän se mikään Macaulay olekaan. Näyttelijä olikin tämän veli. 

Mielenkiintoinen trilleri, jossa ei ole hirvästi kliimakseja, mutta jännittävä poljento läpi matkan.

***

Ohjaaja: Patrick Stettner
Pääosissa: Robin Williams, Toni Collette, Joe Morton
Kesto:91min
Valmistusmaa: USA


 Catfish (2010)

Yaniv Schulman tutustuu netissä lahjakkaaseen, noin 8-vuotiaaseen tyttöön, joka lähettelee Yaniville hienoja maalauksiaan. Yaniv jakaa työhuoneensa kahden elokuvantekijän kanssa, jotka päättävät dokumentoida Yanivin ja tytön ystävyyttä. Yaniv tutustuu puhelimitse tytön äitiin sekä tämän siskoon, joka Facebook-kuvien perusteella on varsinainen kaunotar. Kaiken lisäksi hän vielä harrastaa vatsatanssia ja osaa soittaa kitaraa ja laulaakin. Yanivin ja tytön siskon suhde syvenee ja alkavat he tuntea romanttisia tunteita puolin ja toisin. Yanivin epäilykset kuitenkin heräävät yhtenä päivänä kun hän huomaa, että kaikki biisit jotka tyttö väittää tehneensä, ovatkin jonkun toisen kipaleita.

Miehet päättävätkin mennä tapaamaan koko perhettä ja selvittää, että mistä oikein on kysymys. Perille päästyään selviääkin, että yksi keski-ikäinen nainen on ollut kaikkien persoonien takana eikä ole mitään lahjakasta 8-vuotiasta tyttöä.

Yaniv ja tytön lähettämät maalaukset

Tiesin, että on olemassa tv-sarja nimeltää Catfish, joka käsittelee nettideittailua, mutta en tiennyt että se perustuu tähän elokuvaan. Pätkästä tekee erityisen hauskaksi se, että se on totta. Yaniv on myös mielenkiintoinen persoonaa, joka reagoi tilanteisiin suurella tunteella.

Mielenkiintoista oli myös se, kuinka selväjärkinen tämä persoonien keksijä loppujen lopuksi oli ja kuinka häneen tutustuminen tavallaan lisäsi ymmärrettävyyttä ja hyväksyttävyyttäkin hänen teoilleen. Naisen ura oli päättynyt, koska hän oli siirtynyt hoitamaan kokopäiväisesti kahta täysi-ikäistä ja vaikeasti kehitysvammaista miehensä poikaa. Yanivin huijaaminen olikin hänelle ulospääsy karusta arjesta.

Hyvä esimerkki siitä kuinka helposti voi ihastua henkilöön, jota ei kuitenkaan tunne oikeastaan ollenkaan.

***1\2

Ohjaaja:Henry Joost, Ariel Schulman
Pääosissa:Henry Joost, Ariel Schulman, Yaniv, Angela Wesselman-Price
Kesto:87min
Valmistusmaa:USA

Marina Abramovic: The Artist Is Present (2012)

Katsoin Teemalta taannoin tulleen dokumentin Marina Abramovic: The Artist Is Present.

Elokuva kertoo performanssitaiteen uran uurtaja Marina Abramovicin näyttelystä New Yorkin modernin taiteen museossa, jonka nimi on The Artist is present. Nimi tulee siitä, että Marina tulee osaksi performanssitaidenäyttelyään istumalla tuolilla katsoen aina häntä vastapäätä istuvaa taidenäyttelyvierailijaa. Marina istuu (muistaakseni) kolmen kuukauden verran museon aukioloaikoina paikoillaan.

Dokumentti kertoo tämän näyttelyn ja siihen valmistautumisen lisäksi Marinan historiasta taiteilijana. 

Pitääkö pokka?

Minulla on  taiteilijoita ystävinäni, joten en koskaan ole performanssitaidetta halveksinut taiteenmuotona, niin kuin monesti on tapana tehdä. En ole myöskään koskaan tutustunut siihen ja täydellisesti sitä ymmärtänyt tai yrittänytkään ymmärtää. The Artist is present vahvisti performanssin asemaa taiteen muotona silmissäni. Marinan "elävä taideteos" New Yorkin modernin taiteen museossa oli jotain todella sykähdyttävää. Se kun hän katsoi jokaista istujaa ja kuinka hän heijasti kunkin istujan omia tunteita itsessään; hän sai aikaan iloa, surua ja kaikkea siltä väliltä. Kävipä vierasilla pari sekopäätäkin. Marinaa ja hänen katsojiaan seuratessa ei voinut välttyä itsekin tuntemasta jotain. En vieläkään väitä ymmärtäväni performanssitaidetta, mutta ainakin nyt arvostan sitä enemmän kuin ennen.

Kiehtova dokumentti mielenkiintoisesta naisesta.

***1/2

Ohjaajat: Matthew Akers, Jeff Dupre

Pääosissa:Marina Abramovic, Ulay, Klaus Biesenbach

Kesto: 106min

Valmistusmaa: USA