Runo 20 vuoden takaa

Löysin vanhalta disketiltä ystävälleni kirjoittamani runon vuodelta 1995. En tiedä, onko tämä mistään kotoisin, mutta on kiva päivittää tätäkin blogia. 

I

Aloittaa onnittelunsa puhumalla jostain muusta

kuin onnittelun kohteesta. Tämä on maailmani selitys:

minä olen menettänyt erinäisiä ääniä,

en ole saanut yhtään takaisin,

maailmani selittyy jostain muualta käsin

kuin siitä mitä pystyn sanomaan.

II
Kaikki 'tässä ja nyt' -hetket katoavat lopulta

latojen taakse, suunnattomilla pelloilla Ukrainassa,

mikä minnekin, minä en enää tiedä:

on otettava kiinni, epäonnistuttava, tehtävä kaikkensa

ollakseen edes jotenkin huono:

rumuus pysäyttää ajan ja epämiellyttävyys liikkeen.

III
Kenestä puhun, jäänee epäselväksi: se on minun vikani

enkä minä koskaan ilmeisesti pääse asioihin käsiksi.

Kun kirjoitan, kirjoitan: se on sokeutta.

IV
Olen aiemmin kysynyt, oletko nainen vai mies:

enää se ei ole tarpeen. Kysymykset kääntyvät itseäni vastaan.

Tapaan itseni kaduilla, joilla venetsialaiset kulkevat

pitkin poikin, olen hovimies ja riennän kohti minuutta:

jotain on tarttunut niistäkin hetkistä,

jolloin olen auliisti luovuttanut minuuteni sinulle tarkistettavaksi.

V

Olisi liian helppoa vain sanoa jotain lohdullista:

aika kulkee emmekä me koskaan saa sitä kiinni.

En aina ole riittävän viisas sanoakseni sellaisista asioista

mitään ja sinä tiedät, millaisista asioista minä puhun:

minut puhutaan ennemmin kuin sinut.

VI
Mitä olen yrittänyt sanoa, jää epäselväksi,

niinkuin kaikki muukin. Tällaisista kosmogonioista

minä pidän: luolan alla on vielä yksi luola,

loputtomiin, ja vaikka putoan kauan, en tavoita lattiaa.