Mitä enemmän luen itämaisia, sen enemmän mietin, että näitä olisi joku ehkä voinut luettaa myös koulussa. Tarkoitan tätä: Onko kasvuiässä ja nuoressa aikuisuudessa mitään kamalampaa kuin ne ihmiset, jotka kysyvät, miksi aikoo isona? Eivätkö ne ole olleet tyytyväisiä siihen pisteeseen, missä olen ollut kysyttäessä? (Ja joka tarkalleen ottaen on melko täsmällisesti sama piste jossa olen nytkin, olennaisilta ulottuvuuksiltaan.) Missä kaapissa ne ovat itse eläneet? Eikö voisi olettaa, että jokainen päälle kolmikymppinen on jo jollain tasolla tajunnut, miten harvoja asioita sitä lopulta valitaan ja miten useimmat asiat sen kun saapastelevat elämään ja niiden kanssa opitaan pulaamaan? Ja miten vähän oikeasti tarvitsee suunnitella tai hallita (inhonpuistatuksia koko hallinnan käsitteestä)? Miten paljon voi menettää, jos kaventaa elämänsä putkinäköiseksi muutaman tavoitteen jahtaamiseksi? Joskus toki jokin asia on semmoinen, että keho sanoo niin vahvasti ei, että sen poisvalitsee sen kummemmin problematisoimatta. Mutta sen kummempaa suuntaamista en ole ainakaan itse tarvinnut tai kaivannut.
Dogen, 1200-luku:
To carry yourself forward and experience myriad things is delusion.
That myriad things come forth and experience themselves is awakening.
What we are looking for is what is looking.
Ja sitten tietysti suuren hupsun kirjoitukset siitä, miten nätisti se valaistuminen sujuukaan. Aistin niissä tiettyä (tuttua) huvittuneisuutta henkisen kasvun ajatusta kohtaan. (Juu en ole ikinä halunnut valaistua, musta sekin on taas ihan omalaatuinen päämäärä. Mulle riittää tämä tässä ihan hyvin, ja tämä tässä itseohjautuu riittävän hyvin.)
Olisihan sitä tietysti voinut stressata koko elämänsä kaikesta jonniinjoutavasta, kuten että vastaako oma positio viiden vuoden kuluttua omia senhetkisiä ennakkoluuloja ja päähänpinttymiä. (Sitäkin on tullut kokeiltua sen kerran kun joutui urasuunnittelukurssille toisen yliopistotutkinnon aikana, ja tietysti työkkäriin valmistuttuaan jouduttuaan. En jaksa sitä meemiä päivää, kahta kauempaa, mutta ne pari päivää voivat olla tosi intensiivistä paruntaa ja siitä voi jäädä joksikin aikaa mielenmaisemaan semmoinen outo meemi, että haluaisinko oppia ajattelemaan noin, että pitää valita ja suunnata aktiivisesti. Vielä sitä halua ei ole löytynyt. Mutta huvittavaa kyllä mulla on ollut muutama ystävä, jotka ovat puhuneet näitä, ja heidän seurassaan olen jotenkin yrittänyt virittäytyä sille taajuudelle ihan automaattisesti. Mutta en saa sitä taajuutta pidettyä yllä ilman jatkuvaa tukea - se on ilmiselvästi vasta lähikehityksen vyöhykkeelläni.) Ja voisi surkutella, miten myöhään on kirkastanut arvojaan, uskaltanut repäistä itsensä ympyröistä, joista ei lopulta löytynyt pidempiaikaista virikettä. Mutta miksi? Mitä se hyödyttäisi? Ja eikö sekin aika muka ollut aivan täyteläistä ja innostavaa? (Oli se omalla tavallaan, kaikissa tavoissa ja jaksoissa on oma sisäinen logiikkansa, jota voi tarkastella ilolla ja huvittuneisuudella sitä kohtaa läpieläessään.) Ja enkö sillä aiemman surkuttelemisen logiikalla joutuisi taas parinkymmenen vuoden päästä surkuttelemaan, miten vähän ymmärsin nyt, ja kuvittelevani ymmärtäväni silloin asiat kohdalleen? (Olen melko varma, että käsitän asiat väärin ja se huvittaa minua suunnattomasti.)
Sen suhteen kyllä olen kiitollinen, etten missään vaiheessa ole ymmärtänyt höläsen pöläystä näistä tavoitteista, joista moni puhuu seurassa. Uratavoitteista, ansaintatasotavoitteista, bucket listeistä ja sen semmoisista.
(Nuorempana toki leikin välillä ajatuksella, että haluaisin jotenkin maagisesti tulla tosi älykkääksi, jollain tunnustetulla tavalla. No hyvinpä sekin sujui. Nykyään naurattaa: miksi ihmeessä? Hurmaavakin olisin halunnut olla aina välillä, mutta sen suhteen olen sentään tunnistanut rajani tarkemmin ja tajunnut myös, että näkymättömyys on useimmissa ympäristöissä hurmaavuutta parempi strategia - näkymättömyyden ylläpitäminen on paljon ergonomisempaa ja vähemmän voimia syövää.)
(Ja sitten pirulainen haluan jäsentää jotain kirjoittamalla ja koska olen ainaisessa kiitollisuudenvelassa muille, jaan kirjoitukseni, enkä enää olekaan näkymätön mutta en kyllä onneksi kovin hurmaavakaan, kunhan omituinen horisija, koska semmoisia ihmiset ovat.)
Vai onko kukaan niistä saavutusjutuista lopulta oikeasti kiinnostunut? Onko kyseessä vain jokin puheenparsi, vähän kuin sään ihmetteleminen, joka koetaan jostain syystä turvallisemmaksi puheenaiheeksi kuin jokin muu? Niin sen täytyy olla, ajattelen. Se meemi ehkä elää vain hieman vieraampien kohtaamisissa - kuvitellaan, että näin kuuluu puhua. Tutumpien kanssa on turvallisempaa olla eksynyt ja useimmiten väärässä oleva hölmö. Huomasin itsekin tiettyä helppoutta kommunikaatiossa silloin kun matkustelin näiden matkustelemattomuusjaksojeni välissä. Se oli turvallinen aihe, paljon turvallisempi kuin se, ettei halua kauheasti matkustaa, koska ympäristön tila.
Tänä aamuna mietin, että luultavasti olisin yhtä onnellinen ja tyytyväinen silloinkin vaikka olisimme päättäneet jäädä Helsinkiin tänne muuttamisen sijaan. Mutta onhan se kutkuttavaa herätä paikassa, jossa voi viiden pintaan mennä ihmettelemään kasvilavoja pihassa ja vain odottaa odottaa odottaa että jotenkin ihmeessä lihaslämmön saattelemana kasvilavoista alkaa kasvaa viidakko. On kyllä tässä iässä helpompaa, ettei valtavia säkillisiä tavaraa tarvitse raahia kilometrejä eestaas joka vuosi vain siksi, että tykkää tönkiä multaa, että multa viheltää ja minä tanssin kuopsutustanssia.
Tekstit
