KIINNIPITÄMISTÄ

Tässä yksi valokuva/ akryyli- teos sarjasta " Pidä musta kiinni" 2012

Viime aikoina olen pohtinut tuota otsikon aihetta kovasti. Eräs ystävä kommentoi minulle, luettuaan edellisen postaukseni, että minun olisi aika päästää irti! Tuntui hirveän pahalta, koska koin sen niin, että muisteleminen on kiinnipitämistä, surun pitkittämistä. Hän ei myöskään ymmärtänyt sellaisten asioiden suremista, joita ei tapahtunut. Ehkä postaukseni on surullinen ja olinkin Nellin syntymäpäivänä surullinen......Kuten olen monessa yhteydessä kirjoittanut, suru muuttaa muotoaan, mutta sitä miten, ei pysty ennustamaan tai ennakoimaan. Kolme ja puoli vuotta. Pitkä aika? Lyhyt aika? Aika on niin suhteellista.....minusta kolme ja puoli vuotta on aika lyhyt aika siihen nähden, miten kauhea asia minulle ja läheisilleni tapahtui. Menetimme lapsen, lapsenlapsen, sisaren, serkun, ystävän, kaverin....
Jokaiselle menetys on erilainen, kosketuspinta erilainen, kipu erilainen.

Olen työstänyt surua monin tavoin: Käynyt terapiassa, osallistunut vertaisryhmiin, purkanut kipuani hoitamalla puutarhaa, maalannut tuntojani teoksiin ja puhunut ja  kirjoittanut täällä! Mielestäni voin aika hyvin:). Sitä pitäisi tietysti kysyä läheisiltäni tarkemmin, miten he näkevät vointini. Nautin elämästäni suurimman osan aikaa kuin kuka tahansa. Tuskailen, kiukkuan, riehun ja rähjään ja iloitsen, nauran ja hulluttelen ajoittain myös, kuten kai kuka tahansa oman tempperamenttinsa mukaan;) Miksi minun pitäisi selitellä? Tai puolustella? Minun tapani olla on tällainen:)

Nelli kulkee aina mukanani ja hyvä niin! Hänen muistonsa ei kuitenkaan rajoita elämääni vaan rikastuttaa sitä:) Ehkäpä olen monessa asiassa viisaampi ja nöyrempi kuin ennen tätä kokemusta. Muisteleminen on edennyt valokuvien ja maalausten kautta teoksiksi, jota voi nähdä  18.2.2012 alkaen  Mikkelin taidemuseossa ja syksyllä Savonlinnan maakuntamuseossa Etelä-Savon aluetaidenäyttelyssä.
Tästä olen iloinen:)  http://www.mikkeli.fi/fi/museot/01_mikkelin_taidemuseo/