KUUSI VUOTTA

 

Eilen puhelimeni hälytti : 6 vuotta Nellin lähdöstä! Olin laittanut muistutuksen itselleni, etten unohtaisi tätä päivää. Uskomatonta kuinka toimin! Niin kuin voisin unohtaa! Unohtamista tosin olen koko ajan pelännyt. En kuitenkaan näiden vuosipäivien vaan sitä, millainen Nelli oli, miltä hän näytti, mitä kertoi, miten toimi. Muistojen unohtamista pelkään, aina vaan. Toisaalta unohtaminen voisi helpottaa omaa oloa, mutta toisalta taas pikkuhiljaa olen oivaltanut, kuinka vajaata elämäni olisi ollut ilman tätä lasta. Kaikki, mitä sain kokea lapseni myötä, on rikastuttanut elämääni, niin hyvässä kuin pahassa. Pahat ja raskaat kokemukset ovat jo jääneet taka-alalle, mutta mukavat ja rakkaat muistot ovat tulleet pintaan. Ne antavat voimaa ja uskoa elämän kantamiseen, ilman Nelliä.

Elitkö kuin kukka herkin,
lakaistuitko huomiseen?
Tunsitko jo syksyn merkin,
joka saapui sun jo luo...?
On aina liian vähän aikaa
ja liian vähän sanotaan,
ei saata kiinni saada aikaa
se aina kulkee kulkuaan...

Vähän väliä palaan  myös kuvaan, joka on niin rakas. Nellin lempeä katse kaiken kauheuden keskellä. Kuva antaa lohtua ja sitä muokkaamalla Nelli elää koko ajan mukana. Uusina kuvina jatkan hänen tarinaansa....

VALPURIN PÄIVÄ

Tänä vuonna Valpurin päivänä kevät on jo pitkällä. Uuden kasvun ihme jaksaa joka vuosi lohduttaa ja ilahduttaa. Tuttava- ja ystäväpiirissä on sattunut lähiaikoina menetyksiä. Iäkkään sairaan ihmisen kuolema on aina jossain määrin helpotus vaikka omaisille tietysti raskasta. Inhimillinen ymmärrys kipujen ja tuskan  loppumisesta helpottaa luopumista. Nuoren ihmisen oma päätös elämän lopettamisesta saa aina mielen sekaisin, tuska ja omat kokemukset nousevat pintaan. Vaikka olen itse kokenut lapseni menetyksen, koen olevani avuton ja sanaton tilanteessa, jossa haluaisin lohduttaa ja auttaa.

Odotan näkeväni jossain vaiheessa uuden dokumentti elokuvan, joka käsittelee itsemurhia. Kertojina omaiset ja itsemurhaa yrittäneet.  Olen ymmärtänyt, että elokuva kertoo enemmän elämästä kuin kuolemasta ja hyvä niin.  Toivon elokuvan lisäävän ymmärrystä edelleen tabuna olevaa itsemurhaa kohtaan ja lisäävän avointa keskustelua. Ehkäpä näin voidaan ehkäistä itsemurhia ja toisaalta tukea perheitä, joiden kohdalle tällainen kuolema sattuu.
http://nainuntaelamasta.fi/

SYNTYMÄPÄIVÄ

Tänään on kulunut 29 vuotta Nellin syntymästä.  Aurinko paistaa täydeltä terältä pitkän, todella pimeän ja raskaan vuodenajan jälkeen. Lunta on vähän, mutta se kimaltaa hienosti auringon säteissä. Histamiinin timantteja, sanoi isoveli Valtteri tällaisesta kimalluksesta pienenä :). Surun ja ilon sekamelska on edelleenkin mielessäni tänäkin syntymäpäivänä. Se ei taida miksikään muuttua.

Olen katsellut monena iltana kirkasta tuikkivaa tähteä taivaalla. Monet puhuvat menetetyistä lapsistaan joko enkeleinä tai tähtinä taivaalla. Itselleni tämä on jotenkin niin vaikeaa kun se liittyy uskontoon ja uskomiseen. Vaikka olenkin uskonnoton, tähti taivaalla muistona lapsestani ei kuulosta pahalta. Sitä tähden kimallusta, kuin timantin, ei kyllästy katsomaan. Sillä on niin rauhoittava vaikutus kuten koko taivaan tai veden katselulla. Luonnon kiertokulkua kaikki! Onpa lapseni sitten kukka, lintu, tähti tai jotain muuta, niin hän säilyy muistoissa aina ♥

 Ehkäpä olette nyt Nelli ja Martta vierekkäisinä kirkkaina tähtinä taivaalla....

MARTTA

Kuvassa Martta viikko sitten kuvattuna päiväunilla. Silloin oli vielä kaikki hyvin.

 Nellistä jäi minulle muistoksi ihana kissa Martta, jolle menetin sydämeni näiden viiden vuoden aikana, jotka saimme elää yhdessä. Martta hoiti minua ja suruani ja oli jonkinlainen pieni side Nelliin. Martta sairastui vakavasti ja oli pakko nukuttaa kolmen päivän raastavan tuskan jälkeen eilen.Tänään tasan viisi vuotta sitten hautasin Nellin, Martan eilen.  Martta sai hautapaikan Nellin nimikkoruusun vierestä puutarhassamme.
Enempää en nyt jaksa kirjoittaa, mutta linkitän ystäväni Päivin muistokirjoituksen Martasta.

http://paraskit.blogspot.fi/

ÄITIENPÄIVÄ

Äitienpäivä on sekä ilon että surun päivä. Onni lapsista ei himmene vaikka toisen lapseni olenkin menettänyt. Äitienpäivän vietto sinällään ei ole niin tärkeää. Kumpa jokainen meistä muistaisi läheisiään joka päivä eikä vain Äitien-tai Isänpäivänä.....
Löysin seuraavan tekstin, jonka joku oli jakanut FB:ssä. Siinä on sanottu kaikki tärkeä:

Äidin sanat lapselle

Annoin sinulle elämän, mutta en voi elää puolestsasi.
Voin opettaa sinulle asioita,
mutta en voi pakottaa sinua oppimaan.
Voin antaa sinulle suunnan, mutta en voi
olla suunnistamassa kanssasi.

Sallin sinulle vapauden, mutten voi vastata vapautuksistasi.
Voin opettaa sinua erottamaan oikean väärästä,
mutta en voi päättää puolestasi.

Voin hankkia sinulle kauniita vaatteita,
mutta en voi tehdä sinusta kaunista sisältä.
Voin tarjota sinulle ohjeitani, mutta en voi
hyväksyä niitä puolestasi.

Voin opettaa sinulle arvostusta, mutta en
voi pakottaa sinua kunnioittamaan.
Voin auttaa sinua tavotteiden asettamisessa,
mutta en voi saavuttaa niitä puolestasi.

Voin kertoa sinulle ystävällisyydestä, mutta
en voi pakottaa sinua olemaan hellä.
Voin neuvoa sinua ystävien valinnassa,
mutta en voi valita heitä puolestasi.

Voin varoittaa sinua maailman synneistä,
mutta en voi olla moraalinvartijasi.
Voin kertoa sinulle miten eletään,
mutta en voi antaa sinulle ikuista elämää.

VALPURIN PÄIVÄ

Valpurin päivä on hieman surumielinen, siksi tämä Marja-Leena Mikkolan hieno teksti ja Anneli Saariston koskettava tulkinta sopivat nyt....


http://www.youtube.com/watch?v=B0YuD1wSEs4&feature=share

KEVÄTAURINKO

Kevään tulon sitkeys ei hirveästi haittaa. Kaunis auringon paiste ja hohtavat hanget. Tippuvat räystäät iltapaäivällä tuovat kuitenkin kevättä lähemmäksi. Uuden kasvun ihmeen seuraaminen kylvöksissä saa minut ajattelemaan Nelliä. Lohdullista! Välillä minulla on huono omatunto siitä, että en enää ajattele häntä joka päivä. Huomasin, etten ole haudallakaan käynyt pariin viikkoon. Kynttilä ei pala. Aivan kuin olisin hylännyt lapseni.....Toipumisesta kai on kyse. Vähän vielä eteenpäin, niin ehkäpä ajattelen vain mukavia lämpimiä muistoja hänestä, kauniista tyttärestäni :) Vielä ei ole kuitenkaan sen aika. Suru on hyvin pitkä ja hidas prosessi, henkilökohtainen.

Facebookissa oli hauska vanhojen kuvien viikko. Skannasin ison kasan vanhoja kuvia omasta lapsuudestani ja myös omista lapsistani. Pitäisi ottaa oikein urakaksi  ja tehdä vihdoin ne albumit, jotka jäivät puolitiehen silloin ruuhkavuosina. Nellin albumin voisin aloitaa tällä kuvalla:

Nelli päivän vanhana sylissäni 17.01.1985