Tihkusateen masentama puisto

Pojat on sydäntäsärkevä elokuva sankaruuden murtumisesta

2026-07-12T12:42:32.389+03:00

Pojat (1962) on suomalaisen elokuvan merkittävimpiä läpimurtoja: Mikko Niskasen debyytti pitkän elokuvan ohjaajana ja Vesa-Matti Loirin ensinäytös elokuvanäyttelijänä. Sankaruuden murtumisesta kertova sydäntäsärkevä klassikko on Yle 100 -toive-elokuvien joukossa. Kirjoitin aiheesta artikkelin ja tarkastelin elokuvaa erityisesti Niskasen ja Loirin yhteistyön kautta.

”Alussa oli suo, kuokka ja Yleisradio” – Täällä Pohjantähden alla oli vanhan tuotantojärjestelmän hedelmä ja uusi suunnannäyttäjä

2026-06-26T00:38:57.252+03:00

Täällä Pohjantähden alla (1968)

Television läpimurto muutti suomalaista elokuva-alaa 1960-luvun taitteessa. Fennada-Filmin ja Yleisradion yhteistyö vastasi alan haastavaan tilanteeseen ja avasi suunnan kotimaisen elokuvan modernille rahoittamiselle. Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla -romaanitrilogian pohjalta valmistuneesta Edvin Laineen suurelokuvasta tuli menneisyyden traumaattisia kipukohtia purkavana elokuvana ”suomalainen Tuulen viemää”.

Yleisradion läsnäolosta huolimatta Linna-filmatisointi oli myös vastaisku räjähtävän suosion saaneelle televisiolle. Täällä Pohjantähden alla edusti 1960-luvun lopun suomalaisena ”kansallismonumenttina” samaa kuin Hollywood-elokuvateollisuuden antiikin historiaa tai Raamatun tapahtumia kuvittavat cinemascope-spektaakkelit.

Vaihtelevista aikalaisarvioista huolimatta elokuva koettiin tärkeäksi – ohittamattomaksi. Jos sen hosuva alkuosa koettiinkin kuvakirjamaiseksi, Pentinkulman Valituiksi paloiksi, niin loppuosa oli dynaaminen, aivan kuin eri elokuvasta.

Kirjoitin aiheesta Ylelle muhkean artikkelin ja vierailin radiossa Jarmo Laitanevan jututettavana. Kaikista talven ja kevään aikana kirjoittamistani Yle 100 -artikkeleista, tämä oli itselleni ehkä kaikkein mieluisin tutkittava.

Le Havre televisiossa, radiossa ja verkkoartikkelina

2026-06-15T14:05:00.405+03:00

Jos 30 vuoden takainen Kauas pilvet karkaavat (1996) sai alkusysäyksensä siitä, ettei elokuvaohjaaja Aki Kaurismäki kehdannut katsoa itseään peiliin, kun Suomessa valitsi massatyöttömyys, niin 15 vuotta sitten Le Havre -elokuvalla (2011) tuon myötätuntoisuuden näyttämöksi tuli koko maailma globaalin pakolaispolitiikan kautta. Elokuvan teeman kannalta kuvaavaa on, että kaupungin nimellä on sanan etymologian kautta kaksoismerkitys rauhansatamana.

Käsittelin Le Havrea Yleisradion kanavilla monimediallisesti: kirjoitin artikkelin Yle Teeman sivuille, vierailin Radio 1:n iltapäivässä ja lisäksi esiinnyin Ylen suorassa lähetyksessä Sodankylän elokuvajuhlilta.

Televisio ja suomalaisen elokuvan rakennemuutos

2026-06-05T11:05:44.713+03:00

Olen taas louhinut tietoa, mutta en hallusinoi. Kirjoitin Yle 100 -artikkelin tällä kertaa mediahistoriallisesta näkökulmasta: television ja suomalaisen elokuvan rakennemuutoksesta 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Artikkeli siitä, kuinka haastavissa merkeissä elokuvan ja television rinnakkaiselo alkoi, mutta kuinka uudella jakelukanavalla oli työllistävä vaikutus. Uhkaajasta tuli lopulta mahdollistaja.

Menneiden kesäpäivien pienoismaailmat 100 toive-elokuvan sarjassa – kirjallisuusklassikoiden filmisovituksissa nousee siivilleen taiteen sininen lintu

2026-05-25T13:49:15.771+03:00

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja keskustelimme radiossa Jarmo Laitanevan kanssa menneille kesäpäiville sijoittuvista Yle 100 -toive-elokuvista, joissa nähdään kohtalokkaita kesäöitä, puutalokorttelin elämää, luonnonläheistä kulinarismia ja maaseudun murroksen keskellä eläviä ihmisiä.

Ihmiset suviyössä (1948)

”Muistakaa, että päähenkilöitä on vain yksi – suviyö!” kuului Nobel-kirjailija F.E. Sillanpään ohjeistus, kun Suomi-Filmi Oy pääohjaajansa Valentin Vaalan johdolla ryhtyi siirtämään Ihmiset suviyössä -romaanin (1934) hahmoja valkokankaalle. Romaanin alaotsikko ”eepillinen sarja” muuntui elokuvana ”impressionistiseksi runoelmaksi”.

Pikku Pietarin piha (1961) adaptoitui Jack Witikan osaavissa käsissä valkokankaalle katsojaa myötätuntoisesti helliväksi elokuvaksi, jossa kipu on perustunne ja äidittömyys keskeinen aihe. Italialaista neorealismia muistuttavassa elämän piirin kuvauksessa on kokonaisvaltaisesti viatonta koskettavuutta.

Lampaansyöjät (1972) on vaellustarina ystävyskaksikosta, joka toteuttaa talven aikana suunnittelemansa autoretken Pohjois-Suomeen mukanaan terävät puukot ja kiikarikivääri. Erähenkisten ystävysten mieltymys lampaanlihaan saa heidät liikekannalle. Koirasihmisten matkan aikana juovutaan, haaveillaan naisista ja riippukeinufilosofoidaan maailman menoa. Minkä kesä kastelee, sen Dry Vodka kuivaa!

Kivenpyörittäjän kylän (1995) käsikirjoitukseen kirjailija Heikki Turunen ei puuttunut sanallakaan, mutta ohjeisti ohjaaja Markku Pölösen seuraavasti: ”Kuulehan Pölösen junttaspulikka! Teet sellasen elokuvan, että Kaurismäen veljeksiltä ravahtaa paskat housuun ja elokuvasäätiön herrat kulukoo puoli vuotta silimät eri korkeuvella”. Elokuvasta tuli kuin kansatieteelliseen todistusvoimaan kasvava tarina sotienjälkeisen ajan historiastamme. Pölönen ei pelännyt tehdä tunnetasolla äkkijyrkkiä käännöksiä maalaiskomediasta syvään tragediaan ja takaisin. Nauru ja kyyneleet ovat erottomasti läsnä.

Toinen todellisuus - suomalaisen kauhu- ja fantasiaelokuvan jalanjäljillä

2026-04-21T15:18:00.000+03:00

Yle 100 -toive-elokuvissa käsitellään huhtikuun aikana fantasiasta ja kauhusta voimansa ammentavia elokuvia. Kirjoitin Ylelle aiheesta artikkelin ja keskustelin radiossa Jarmo Laitanevan kanssa. Matka Valkoisesta peurasta (1952) Jadesoturiin (2006) tarjoaa näkökulmia mytologiseen folk-kauhuun, sadun ja sodan yhdistelmään, kauhukomediaan sekä Kalevalalla höystettyyn wuxiafantasiaan. Käsittelin artikkelissani myös sitä, miksi Suomessa on tehty niin vähän puhdasveristä kauhua.

Vuoden 2025 parhaiden elokuvien listoja

2026-04-13T11:20:00.002+03:00

Vuosi 2025 on jo kaukana takana, mutta koska olen tavannut tehdä koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista, tehdään se silti vielä nyt, kun Vuosi elokuvissa -listatkin saatiin verkkoon.

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Paul Thomas Andersonin poliittinen toimintasatiiri One Battle After Another (2025) kuudella palkinnolla. Vihdoin parhaan ohjauksen Oscarilla palkitulle Andersonille ilta oli jackpot, sillä hän sai Oscarin myös parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta sekä tuottajana (yhdessä Sara Murphyn ja Adam Somnerin kanssa) parhaasta elokuvasta. Ennätykselliset 16 Oscar-ehdokkuutta saanut Ryan Cooglerin genre-cocktail Sinners (2025) sai neljä palkintoa (Michael B. Jordan parhaasta miespääosasta, Coogler alkuperäiskäsikirjoituksesta, Autumn Durald Arkapaw ensimmäisenä naisena kuvauksesta ja Ludwig Göransson musiikista).

Suomalaisille elokuville jaettavat Jussit kahmaisi viime vuoden sadosta pitkän elokuvan debytantti Lauri-Matti Parppei hienolla ystävyyden kuvauksella Jossain on valo joka ei sammu (2025). Cannesin elokuvajuhlilla maailmanensi-iltansa saanut elokuva palkittiin Jussi-gaalassa seitsemällä palkinnolla (mm. vuoden elokuva, ohjaus, käsikirjoitus ja pääosa). Ohjaaja Parppei sai harvinaiset kolme henkilökohtaista Jussia, kun ohjauksen ja käsikirjoituksen lisäksi hän voitti vielä musiikki-Jussin. Elokuvantekijyyden lisäksi Parppei on Suomen parhaimpiin nyky-yhtyeisiin lukeutuvan Musta valo -postpop-yhtyeen laulaja, kitaristi, säveltäjä ja sanoittaja.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa

Vuoden 2025 elokuvatapauksia:
One Battle After Another

-sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai ylivoimaisesti, vähemmän yllättäen, Paul Thomas Andersonin One Battle After Another. Kakkossijalle ylsi Kiyoshi Kurosawan jo vuonna 2024 ilmestynyt, mutta viime vuonna Suomessa teatterijulkaisunsa saanut Cloud (Kuraudo).

One Battle After Anotherin voittokulku jatkui myös Film-o-holicin äänestyksessä, joka myös valitsi viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Andersonin elokuvan poliittisesta polarisoitumisesta. Hopealle nousi Clint Bentleyn yksinäisyyttä ja hiljaista surua pakahduttavasti kuvaava Netflix-tuotanto Train Dreams (2025). Vain kerran aiemmin ainoastaan suoratoistossa julkaistu elokuva on noussut Film-o-holicin vuosilistauksen terävimpään kärkeen, kun koronavuoden 2020 listakakkoseksi ylsi Netflixissä julkaistu Charlie Kaufmanin I'm Thinking of Ending Things (2020), tosin vuotta aiemmin Martin Scorsesen The Irishman (2019) nousi jopa ykköseksi, mutta elokuvaa esitettiin Netflixin ohella myös teattereissa. Syystä kehuttu Train Dreams lunasti paikkansa vuosilistauksen toisena ennen Jesse Eisenbergin A Real Painia (2024). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli Klaus Härön ihmisoikeusepookki Ei koskaan yksin (2024).

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Teemu Nikin tragikomedian 100 litraa sahtia (2024) ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi One Battle After Anotherin.

Neitoperho on raju trilleri primitiivisestä tahdosta, joka asuu meissä kaikissa

2026-03-17T14:17:00.003+02:00

Eevi (Leea Klemola)

Suomalaisessa elokuvassa alkoi 1990-luvun puolivälistä nousta uusien ohjaajien ja käsikirjoittajien sukupolvi, jonka taival elokuvantekijyyteen saattoi olla lama-ajan horisontissa pettymyksiin puettu, mutta jonka elokuvista kasvoi valopilkkuja suomalaisessa elokuvakulttuurissa. Yksi sellainen on Auli Mantilan Neitoperho (1997), ajattoman väkevä tarina nuoren naisen arvaamattomasta aggressiosta. Kirjoitin Ylelle aiheesta artikkelin ja keskustelin radiossa Jarmo Laitanevan kanssa.

”Anna ihmisen ymmärtää kiimainen tuska maan” – Maa on syntinen laulu on yksi Teeman toive-elokuvista

2026-03-03T16:53:00.003+02:00

Kirjoitin Yle 100 -toive-elokuviin liittyen artikkelin Rauni Mollbergin elokuvasta Maa on syntinen laulu (1973), joka pohjautuu Timo K. Mukan samannimiseen herkkään balladiromaaniin. Mollen elokuvasovituksesta tuli rehevä ja raadollinen, enemmän irvokas kuin arvokas, suomalaisen elokuvanaturalismin kantateos.

Elokuvan näki päälle 50 vuotta sitten elokuvateattereissa yli 700 000 suomalaista ja kahden ensimmäisen televisioesityskerran yhteenlaskettu katsojaluku huitelee liki 2,5 miljoonassa katsojassa. 1970-luvulla ensi-iltansa saaneista elokuvista Syntisen laulun suosion Suomessa ylittivät vain Papillon (1973) 759 301 katsojalla ja Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) 822 970 katsojalla.

Vähän erilaista valtavirtaa, sano.

PS: Aiheen tiimoilla olin myös vuoden takaisessa podcast-jaksossa sekä kuuden vuoden takaisessa Kirja vs. Leffa -ohjelmassa.

Suomalaisetko vakava kansakunta? Teeman toive-elokuvissa lämminhenkistä ja anarkistista komiikkaa

2026-02-13T10:25:00.005+02:00

Yle juhlii 100-vuotista taivaltaan vuonna 2026 esittämällä sata suomalaisten toivomaa kotimaista pitkää näytelmäelokuvaa. Yle Teemalla ja Yle Areenassa nähtävä sarja kattaa elokuvahistorian jokaisen vuosikymmenen aina nykypäivään asti.

Tammikuussa kirjoitin artikkelin Mikko Niskasen suurteoksesta Kahdeksan surmanluotia (1972) ja vierailin radiotaajuuksilla. Tässä kuussa vaihdoin viihteelle, kun käsittelin yleisön toivekomedioita Pekka Puupäästä Kummeliin. "Katsojien toive-elokuvissa suomalainen komedia näyttäytyy vuosien 1953-1995 filmeissä hahmovetoisena, lämminhenkisen nostalgisena ja tahattoman anarkistisena viihdeilotteluna. Sarjakuvista, kansanviihteestä ja televisioilmiöistä nousseet harmittomat komediat viehättivät myös koko perheen yleisöä aikana, jolloin suomalaisen lastenelokuvan tuotanto oli vielä verrattain vähäistä."

Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Pätkä (Masa Niemi) ja Pekka (Esa Pakarinen)

"Kuulkaa korpeimme kuiskintaa" – Mikko Niskasen kansallisesta klassikosta kasvoi kansainvälinen merkkiteos

2026-01-13T16:14:00.002+02:00

Yleisradio täyttää tänä vuonna kunnioitettavat 100 vuotta. Suomalainen näytelmäelokuva on näin ollen Yleä liki parikymmentä vuotta vanhempi innovaatio, jos Salaviinanpolttajat (1907) lasketaan syntyhetkeksi.

Ylen 100-vuotisjuhlallisuuksissa suomalaista näytelmäelokuvaa juhlistetaan katsojien toiveita täyttämällä. Keväällä 2025 esitetyissä reilusti yli viidessä tuhannessa (!) katsojatoiveessa nimettiin noin 800 eri elokuvaa, joista toiveiden perusteella nähtäväksi saatetaan nyt 100 pitkää kotimaista näytelmäelokuvaa. Se tekee nähtävästä elokuvasarjasta kaikkien aikojen suurimman katsojien kuratoiman ohjelmakokonaisuuden Ylen historiassa.

Allekirjoittaneella on ilo ja kunnia olla projektissa mukana suomalaisen elokuvan historian asiantuntijana. Toimitan vuoden varrella katsojien toive-elokuvista sekä elokuvakohtaisia että teemoitettuja artikkeleita ja olenpa äänessä myös radiotaajuuksilla yms. Harvoin, jos koskaan, on toimeksianto tuntunut näin itselleni sopivalta.

Ensimmäiseksi suurennuslasin alla on Mikko Niskasen kansallinen klassikko Kahdeksan surmanluotia (1972), josta on kasvanut viime vuosikymmeninä myös kansainvälisesti tunnustettu merkkiteos. Kirjoitin Ylelle artikkelin ja vierailin Radio 1:n iltapäivässä.

Mikko Niskasen suurtyö Kahdeksan surmanluotia (1972) on noussut kansallisesta klassikosta kansainvälisesti huomatuksi teokseksi.

Elävien kuvien vuosi

2026-01-02T15:13:00.003+02:00

Elokuvavuosi 2025 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemällä lyhytelokuvalla ja päättyi uudenvuodenaattona katsottuun Steven Spielbergin kylmän sodan jännitysdraamaan Vakoojien silta (Bridges of Spies, 2015). Katsoin vuonna 2025 kaikkiaan 487 elokuvaa, joista 273 pitkää elokuvaa. Pitkien elokuvien (yli 60 min.) osuus on 56 % kaikista elokuvakatseluista. 487 katsottua elokuvaa on melkein 40 nimikettä vähemmän kuin kahtena edellisenä vuonna, mutta pitkiä elokuvia (273 pitkää elokuvaa) tuli katsottua päättyneenä vuonna hippusen enemmän kuin viime vuonna (266 vuonna 2024).

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 227 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli peräti 47 % kaikista. Prosenttiosuudessa on tuntuvaa nousua, sillä vuonna 2024 elokuvateatterikatselujen osuus oli 39 % kaikista. Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat Tampereen Cine Atlas ja Niagara (pitkälti Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä "korttelikinoni" Finnkinon Itis. Kaikkiaan vierailin vuoden 2025 aikana 35 eri elokuvateatterissa, mikä on sattumalta täsmälleen sama luku kuin vuosi sitten.

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Espoossa, Helsingissä, Joutsassa, Lyypekissä, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 127 elokuvaa (eli 28 % kaikista). Siinä on parin prosentin korotus edelliseen kalenterivuoteen ja peräti seitsemän prosentin korotus vuoteen 2023! Kotitallenneformaateissa blu-ray on itselläni käytetyin formaatti 53 % osuudella. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, Yle Areena, Disney+, Elonet(+) sekä YouTube.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana peräti 70, joten kotimaisten osuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 26 %. Reilu neljännes katsomistani pitkistä elokuvista oli päätuotantomaaltaan suomalainen! Tässä on edellisvuoteen nähden tuntuva nousu, sillä vuonna 2023 kotimaisia pitkiä elokuvia tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50 (18 % osuus).

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Clint Eastwood (8 katsottua elokuvaa vuonna 2025), George Miller, Edvin Laine, Buster Keaton ja Edward F. Cline (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla George Lucas ja Richard Donner (4 elokuvaa). Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Anthony Danielsin (Star Wars -saagan C3PO) ja Lois Maxwellin (007-sarjan alkuperäinen Moneypenny) tähdittämiä elokuvia (8 katsottua elokuvaa) sekä Mel Gibsonin, Bernard Leen ja Clint Eastwoodin elokuvia (7 elokuvaa kaikilta).

Valmistusmaista katseluitani dominoivat ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat liki jokavuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja toimintaa (!). Aiempia Letterboxd-käyttövuosia enemmän katselu painottui viikonloppuihin, sillä selkeästi eniten katsoin elokuvia perjantaisin, perässään sunnuntai ja lauantai. Kuukausista maalis- ja syyskuu olivat elokuvarikkaimmat ja tuttuun tyyliin heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2024/2025), jotka ensikatselin vuonna 2025:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

A Complete Unknown (James Mangold, 2024) | DCP Itis

Straume [Flow] (Gints Zilbalodis, 2024) | DCP Joutsan Kino

Babygirl (Halina Reijn, 2024) | DCP Tennispalatsi

Elskling [Loveable/Rakas] (Lilja Ingolfsdottir, 2024) | DCP Kinopalatsi

Train Dreams (Clint Bentley, 2025) | Netflix

Affeksjonsverdi [Sentimental Value] (Joachim Trier, 2025) | DCP Tennispalatsi

One Battle After Another (Paul Thomas Anderson, 2025) | DCP Itis IMAX

Weapons (Zach Cregger, 2025) | DCP Itis IMAX

Vermiglio [Vermiglio - Vuorten morsian] (Maura Delpero, 2024) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

Bird (Andrea Arnold, 2024) | DVD Pihakino

James Mangold ohjasi liki täydellisen muusikkoelämäkerran A Complete Unknown (2024), jossa Timothée Chalamet taituroi autenttisen ristiriitaisen Bob Dylanin muotokuvan.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2024 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2025:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]
Hotaru no haka [Grave of the Fireflies/Tulikärpästen hauta] (Isao Takahata, 1988) | DVD
L'uccello dalle piume di cristallo [The Bird with the Crystal Plumage/Kuoleman lintu/Paratiisilinnun arvoitus] (Dario Argento, 1970) | blu-ray
A Woman Under the Influence [Naisen parhaat vuodet] (John Cassavetes, 1974) | blu-ray
Kensuke's Kingdom [Kensuken saari] (Neil Boyle, Kirk Hendry, 2023) | DCP Ilokuvafestivaali
Pusher II (Nicolas Winding Refn, 2004) | DVD
Strange Darling (JT Mollner, 2023) | blu-ray
The Firm (Alan Clarke, 1989) | blu-ray
Isän vanha ja uusi [Father's New and Ex] (Matti Kassila, 1955) | Elonet+
Nanjing! Nanjing! [City of Life and Death/Nanjingin verilöyly] (Chuan Lu, 2009) | DVD
Mystery Train (Jim Jarmusch, 1989) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Japanilaisen animaatioelokuvan klassikko Tulikärpästen hauta (Hotaru no haka, 1988) päätyi vihdoin katseluun, eikä pettänyt odotuksia. Sodan julmuuden keskeltä välittyy sydäntäsärkevän koskettava sisarustarina. Pasifistisen elokuvan järisyttävä mestariteos.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:
100 litraa sahtia [100 Litres of Gold] (Teemu Nikki, 2024) | DCP Tennispalatsi
Facing War (Tommy Gulliksen, 2025) | DCP Nordische Filmtage Lübeck
Jossain on valo joka ei sammu [A Light That Never Goes Out] (Lauri-Matti Parppei, 2025) | DCP Festival de Cannes
Becoming Led Zeppelin (Bernard MacMahon, 2025) | DCP Tennispalatsi
Les Sièges de l'Alcazar [The Seats of Alcazar] (Luc Moullet, 1989) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2025:
The War Game [Sotaleikki] (Peter Watkins, 1966) | blu-ray
O (Rúnar Rúnarsson, 2024) | DCP Nordisk Panorama
Vildere [Reckless] (Gustav Werner, 2025) | DCP Nordisk Panorama
Sukkahousut [Pantyhose] (Fabian Munsterhjelm, 2024) | Vimeo
Arütmia [Arrhythmia] (Maria Reinup, 2025) | DCP Nordische Filmtage Lübeck

Kunniamaininta sarjaohjelmien puolelta:
Adolescence (Philip Barantini, 2025) | Netflix

Näkemiin 2025, kuulemiin 2026.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)
Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)
448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)
Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)
Elokuva(vuode)n viemää (2024)

Tallennehautojan uudet pohdinnat

2025-11-28T09:46:00.001+02:00

"I grew up in a time when culture was passed along through objects. They were interesting, because we could live among them. We could pick them up. Hold them in…"

- Aksel (Anders Danielsen Lie) elokuvassa The Worst Person in the World (Verdens verste menneske, 2021)

Kesällä 2023 kirjoitin blogiini tilanteesta, jossa hankkiakseen suomalaisen elokuvan tallenteena hyllyyn, joutuu yhä enenevissä määrin kääntymään keskieurooppalaisten tai brittiläisen levittäjän puoleen. Tilanne on päälle parissa vuodessa heikentynyt entisestään kotimaan markkinoilla.

Kuvaavaa on, että tänä vuonna elokuvateattereihin liki 235 000 katsojaa kerännyt Teemu Nikin tragikoominen 100 litraa sahtia on ensimmäinen vuoden katsotuin kotimainen, joka näillä näkymin jää kokonaan ilman kotimaista tallennejulkaisua sitten videoaikakauden synnyn. Euroopan maista esimerkiksi Italiassa sen sijaan markkinoita piisaa ainakin DVD:n verran. Nelonen Median kotimaan valkokankaille, suoratoistoon ja lineaariseen televisioon levittämän elokuvan tallennetta jättäminen tuntuu harmilliselta päätökseltä. Uskon nimittäin vahvasti, että DVD- ja blu-ray-kauppa olisi käynyt vähintään Sysmän väkiluvun verran.

Viime vuosien kotimaisista ulkomailta täytyy halutessaan naarata myös mm. Isossa-Britanniassa ilmestynyt Klaus Härön Rakkaani merikapteeni (2023), Saksassa muhkeana mediabookina ilmestynyt Max Seeckin ja Joonas Pajusen kauhuelokuva Koputus (2022) ja yhtä lailla Saksasta Inari Niemen draama Valoa valoa valoa (2023). Esimerkiksi näitä ja monia muita et löydä teosten kotimaasta tallennejulkaisuna.

Miksi välitän tallennejakelusta vielä 2020-luvulla? Ennen kaikkea siksi, että elokuvan puolella pirstoutuneet suoratoistopalvelut eivät ole korvanneet optista mediaa saatavuuden suhteen yhtä laajalti kuin populaarimusiikin saralla. Lisäksi fyysisten tallenteiden, erityisesti teräväpiirtoformaatin kautta, elokuvien arkistointi, tutkimus ja pienesityskerhotoiminta on helpompaa ja matalan kynnyksen saavutettavuus on ollut esimerkiksi kirjastojen kautta hyvällä ja monimuotoisella tolalla. Kyse ei ole vain kaltaiseni mediadinosauruksen materialismista.

Tallenteille on todistetusti kysyntää, mutta saatavuus on marginalisoitunut. Yhtä lailla voisi sanoa, että saatavuus on siirtynyt entistä innostuneimpien käsiin. Nimittäin samalla kun tallennemyynti on käytännössä kadonnut ostoskeskusten ja supermarkettien hyllyiltä (suurin piirtein Keskisen Kyläkauppaa lukuun ottamatta), panostavat ulkomaiset boutique-jakelijat tallenteisiin ehkä enemmän kuin koskaan.

Tallennefetisismiin taipuvaiset cinefiilit eivät ole koskaan nojautuneet vain suoratoistoon, koska nimikkeet tulevat ja menevät, katoavat olemasta. Taannoin vielä silkkaa ihailua osakseen saanut Mubikin sotkeentui sijoittajansa kautta Israelin armeijan harjoittamaan kansanmurhaan ja sai valveutuneet elokuvan ystävät hylkäämään kuukausitilauksensa. Liekö samassa ne Mubin himoitut kangaskassitkin päätyivät jo Fidaan... Suoratoiston puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että kiitän Yle Areenan, Elonetin ja vaikkapa kirjastojen Cineast-suoratoistopalvelusta. (Kuinka moni on muuten vieläkään tietoinen jälkimmäisestä?).

Vaan jotain positiivistakin, jonka toivoisi kulttuuritoimitustenkin havaitsevan, Jalmari Helanderin parhaillaan pohjoismaista elokuvahistoriaa laajimmin levitetyimpänä elokuvana tekevä Sisu 2 ilmestyy Suomessa 4K Ultra HD -julkaisuna. Tästä tekee erityistä se, että kyseessä on ensimmäinen suomalaisen tai edes pohjoismaisen julkaisun saava kotimainen elokuva 4K-tallenteena. Levykauppa Äx on vieläpä tarttunut Äxclusivessa-versiossaan tarjoamaan kohopainatuksellista slipcase-kantta kompletisteille.

Aiemminkin suomalaisia elokuvia on toki julkaistu 4K-levyformaatissa, mutta aina ulkomaisen tallennelevittäjän voimin. Ulkomaisen julkaisunsa ovat saaneet mm. ensimmäinen Sisu (2022), toimintatrilleri Omerta (2021) ja ultraväkivaltainen (Pri)Sons (2024).

Deaf Crocodile - suomalaisen elokuvan löytöretkeilijät

Tapasin pari-kolme vuotta sitten työni puolesta yhdysvaltalaisen elokuvajakelija Deaf Crocodilen väkeä Berliinin elokuvajuhlilla. He olivat hyvin kiinnostuneita kaikenkarvaisista pohjoismaisista genre-, kultti- ja outoilusuosituksista. Tarjosin heille tuhdin tietopaketin siitä mihin suomalaisiin aarteisiin kannattaisi tarttua.

Ehkä osittain tämänkin promootiotyön ansiosta Deaf Crocodile on nyt julkaissut yhteistyössä Vinegar Syndromen kanssa lisää suomalaisia elokuvia teräväpiirtotallenteina. Jo aiemmin ilmestyneiden neuvostoliittolais-suomalaisen fantasiaelokuva Sammon (1959) ja Risto Jarvan yhteiskunnallisen tieteiselokuva Ruusujen ajan (1969) lisäksi Deaf Crocodile on nyt julkaissut kolmen elokuvan boksin melodraaman mestarilta, Teuvo Tuliolta. 1900 kappaleen rajattuna painoksena ilmestynyt 3 x Teuvo Tulio -kokoelma sisältää Tulion kiistatta parhaimpiin töihin lukeutuvat elokuvat Rakkauden risti (1946) ja Levoton veri (1946) sekä ohjaajan joutsenlauluksi jääneen poskettoman camp-kalkkunan Sensuela (1972).

Elokuvien lisäksi Tulio-boksi on vuorattu lisämateriaaleilla: elokuvakuraattori/tutkijoiden kommenttiraitojen lisäksi kokoelmalta löytyvät säilyneet katkelmat elokuvista Taistelu Heikkilän talosta (1936) ja Nuorena nukkunut (1937), traileri, 1940-luvun kotimaisia valistuselokuvia (!) sekä Nuorena nukkuneen restauroinnista kertovan dokumentaarin.

Tulio-kokoelman tavoin ulkomailla julkaistuja, mutta Suomessa julkaisemattomia teräväpiirtojulkaisuja kotimaisten klassikoiden saralta alkaa olla jo nippu. Deaf Crocodilen julkaisujen lisäksi saatavilla ovat myös The World Cinema Projectiin ensimmäisenä pohjoismaisena teoksena mukaan päässyt Mikko Niskasen magnum opus Kahdeksan surmanluotia (1972), saksalaisen Bildstörungin levittämänä Rauni Mollbergin Maa on syntinen laulu (1973) ja tuoreimpana Saksassa julkaistu Olli Soinion suomalaisen kauhun pioneeriteos Kuutamosonaatti (1988). Hilpeätä kyllä, Kuutamosonaatti on Saksassa Muttertag II - Die Söhne sind zurück eli Troman Mother’s Day -elokuvan (1980) jatko-osa! Siinäpä mielikuvituksekasta markkinointia. Itse ennätin jo hankkia tämän julkaisun, joka ilokseni pohjautui Kansallisen audiovisuaalisen instituutin huolelliseen digirestaurointiin toisin kuin VLMedian muinainen DVD, joka muistutti VHS-siirtoa. Tympeätä vain, että tätäkään teräväpiirtotallennetta en saanut Suomesta.

Myynnin logiikka?

Elokuvien tallennelevityksessä on merkillisiä piirteitä, joiden logiikkaa on vaikea hahmottaa. Hyvä esimerkki tältä syksyltä on Tom Savinin Night of the Living Deadin (1990, televisioesityksessä myös nimeltään Elävien kuolleiden yö) ultrateräväpiirtojulkaisu. Steelbook 4K-tallenne julkaistiin yhteispohjoismaisin kansipaperein, mutta rajattu painos myytiin loppuun jo ennakkomyynnissä. Uusi painos tulee, jos tulee, joskus tulevaisuudessa. Tällaisessa tilanteessa luulisi, että myynnin logiikka toimisi niin, että kopioita laitettaisiin myyntiin kysynnän mukaan, semminkin kun kyse ei ole numeroidusta rajallisesta painoksesta. Vaan ei, turha luulo. Ostajia olisi, mutta myytävää tuotetta ei ole tarjolla. Tällaisesta tilanteesta hyötyvät vain Huuto.netin trokarit ja toisaalta ulkomaiset verkkokaupat. Minäkin päädyin ostamaan oman Night of the Living Deadini saksalaisesta verkkokaupasta, vaikka mieluummin olisin sijoittanut rahani kotimaiselle kivijalkakauppiaalle.

Niin, ne kotimaiset kivijalkakauppiaat. Seitsemällä paikkakunnalla operoiva Levykauppa Äx palasi elokuvien tallennemyynnin äärelle vuosi sitten ja raportoi hiljan ensimmäisen paluuvuoden myynnistään. Kuulkaapa tätä skeptikot: "[L]askettiin, että kalenterivuoden aikana ollaan myyty leffoja yhteensä 98 055 kipaletta (60 % bluray, 30 % dvd ja 10 % 4K) ja euroissa tämä taas tarkoittaa reilua 1,2 miljuunan liikevaihtoa". Eli kyllä myyntiä on, kun on mitä myydä ja boutique-julkaisut hallussa. Levykauppa Äx:n lisäksi pääkaupunkiseudulla tallennefetisistiä palvelevat enemmän tai vähemmän rautaisella asiakaspalveluhenkisyydellään mm. Pieni leffakauppa, Future Movie Shop ja Filmihullun Leffakauppa, Tampereella Viiden tähden leffadivari ja esimerkiksi Porissa Porin Videodivari.

Puhetta Peter Jacksonista ja vuoden 1995 elokuvasadosta

2025-10-03T10:12:00.008+03:00

Vierailin pitkästä aikaa ystäväni Aucustisen YouTube-kanavalla. Ensin keskustelimme Peter Jacksonin vivahteikkaasta urasta, Bad Tastesta Hobittiin, uudempaa dokumentaarista tuotantoa unohtamatta. Tuoreemmassa jaksossa kävimme hartaudella läpi 30 vuoden takaista elokuvasatoa eli vuoden 1995 tarjontaa. Asiasanoina mm. Seitsemän (Se7en), Toy Story, Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise), Nicolas Cage, Kivenpyörittäjän kylä ja Bertin päiväkirjat.

Käykäähän katsomassa ja kommentoimassa!

Peter Jackson

Elokuvavuosi 1995

David Fincherin ohjaama sarjamurhaajaelokuvien kiistaton klassikko Seitsemän (Se7en, 1995) juhlii tänä vuonna pyöreitä.

Muistoissamme elokuvaneuvos Kari Uusitalo (1933-2025)

2025-09-26T12:38:00.000+03:00

Suomalaisen elokuvan historiankirjoituksen perustanlaskija ja Suomen elokuvasäätiön pitkäaikainen työntekijä, elokuvaneuvos Kari Uusitalo on kuollut 92-vuotiaana.

Viipurin läänin Pyhäjärvellä 14.7.1933 syntyneelle Kari Uusitalolle kotimainen elokuva oli elämäntyö ja intohimo. Rakkaus elokuvaan syntyi 9-vuotiaana, jolloin evakkopoika näki ensimmäisen elokuvansa, Orvo Saarikiven Oi, aika vanha, kultainen…! (1942). Lähikuva-lehdessä (3/1990) Uusitalo muisteli ensikokemustaan: ”Olimme silloin sotaa paossa evakkona Alavuden Sulkavankylässä ja sieltä oli lähimpään elokuvateatteriin Kino Kytöön Alavuden asemalle 22 km. Eräänä sunnuntaiaamuna sain kuulla, että lähtisimme joukolla elokuviin; eräs minua monia vuosia vanhempi evakkotyttö lupasi ottaa minut polkupyörän tarakalle. Ensimmäinen elokuva oli kotimainen Oi, aika vanha, kultainen…!”

Uusitalon ammatillinen ura elokuvan parissa lähti liikkeelle 1950-luvun puolivälissä Suomen Filmiteollisuuden (SF) studioapulaisena. SF:n jälkeen Uusitalo työskenteli Suomi-Filmissä filmitoimittajana, lyhytelokuvien käsikirjoittajana, leikkaajana ja lopuksi ohjaajana. ”Elokuvan korkeakoulu” jatkui tuottaja Veikko Laihasen palveluksessa 1960-luvulla, jolloin valmistui mm. ensimmäinen suomalais-yhdysvaltalainen yhteistuotanto, Palmer Thompsonin ja Åke Lindmanin ohjaama toimintaelokuva Juokse kuin varas (1964). Uusitalo toimi elokuvan leikkaajana ja käsikirjoituksen suomentajana. Samaan aikaan hänen kiinnostuksensa kotimaisen elokuvan historiaa kohtaan alkoi konkretisoitua kirjaksi. Suomalaisen elokuvahistorian kantateos, Suomalaisen elokuvan vuosikymmenet 1896-1963 (1965), loi pohjan Uusitalon tuotteliaalle kirjalliselle uralle.

Mika Waltari ja Kari Uusitalo vuonna 1962

Vuosiksi 1966-70 Uusitalo palasi vielä Suomi-Filmiin, nyt kulttuuri- ja opetuselokuvaosaston päälliköksi. Tulevan elokuvaneuvoksen perusteellisen arkistotyön tuloksena syntyi sarja dokumentaareja Suomen historian vaiheista: mm. kolmiosainen Suomen itsenäisyys (1967) ja Mannerheim – Suomen marsalkka (1968), joka oli ainut 1960-luvun lopulla elokuvateatterilevityksen saanut pitkä kotimainen dokumenttielokuva.

15.10.1969 perustetun Suomen elokuvasäätiön ensimmäisenä työntekijänä, asiamiehenä, Uusitalo aloitti helmikuussa 1970. Ensimmäiset kaksi viikkoa uusi kulttuuripoliittinen toimija matkasi Uusitalon mustassa salkussa Suomi-Filmin ja hänen Hyvinkäällä sijaitsevan kotinsa välillä. Asiamiehenä (1970-74) ja pääsihteerinä (1975-83) hän oli luomassa suomalaiselle elokuvalle ja elokuva-alalle kivijalkaa, tukijärjestelmää. Uusitalo loi ja kehitti malleja, jotka yhä ovat elokuvasäätiön olennaista ydintä: kotimaisten elokuvien ennakkorahoitus, elokuvateatterikatsojatilastointi ja suomalaisen elokuvan kulttuurivienti.

”[E]i minua johtaminen oikeastaan kiinnostanut. Minua kiinnosti kotimainen elokuva. En koskaan ajatellutkaan lähteväni tavoittelemaan toimitusjohtajan paikkaa.” – Kari Uusitalo (teoksessa Elokuvasäätiön tuella – Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969-2019 (SKS, 2019)

Elokuvasta kirjoittaminen jatkui: vuosina 1972-84 Otavan ja Suomen elokuvasäätiön kustantamissa kirjoissa Uusitalo tutki suomalaisen elokuvan historiaa vieläkin laajemmin ja seikkaperäisemmin. Pienen kielialueen elokuvaa tutkivat monografiat ovat maailmankin elokuvakirjallisuudessa perinpohjaisuudessaan ainutlaatuisia.

Leikkaaja Taina Kanth ja ohjaaja Uusitalo

Työura Suomen elokuvasäätiössä eteni lopulta tutkijaksi (1988-98). Uusitalo oli käynnistämässä Suomen elokuva-arkiston kanssa 12-osaista Suomen kansallisfilmografia -kirjasarjaa, jonka päätoimittajana hän toimi eläköitymiseensä saakka. Vuosikymmenten varrella elämäkertoja syntyi mm. T.J. Särkästä (1975), Risto Orkosta (1999) ja Aarne Tarkaksesta (2006). Kotimaisen elokuva-alan yhdistyksistä ja yrityksistä syntyi useita historiikkeja. Tietokirjojen ohessa Uusitalo toimitti lisäksi peräti neljä elokuvakaskukokoelmaa sekä elokuvavisailukirjan. Lisäksi hän esitteli kotimaisia elokuvia televisiossa, luennoi suomalaisen elokuvan historiasta elokuva- ja mediakouluissa, toimitti Mitä Missä Milloin -teosten elokuvaosiot vuosien ajan ja kirjoitti kolumneja ja arvosteluja kotimaisesta elokuvasta julkaisufoorumeina mm. Kinolehti ja Hyvinkään Sanomat. Elokuvaneuvoksen arvonimi Uusitalolle myönnettiin vuonna 1990 ja Leijonan I luokan ritarimerkki vuonna 2019.

Kari Uusitalon aito rakkaus kotimaiseen elokuvaan toimii yhä inspiraationa ja johtotähtenä kaikille suomalaiseen elokuvaan intohimoisesti suhtautuville ja sen historiasta kiinnostuneille. Kun Uusitalo esiteltiin yleisötilaisuuksissa mainesanalla ”suomalaisen elokuvan kävelevä tietosanakirja”, hänellä oli tunnettuna humoristina tapana lisätä ”Joo – nahkaselkäinen laitos!”.

Uusitalo kannusti uusia elokuvantekijöitä ja seurasi alaa vielä pitkälle 2020-lukuun tultaessa. Hän kävi Tampereen elokuvajuhlilla, Turun Suomalaisen elokuvan festivaalilla ja kotimaisten elokuvien pressinäytöksissä aina koronapandemiaan saakka. Vielä 90-vuotiaana evakkopojasta elokuvaneuvokseksi kohonnut Uusitalo huvitteli katsomalla videolta vanhoja kotimaisia elokuvia aikajärjestyksessä.

”Elokuva, nimenomaan kotimainen, on ollut sekä elämäntyöni että ehkä tärkein harrastukseni. Kun katson taaksepäin, olen iloinen siitä, että toukokuussa 1955 keksin hakeutua kesätöihin Liisankadun SF-halleille. Siitä kaikki alkoi…” -Kari Uusitalo (haastattelu Rami Nummen ja Hanna Dahlroosin toimittamasta teoksesta Elokuvaneuvoksen kynästä (Kustantamo Helmivyö, 2025)

Otto Suuronen 25.9.2025

(Teksti on julkaistu Suomen elokuvasäätiön muistokirjoituksena 25.9.2025)

Lähteet:
Elokuvaneuvoksen kynästä: Elokuvakritiikkejä vuosilta 1979-1993. Toim. Rami Nummi & Hanna Dahlroos (Kustantamo Helmivyö, 2025)
Elonet / Kari Uusitalo. https://elonet.finna.fi/Search/Results?limit=20&lookfor=kari+uusitalo&type=AllFields&filter%5B%5D=%7Eauthor2_id_str_mv%3A%22kavi.elonet_henkilo_117553%22. Linkki tarkistettu 25.9.2025
Kinnunen, Kalle: Elokuvasäätiön tuella. Suomalaista elokuvaa tekemässä 1969–2019 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2019)
Uusitalo, Kari: Elämäni Karina – Evakkopojasta elokuvaneuvokseksi (omakustanne, 2001)

PS: Hienon muistokirjoituksen kynäili myös Suomen elokuva-arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen arkiston/Kansallisen audiovisuaalisen instituutin eläköitynyt johtaja (1993-2022) Matti Lukkarila. Tekstissä Lukkarila kuvaili Uusitaloa tyhjentävästi suomalaisen elokuvan pitkäaikaisimmaksi ja merkittävimmäksi puolestapuhujaksi: "Kari oli kävelevä elokuvan tietopankki, jonka ilmiömäinen muisti ei pettänyt. Hänen tietämyksensä perustui paitsi omakohtaisiin kokemuksiin eri elokuvatuotannoissa ja -yhtiöissä myös väsymättömään tiedonkeruuseen. Kari Uusitalo oli arkistoihminen, kronikoitsija ja ensyklopedisti par excellence."

Kari Uusitalo Suomen elokuvasäätiön 50-vuotisjuhlavuonna hänen kunniakseen nimetyn neuvotteluhuoneen edessä 15.10.2019

Suomalaisen kulttuurin puolesta

2025-09-08T21:25:00.006+03:00

Viimeisen viikon aikana sisälläni on kuohunut, koska Suomessa alkaa olla paha valuvika, jonka en toivoisi tästä enää etenevän. Se on avoimen väheksyvä ja pahimmillaan vihamielinen puhe suomalaisesta kulttuurista.

Voi olla pateettisesti ilmaistu, mutta kysymys suomalaisen kulttuurin tulevaisuudesta on minulle elämän ja kuoleman kysymys.

Miksi? Koitan avata.

Tuusulassa kesäkuussa 2022

Esimerkkejä, joita voisi pitää sumeilemattoman isänmaallisinakin: jokainen itsenäisyyspäiväni alkaa kuuntelemalla Jean Sibeliuksen Finlandian, Eino Leinon, Tove Janssonin, Minna Canthin ja suomalaisen kulttuurin liputuspäivät liikuttavat minut ylpeydestä, eräästä nurmijärveläisestä kraatarinpojasta puhumattakaan – 11-vuotiaan poikani toinen nimi on Aleksis, köyhää kansanosaa ymmärtäneen suomenkielisen kulttuurin esitaistelijan kunniaksi. Minusta on upeata, että edes yhdellä suomalaisella elokuvalla on sellainen sementoitunut paikka suomalaisessa alitajunnassa kuin se, että Edvin Laineen Tuntemattoman sotilas (1955) tulee joka vuosi televisiosta itsenäisyyspäivänä. Peter von Baghin kulttuurihistoriallinen tv-sarja Sininen laulu (2003-2004) on ehkä suurin ylistys suomalaisuudelle mitä voi olla. Sitäkin voisi esittää puolustusvoimien juhlaparaatin jälkeen joka vuosi televisiosta, jotta muistutettaisiin samalla Winston Churchilliä lainaten, että ”Minkä takia me sitten sodimme ellemme kulttuurimme takia.”

Olen työskennellyt pian parikymmentä vuotta suomalaisen elokuvan parissa. Se on ollut ilo ja etuoikeus. Oppivuodet ensin Suomen elokuva-arkistossa esitystoiminnan ja arkistoavustamisen parissa ja sen jälkeen Suomen elokuvasäätiön kansainvälisellä osastolla. Olen edistänyt suomalaisen elokuvan kansainvälistymistä ja mahdollistanut suomalaisten elokuvantekijöiden tietä esimerkiksi Cannes-voittajiksi ja Oscar-ehdokkaiksi. Ensimmäisiä ammattilaisaskeleita ottavia tekijöitä ja hyvinkin ruohonjuuritasolta tukien olen edistänyt kulttuurivientiä lyhyt- ja dokumenttielokuvien kautta.

Olen kuunnellut kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla eri puolilta maailmaa tulevien ihmisten haltioituneita puheita Aki Kaurismäen tuotannosta, suomalaisista dokumenttielokuvista, suomalaisesta arkkitehtuurista ja kuvauspaikkojen kauneudesta.

Vapaaehtoispohjalta (rakkaudesta lajiin!) olen kotimaassani työskennellyt elokuvateatterissa, musiikki- ja elokuvafestivaaleilla, kuratoinut näytöksiä, kirjoittanut kulttuurikritiikkiä ja näytösesitteitä 13-vuotiaasta alkaen, toiminut elokuvafestivaalin hallituksessa, isännöinyt ja haastatellut elokuvantekijävieraita jne. Toimittanut 17 vuotta (!) enemmän tai vähemmän aktiivisesti elokuvaan ja populaarimusiikkiin keskittynyttä blogia ja nelisen vuotta elokuva-aiheista podcastia. Jo 15-vuotiaana olin perustamassa Keski-Suomen elokuvakeskusta, koska miksi ei!

En omista autoa, en kesämökkiä, en venettä. Tätä nykyä en juurikaan mm. ilmastosyistä lentomatkusta vapaa-ajan merkeissä. Merkittävin osa tuloistani asumisen ja elämisen lisäksi menee kulttuuriin, olipa kyse pääsylipuista tai fyysisistä kulttuurituotteista. Kulttuuri on tarjonneet minulle läheisten ihmisten ja luonnon lisäksi syyn elää.

”Sieltä mistä minä olen kotoisin…”

Tulen pieneltä paikkakunnalta Keski-Suomesta, Joutsasta. Vuonna, jolloin synnyin, Joutsaan perustettiin kunnallinen elokuvateatteri. Paikallisen kulttuurisihteerin (ikuinen kiitos Eero Peltoniemi) sinnikkyydellä ja kunnallispoliittisella myötämielisyydellä elokuvien esitystoiminta jatkui pitäjässä, jossa sille oli vahva traditio (uskokaa tai älkää, Joutsassa toimi ennen television läpimurtoa peräti kaksi elokuvateatteria). Kunnan merkittävän tuen lisäksi Joutsan Kino alkoi välittömästi saada (ja saa yhä) alueellista toimintatukea ja investointi- ja laitehankintatukea Suomen elokuvasäätiöltä.

Joutsan Kinosta tuli kunnankirjaston ohella itselleni merkittävin väylä ulkomaailmaan. Siellä minä katsoin valkokankaalta amerikkalaisen valtavirtaelokuvan rinnalla Turhapurot, Körmyt, Häjyt, Pitkän kuuman kesän, Pelon maantieteen, Bad Luck Loven, Aleksis Kiven elämän jne. Filmiltä esitettäviä kopioita odotettiin sen puoli vuotta, kun ne kaupungeista joutivat maaseudulle. Elokuvallisilla tarinoilla Suomesta, suomalaisista ja suomeksi oli erityinen arvonsa Jurassic Parkin ja Star Warsin keskellä. Seurasin lapsuudesta teiniksi kuinka suomalainen elokuva nousi lama-ajan ahdingosta vuosituhannen vaihteen suomalaisen elokuvan buumiin, joka on kantanut uskomattomalla tavalla tänne asti. Vuonna 1994 kotimaisen elokuvan katsojaosuus elokuvateatterissa oli noin 4 %, henkitoreissa, vuonna 2024 se oli 32 %. Eurooppalaisessa mittauksessa aivan kärkiluokkaa, eli toisin sanoen, suomalaiset katsovat kotimaisia elokuvia paljon.

1960-luvun lopulla Suomen valtio ilmaisi tahtonsa pelastaa kotimainen elokuvatuotanto. Aiemmin elokuva oli ollut valtion näkökulmasta tulonlähde, jotakin verotettavaa. Kansallisen elokuvan merkitys koettiin vahvaksi, sellaiseksi mitä piti vaalia. Suomen elokuvasäätiön perustaminen oli uusi linjanveto.

Jo tätä aiemmin 1950-luvun puolivälin jälkeen joukko suomalaisia elokuvaintoilijoita oli perustanut Suomen elokuva-arkiston kootakseen filmejä, tietoa, kirjallisuutta ja esineistöä elävän kuvan historian vaalimiseksi. Luodakseen historiapohjan kansalliselle elokuvalle.

Nyt näyttää vahvasti siltä, että nykyinen hallitus tekee kaikkensa kaiken tämän murentamiseksi. Elokuva-arkiston ennestäänkin tukala asema silppuroidaan osaksi Taide- ja kulttuurivirastoa.

Olen aina ollut kiinnostunut suomalaisesta elokuvasta. Silloinkin kun se muille ikätovereille saattoi olla ”tylsää paskaa” tai ”replikoitu niin epäluontevasti, että etoo”. Minusta se on aina ollut puolustamisen arvoinen asia. Välillä jopa niinkin puolustamisen, että työ ja vapaa-aika ovat menneet mielenterveyden kannalta vähemmän iloisesti sekaisin.

Mitä sinä niistä elokuvateattereista välität, onhan meillä suoratoisto?

Elokuvateatteri on elokuvan esittämisen koti ja ensisijainen muoto, tunteiden temppeli. Elokuvat tehdään valkokankaalta katsottavaksi ja kuultaviksi, ei mobiililaitteilta tihrustettaviksi postimerkeiksi. Korona-aika passivoi ihmiset palvomaan suoratoistojättejä, joita ei minkään kansallisen kulttuurin edistäminen kiinnosta tuon taivaallista. Tai jos kiinnostaa, se on pitkälti amerikkalaisen massaviihteen edistäminen. Samalla Suomen hallitus tuumii, että suomalaisen elokuvakulttuurin monimuotoisuuden voisi jättää kaupallisten kansainvälisten toimijoiden varaan.

Olen usein kokenut oloni pääkaupungissa jotenkin yritteliääksi sivulliseksi, kirkonkylän pojaksi, joka ei kuulu joukkoon, mutta elokuvateatteri ei koskaan ole hylännyt minua.

Minä en ymmärrä politiikasta juuri mitään, sen myönnän auliisti, enkä herkkänä ihmisenä edes kilpaile siinä besserwissereiden kanssa. Kansallistunne syntyy kyllä satunnaisesti urheilunkin kautta, mutta elämää merkitsevällä tavalla se syntyy suomalaisen luonnon ja kulttuurin kautta. Kulttuurin sisään on rakennettu tarina tästä kansasta. Suomalainen kulttuuri kertoo enenevissä määrin meidän kaikkien tarinat.

Suomessa on pian EU:n ylivoimaisesti korkein arvonlisävero kirjoille. Muissa EU-maissa katsotaan, ettei kirjaa, lukutaitoa ja sivistystä kannata ulosmitata veropaineella. Hallitusohjelmassa on korostettu lasten ja nuorten lukutaidon merkitystä – ja tämä näkyy, miten? Kirjojen alv:n nosto johti siihen, että verottaja on tämän vuoden alusta saanut myydystä painetusta kirjasta useimmissa tapauksissa enemmän kuin itse kirjailija.

Lukekaa lapsillenne suomalaista kirjallisuutta vauvasta alkaen, katsokaa Pikku Kakkosen suomalaisia lastenohjelmia, käykää katsomassa suomalaisia koko perheen elokuvia ja teatteria kaikissa lajityypeissään, konserteissa jne. Näiden kautta syntyy suhde kansalliseen kulttuuriin ja kieleen (tai kuten Suomessa, kansalliskieliin!).

Itse mesenoin viime viikolla suomalaista indie-rahoitteista genre-elokuvaa, postiluukustani kolahti tänään suomalaisen musiikkijournalismin viimeisiä pitkän linjan airueita eli Soundi ja käärinpä nyt hihat, jotta vapaa-ajan merkeissä lähestyn henkilökohtaisesti sähköpostilla kansanedustajia ja heidän avustajiaan. Teenpä osani, jotta lapsellani ja mahdollisilla lapsenlapsilla olisi suomalaista kulttuuria sittenkin, kun tämä cinefiili kasvaa jo koiranputkea.

Pohja se o miunkii säkis.

Ohjaajan muotokuvia, osa 10: Stanley Kubrick

2025-08-15T15:40:00.003+03:00

Kinopaniikki-podcastin toisen tuotantokauden päätösjakso käsittelee Stanley Kubrickia (1928-1999), yhtä elokuvataiteen suurimmista visionääreistä ja perfektionisteista, joka hioi elokuviaan äärimmäisellä tarkkuudella. Kubrick kontrolloi maanisesti elokuvien budjetit, valvoi editointivaiheen ja jälkityöt, loi kuhunkin elokuvaansa omanlaisensa kuva- ja äänimaailman, osallistui markkinointiin ja levitykseen – ja kohdisti tarpeen vaatiessa toimia sensuuri- tai levityskieltoon liittyvissä seikoissa. Valtaosaa Kubrickin elokuvista oudoksuttiin tuoreeltaan, mutta niiden ainutlaatuinen arvo on vuosien mittaan vain kasvanut. Hän loi maailmoita, joihin katsoja pääsee sisään, mutta joista ei pääse koskaan kokonaan pois.

Yhä ja edelleen Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

"Tää on Sodankylä kaukana, täynnä ihmeitä"

2025-06-23T16:26:00.003+03:00

”Aina oikein uskoa ei jaksa ihmiseen”, lauloi Juice Leskinen 45 vuotta sitten. Tunteeseen on ollut tarpeettoman helppo samaistua kuluneen(kin) vuoden aikana. Vaan onneksi on ihme nimeltä Sodankylä, joka ravitsee ja palauttaa uskoa ja merkityksellisyyttä.

40. Sodankylän elokuvajuhlat päättyivät viikko sitten. Viisi valovoimaista päivää elokuvakeidasta ja ihmisen hyvyyttä vahvistavia kohtaamisia on taas takana päin. Tuoreessa festivaalin 40-vuotisjuhlalehtisessä Sodankylän taianomaisuuden tiivistää hienoimmin kirjakauppias ja kustantaja Hannu Paloviita: "Sodankylän henki on suurempaa kuin pitkä ajomatka, lippujonot, yöllinen karaoke, säestetty mykkä, Lapinsuu ja Porttikoski. Se on aikaan ja paikkaan sitomaton universaali ja täydellisen intiimi kokemus, suuri tunne. Viimeiseksi jäävät nämä muistot, ennen kuin muistot kerran loppuvat."

Itselleni tänä vuonna kohokohdiksi nousivat yhteisöllisyyden kliimaksi, Rovaniemen markkinoilla (Jorma Nortimo, 1951) 900-päisenä karaokemonoliittinä kera surroundhaitarien (kiitos neitsytmatkansa elokuvajuhlille tehneelle äidilleni lauluseurasta), hilpeän turhamainen cinefiilikomedia Les Sièges de l’Alcazar (Luc Moullet, 1989), Melody Londonin masterclassin kera Jim Jarmuschin Mystery Train (1989), riemukas ja monipuolinen Leffaraati, Julien Templen musiikkivideopitoinen aamukeskustelu sekä uuden elokuvan puolelta kuvasommittelun taidonnäyte, Maura Delperon Vermiglio - vuorten morsian (2024). Erityismaininnan ansaitsee lauantai-illan posketon arkistokuriositeetti, Antonio Colantuonin mondodokumentaari Tämä on Suomi - maa vailla syntiä (Dove non è peccato, 1970). Elokuvan alustuksen lomassa kuultiin KAVIn Petteri Kalliomäen väkevä puheenvuoro elokuva-arkiston puolesta. Se oli heittämällä paras ja tarpeellisin kommentaari aiheesta pitkään aikaan. Tilanteessa, jossa hymistellen alistutaan elokuva(historia)kulttuurin alasajoon, tarvitaan joukkovoimaa tilanteen muuttamiseksi!

Kiitos Sodankylä ❤️ Kohdataan taas ensi vuonna Peter von Baghin ja Samuel Fullerin katujen risteyksessä.

Kuva: Jacky Law / Sodankylän elokuvajuhlat

Ohjaajan muotokuvia, osa 9: Clint Eastwood

2025-05-16T15:46:00.004+03:00

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tämä yhdeksäs jakso (9/10) kertoo yhdestä amerikkalaisen elokuvan ikihongasta, yhdestä tunnetuimmasta ja eittämättä pisimmän uran tehneestä elokuvantekijästä, Clint Eastwoodista. Kovanaamaisesta näyttelijästä Oscar-palkituksi ohjaajaksi noussut Eastwood on kiinteä osa seitsemännen taiteen historiaa, amerikkalaisen elokuvan folklorea ja populaarikulttuurin kiistaton ikoni. Köyhistä oloista nousseen Eastwoodin elokuvissa on usein ollut ironinen, kyynisyyttä hipova maailmankuva ja moraalinen moniselitteisyys, joka on kyseenalaistanut sankarin käsitteen. Pitkää uraa, johon on väistämättä mahtunut nousuja ja laskuja, skandaaleja ja voittoja, on leimannut ennen kaikkea sitkeys ja jatkuvuus. Eastwood on näytellyt jo kahdeksalla vuosikymmenellä ja valkokangasohjauksia on kertynyt yli puolen vuosisadan ajalta.

Tuttuun tyyliin Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Vuoden 2024 parhaiden elokuvien listoja

2025-03-24T10:50:00.004+02:00

Olen tavannut tehdä koonteja edellisen kalenterivuoden parhaista elokuvista usein jo alkuvuodesta. Tällä kertaa tuli odoteltua peräti maaliskuun lopulle, jotta Jussitkin tulivat jaetuksi viime vuoden parhaille kotimaisille elokuville. Viime perjantaina Helsingin Kaapelitehtaalla illan voittajaksi kruunattiin Tiina Lymin suomenruotsalainen saaristoepookki Myrskyluodon Maija. Huimat 470 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt elokuva palkittiin peräti kuudella Jussilla.

Anora

Oscareissa juhlituimmaksi nousi Cannesissakin Kultaisen palmun voittanut Sean Bakerin Anora. Yhdysvaltain elokuva-akatemia palkitsi Bakerin peräti neljällä henkilökohtaisella Oscarilla (ohjauksesta, alkuperäiskäsikirjoituksesta, leikkauksesta ja tuottajana parhaan elokuvan kategoriassa). Bakerin henkilökohtainen menestys on sikäli historiallista, että samaan on yltänyt vain Walt Disney vuonna 1954.

Totuttuun tyyliin Vuosi elokuvissa -sivusto keräsi jälleen suomalaisten cinefiilien parhaiden elokuvien vuosilistat. Eniten mainintoja sai Luca Guadagninon Challengers, jonka ainoaksi haastajaksi kohosi Anora. Oscareissa Challengers jäi ilman ehdokkuuksia.

Talousongelmien kurimuksessa kärjistelevä Film-o-holic äänesti viime vuoden parhaaksi elokuvaksi Jonathan Glazerin vaikuttavan keskitysleirikuvauksen The Zone of Interestin (2023), joka menestyi Oscareissa jo vuosi sitten voittaen parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnon. Film-o-holicin toimituskunnan muita tuoreita suosikkeja olivat Alexander Paynen lämminhenkinen draamakomedia The Holdovers (2023) ja Wim Wendersin elämänmyönteinen Perfect Days (2023). Korkeimmalle sijoittunut kotimainen oli, ehkä yllättäen, Mari Rantasilan Dingo-elokuva Levoton Tuhkimo.

Suomen arvostelijain liiton (SARV) elokuvajaos äänesti myös jokavuotiseen tapaan vuoden parhaasta ensi-iltaelokuvasta. SARVin elokuvakriitikot valitsivat vuoden kotimaiseksi elokuvaksi Miia Tervon tragikomedian Ohjus ja vuoden ulkomaiseksi ensi-iltaelokuvaksi The Zone of Interestin.

Ohjaajan muotokuvia, osa 8: Rauni Mollberg

2025-03-14T14:01:00.002+02:00

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käsitelty elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Tässä kahdeksannessa jaksossa käydään läpi ehdottoman ristiriitaisen elokuvantekijän, kiistellyn ja kiitetyn Rauni Mollbergin (1929-2007) uraa. Elokuvan, teatterin kuin televisionkin saralla vaikuttanut Mollberg nousi taiteellisen ja kaupallisen suurmenestyksen kautta aina ensimmäiseksi elokuvataiteen akateemikoksi, mutta jonka ura lopulta noudatti nopean nousun ja hitaan tuhon kaavaa. Ihaillun ja vihatun Mollbergin estetiikka rakentui usein ruman ja rujon, kuluneen ja kärsivän, naturalistisen ja inhorealistisen välimaastoon.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Seksi vie ja nyrkki tuo! Eurooppalaiset elokuvat suomalaisilla valkokankailla: osa 3/5, Italia

2025-03-10T12:38:00.000+02:00

Tarkastelin eurooppalaisten elokuvien menestystä suomalaisilla valkokankailla ja tein varsin lennokkaita johtopäätöksiä siitä minkälaisia elokuvia suomalaiset eritoten 1970-luvulla kävivät katsomassa. Nylon Beatia mukaillen "Seksi vie ja taksi tuo", sillä eurooppalaisen elokuvan menestysresepti nivoutui puoli vuosisataa sitten pitkälti seksihupailuihin ja pikkutuhmaan erotiikkaan. Toisena menestyksen reseptinä voisi nähdä väkivaltakomediat, tai ainakin sellaisina kuin ne Bud Spencer ja Terence Hill meille tarjoilivat. Senkka nenästä, pojat! Turpiin vaan ja onnea!

Tässä kolmannessa artikkelissa käyn läpi Suomessa menestyneitä italialaisia elokuvia.

Italia

Italialaisen elokuvan menestysresepti härmäläisillä markkinoilla nojautuu oikeastaan neljään herraan: Terence Hilliin ja Bud Spenceriin sekä Sergio Leoneen ja Clint Eastwoodiin. Näistä Hill & Spencer olivat Suomen elokuvateattereiden suurimpia ulkomaisia vetonauloja 1970-luvulla. Perspektiiviä antaakseni tällä italialaiskaksikolla oli 1970-luvulla enemmän hittielokuvia kuin vaikkapa amerikkalaisilla kollegoillaan Al Pacinolla, Robert Redfordilla tai Paul Newmanilla.

Bud Spencer & Terence Hill

Vuosina 1967-1994 Hill & Spencer tekivät kaikkiaan seitsemäntoista yhteistä elokuvaa. Näiden melko viattomien western- ja väkivaltakomedioiden hauskuus syntyi sarjakuvamaisesta hölmöydestä, joka monille aikalaiskriitikoille näyttäytyi "aivottomana viihteenä". Suomen markkinoilla kaksikosta suosituimpana pidemmän korren vetää sooloelokuviensa myötä Terence Hill, sillä kymmenestä katsotuimmasta italialaiselokuvasta hurmuri nähdään peräti kuudessa!

Vauhtiparin menestys jatkui Suomessa elokuvateattereiden ulkopuolella myös video- ja televisioesityksissä vielä 1990-luvulle asti. Allekirjoittanutkin oli vielä kesällä 1993 hetken aikaa vakuuttunut siitä, että päälle 186 000 katsojaa elokuvateattereissa kerännyt ...ja täältä pesee! (...Altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) on maailman paras elokuva.

Hill & Spencer -kaksikon yksittäisistä elokuvista suosituin on Enzo Barbonin ohjaama Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971), joka keräsi tunteiden temppeleihin liki 329 000 lännenelokuvan ystävää. Sen edeltäjä Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità, 1970) sai täkäläisen ensi-iltansa heinäkuussa 1971, keräten lähes 198 000 katsojaa, mutta ensimmäisen vajaan puolen vuoden katsojaluvut uupuvat Suomen elokuvasäätiön virallisista tilastoista. Helsingin Sanomien elokuvakriitikko Mikael Fränti piti Nimeni on Trinityä hölmönä ja kömpelönä Sergio Leone -jäljitelmänä.

Sergio Leonesta puheen ollen, kymmenen kärjestä löytyy myös Leonen tuottama ja Toniro Valeriin ohjaama Hill-elokuva Nimeni on Nobody (Il mio nome é nessuno, 1973), jossa "Huuliharppukostaja kohtaa Trinityn" muutenkin kuin vain päätähtiensä (Henry Fonda, Terence Hill) osalta. Leonen komealla ensemble-roolituksella (Claudia Cardinale, Charles Bronson, Jason Robards, Henry Fonda) marinoitu western-klassikko Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) on liki 223 000 katsojalla kaikkien aikojen neljänneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa.

Hyvät, pahat ja rumat (1966)

"Italowesternin suuren runoilijan" ohjauksessa tapahtui myös Clint Eastwoodin suuri läpimurto elokuvataivaalle. Kulttisankariksi hän nousi italialaisella maaperällä 1960-luvun puolivälissä Leonen dollaritrilogialla: Kourallinen dollareita (Per un pugno di dollari, 1964), Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in piú, 1965) ja Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966). Eastwood oli Leonen palvottujen italowesternien ilmeetön, sinisilmäinen ja poikamainen tähti - kylmäverinen ja cool. Ennio Morriconen ikimuistoisilla sävellyksillä kuorrutetut elokuvat muuttivat elokuvan historiaa ja Eastwoodin uran suunnan.

Huolimatta siitä, että Leonen ohjaamat spagettiklassikot olivat valmistuneet tuntuvasti 1960-luvun puolella, niiden suosio Suomessa ylsi komeisiin lukemiin vielä myöhemmilläkin vuosikymmenillä: Hyvät, pahat ja rumat on kaikkien aikojen kolmanneksi katsotuin italialainen elokuva Suomessa päälle 315 000 katsojalla. Se sai uusintaensi-iltansa Cinema Mondon levittämänä syksyllä 2003. Varhaisempi Vain muutaman dollarin tähden mahtuu myös kymmenen kärkeen, päälle 181 000 katsojalla.

Kaikkien aikojen katsotuin italialainen elokuva Suomessa ei kuitenkaan edusta "turpiin vaan ja onnea" -laitaa, eikä italowesterniä. Bernardo Bertoluccin (joka kylläkin oli käsikirjoittamassa Huuliharppukostajaa) kohuelokuva Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) muistetaan nykyään lähinnä nuoren näyttelijättären, Maria Schneiderin kaltoinkohtelusta. Bertolucci manipuloi 19-vuotiaan näyttelijättären haavoittuvaiseksi ja traumatisoi hänet elokuvan kuuluisassa raiskauskohtauksessa, jota ei kuvattu ohjaajan ja näyttelijän välisessä yhteisymmärryksessä.

Viimeinen tango Pariisissa
(1972)

Vanhenevan leskimiehen (Marlon Brando) ja nuoren naisen suhteesta (Schneider) kertova Viimeinen tango Pariisissa oli "skandaalimenestys" jo valmistuessaan, jonka maine vain kasvoi sensuurikiistojen vuoksi. Elokuvan kohtaukset simuloidusta seksistä olivat avuksi mainonnassa ja kohun kannattelussa, mutta viime kädessä elokuva ei käsitellyt niinkään seksuaalisuutta, vaan oivallusta seksuaalisten suhteiden luonteesta, emotionaalisia rakenteita, rakkautta ja kuolemaa. Aikalaiskriitikot puhkesivat joko ylistyksiin, tai pitivät teosta karkeana pornona.

Reilusti yli puolella miljoonalla katsojalla (527 476) Viimeinen tango Pariisissa ylsi jopa 1970-luvun kahdeksanneksi katsotuimmaksi elokuvaksi Suomessa. Vuosikymmenen katsotuin elokuva oli Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975) hurjalla yli 820 000 katsojalla.

Kymmenen katsotuinta italialaiselokuvaa Suomessa (1972-):

1. Viimeinen tango Pariisissa (Ultimo tango a Parigi, 1972) 527 476 katsojaa

2. Trinity ratsastaa jälleen (Continuavano a chiamarlo Trinità, 1971) 328 682 katsojaa

3. Hyvät, pahat ja rumat (Il buono, il brutto, il cattivo, 1966) 315 222 katsojaa

4. Huuliharppukostaja (C'era una volta il West, 1968) 222 601 katsojaa

5. Nimeni on Trinity - paholaisen oikea käsi (Lo chiamavano Trinità..., 1970) 197 199 katsojaa

6. Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973) 192 770 katsojaa

7. Senkka nenästä, pojat (Pari e dispari, 1978) 191 729 katsojaa

8. ...ja täältä pesee (...altrimenti ci arrabbiamo!, 1974) 186 003 katsojaa

9. Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) 181 308 katsojaa

10. Superkyttä (Poliziotto superpiù, 1980) 170 585 katsojaa

Lähteet:

Katsojaluvut. https://www.ses.fi/katsojaluvut/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Nimeni on Nobody. https://kinoregina.fi/elokuva/122590/ (linkki tarkistettu 3.3.2025)

Terence Hill & Bud Spencer - 1970-luvun superkaksikko oli Suomessakin miljoonamenestys. https://elokuvauutiset.fi/site/artikkelit/8234-terence-hill-bud-spencer-1970-luvun-superkaksikko-oli-suomessakin-miljoonamenestys (linkki tarkistettu 1.3.2025)

Viimeinen tango Pariisissa. https://kinoregina.fi/elokuva/101616/ (linkki tarkistettu 4.3.2025)

Artikkelisarjan edelliset osat:
Osa 1/5 Tanska

Osa 2/5 Saksa

"This whole world is wild at heart and weird on top" - David Lynchiä (1946-2025) muistaen

2025-01-21T13:21:00.003+02:00

David Lynch (1946-2025)

Elokuvaohjaaja, käsikirjoittaja, tuottaja, näyttelijä sekä kuvataiteilija, muusikko ja valokuvaaja David Lynch poistui keskuudestamme 15.1.2025 keuhkosairauden uuvuttamana 78-vuotiaana. Nykypäivälle tyypillisesti sosiaalinen media täyttyi välittömästi kuvista ja muistoista Lynchin elämään ja uraan, elokuviin ja Twin Peaksiin liittyen. Ihmisten välittämistä muistoista välittyi liki poikkeuksellisen vahvasti se, kuinka merkittävän jäljen hän jätti taiteellaan katsojiin ja kokijoihin sekä taiteen- ja viihteentekijöihin, sukupolvesta riippumatta.

David Lynchin elokuvaura perustui vahvasti tinkimättömään ja omaleimaiseen tunnelmaan ja estetiikkaan. Ei liene liioittelua sanoa, että hänen vaikutuksensa elokuvaestetiikkaan, jopa globaalisti katsoen, on modernin elokuvan merkittävimpiä ja kiistatta jäljitellyimpiä. Hänen nimikemäärällisesti suppea filmografiansa kääntyy eduksi, määrän sijaan korostuu laatu. Lynchin kymmenen pitkää elokuvaa valmistuivat vuosina 1977-2006. Hän oli kaikissa pitkän elokuvan ohjaustöissään myös käsikirjoittajana, The Straight Storya (1999) lukuun ottamatta, usein äänisuunnittelijana ja satunnaisesti leikkaajana. Ylen musiikkitoimittaja Pekka Lainetta lainaten: "David Lynch oli avantgardisti, surrealisti ja peloton outojen maailmojen tutkimusmatkailija. Hän vei kompromissittoman näkemyksen sinne, missä dollarinkuvat silmissä uskotaan loputtoman myötäkarvaan silittämisen autuaaksi tekemisen voimaan."

"Life is very, very complicated, and so films should be allowed to be, too" - David Lynch

Twin Peaks

Lynchistä tuli jo varhain, viimeistään Twin Peaksiin (1990-91, 2017) tultaessa käsite, adjektiivi. Englannin kielen auktoriteetti, Oxford English Dictionary, nimeää kapulakielelle käännettynä lynchiaanisuuden "surrealististen tai pahaenteisten elementtien rinnastamiseksi arkipäiväisten ympäristöjen kanssa ja houkuttelevien visuaalisten kuvien käyttämistä mysteerin tai uhan unenomaisen ominaisuuden korostamiseksi."

Omakohtaiset ensimmäiset muistikuvat lynchiaanisuudesta muistan havainneeni katsottuani lapsena Ryhmäteatterin improvisaatiotaituruutta ohjelmassa Nyhjää tyhjästä (1991). Neil Hardwick teetti näyttelijöillä improvisaatioharjoituksia, joissa kuultiin sisältöä kuvaavia termejä kuten kaurismäkeläinen, lynchiaaninen jne. Jo se jäi mieleen, puhumattakaan harjoitusten outoudesta. En nimittäin tässä vaiheessa ollut vielä Twin Peaksiin tutustunut.

Twin Peaksin ensimmäinen esityskierros Suomessa keväällä 1991 meni minulta vielä katsomiskokemuksena täysin ohi ja ikäni huomioiden, hyvä niin. Muistan silti jotenkin tietyn väreilyn, hypnotisoidun vaikutuksen, joka 1990-luvulla sarjan ympärillä leijaili. Vuosikymmenen edetessä Twin Peaks -vaikutteet, eristyneiden pikkukaupunkien kuvaus ja surrealistiset elementit lipuivat lukuisiin televisiosarjoihin - milloin pastisseina, milloin parodian kohteiksi - jopa Suomeenkin! Kuka muistaa esimerkiksi Mustan kissan kujan (2000)?

Lopulta lukioikäisenä näin sarjan kokonaisuudessaan (luonnollisesti pois lukien Twin Peaks: The Return, 2017) ja vaikka Twin Peaks oli siinä kohtaa jo liki vuosikymmenen takainen ilmiö, tuntui, että juonikäänteitä seurattiin viikoittain herkeämättä ja ne ylsivät puheenaiheiksi nuorten keskuudessa.

Blue Velvet

Lynchin elokuvien pariin sukelsin yläasteelle askeltavana teininä. Kesällä 1997 Yle esitti nipun "Keskiyön elokuvia", jolloin näin paljon parjatun Dyynin (Dune, 1984). Suuremman vaikutuksen tekivät MTV3:lta 12.11.1997 nauhoitettu Eraserhead (1977) ja uudella televisiokanavalla, Nelosella, 29.12.1997 esitetty Elefanttimies (The Elephant Man, 1980). Erikoinen muistikuva palaa mieleen myös Blue Velvetin (Blue Velvet - ja sinisempi oli yö, 1986) ensikatselusta. Olin halunnut nähdä sen jo pidemmän aikaa, mutta television pääkanavilla sitä ei oltu nähty sitten vuoden 1992, ja koska asuin pienellä paikkakunnalla Keski-Suomessa, ei mistään elokuva-arkistonäytöksistä tai import-videohankinnoista osannut kuin hädin tuskin haaveilla. Lopulta näin sen vuoden 2001 Jupiterin suomalaisena DVD-julkaisuna, jossa kuvasuhde oli raa'asti kropattu sivuilta, välittämättä mitä elokuvassa tapahtuu. 4:3-postikortti käsittelyn myötä elokuva muuttui osin käsittämättömäksi. Suomessa Blue Velvet oli Lynchin elokuvista kaupallisesti menestynein, sillä sen näki elokuvateatterikierroksella lähes 100 000 katsojaa.

Mulholland Drive

Synnyinpaikkakunnallani Joutsassa "elokuvakulttuuritahdon riemuvoitto" oli se, että Lynchin nykyään kenties merkittävimpänä elokuvana pidettävä Mulholland Drive (2001) saatiin pitkän odottelun jälkeen 35 mm -filminä paikalliseen Kinoon nähtäväksi. Filmiaikakaudella kopioita oli vähän, art house -elokuvista usein vain yksi tai kaksi kopiota, jolloin filmikelojen saapumista paikalliseen matkahuoltoon sai odotella kuukausia, ellei jopa vuoden. Kannatti odottaa, vaikka katsojia tuskin kertyi puolta tusinaa enempää.

Lynchin elokuvat muodostivat cinefiliaan taipuvaiselle nuorelle löytöretken uuteen elokuvalliseen maailmaan. Kun kolmetoistavuotiaana aloin ymmärtää, että elokuvat ovat muutakin kuin viihdettä ja ajanvietettä, olivat matkaoppainani nimenomaan Lynchin, Stanley Kubrickin, Alfred Hitchcockin, Martin Scorsesen, Quentin Tarantinon ja Aki Kaurismäen kaltaiset tekijät. Siksikin Lynchin kuolema tuntuu taas yhden aikakauden päätökseltä. On tosin myönnettävä, että Inland Empirea (2006) en ole koskaan nähnyt ja Twin Peaksin kolmas tuotantokausi jäi kesken. Antanen niille jossain vaiheessa uuden mahdollisuuden, mutta ilmestyessään ne tuntuivat liian sisäänpäinkääntyneiltä. Niissä Lynchin kyky ja halu luoda monitulkintaisia kysymyksiä tuntui jo niin haastavalta, että tipahdin kyydistä.

Kauhun, trillerin ja psykologisen jännityksen ystäville Lynch tarjosi paljon mielen virikkeitä, kutkuttavia pelon hetkiä ja surrealistisia painajaisia. Mulholland Drivestä erityisen vahvan muistikuvan on jättänyt kohtaus, jossa kirkkaassa päivänvalossa, pikaruokaravintolan kulmalta, astuu esiin pelottava kummajainen. Kohtaus voisi osaamattomammissa käsissä olla halpaa säikyttelyä tai peräti koominen, mutta Lynchin auteur-otteella se on niin tehokkaan ahdistavasti pohjustettu, että kohtaaminen jää puistattavalla tavalla mieleen.

Kaikesta outoudesta ja pelottavasta kolkkoudesta huolimatta Lynchin elokuvissa oli kuitenkin myös myös sydäntä ja herkkyyttä. Elefanttimies on kyynelkanavien avaajana tehokkaimmasta päästä ja The Straight Storylla Lynch osoitti, että voi tehdä karhean lämpimän elokuvan vaikka ruohonleikkurilla osavaltiosta toiseen kulkevasta vanhasta miehestä.

Angelo Badalamenti & David Lynch

Elokuvan ja television lisäksi Lynch työskenteli mm. taidemaalarina, visuaalisena taiteilijana ja kirjoitti omaelämäkerran ja self help -oppaan sekoituksen Catching the Big Fish: Meditation, Consciousness, and Creativity (2006, suomeksi Catching the Big Fish: meditaatio, tietoisuus ja luovuus, 2008). Teoksessa Lynch tutustutti lukijat transsendenttiseen mietiskelyyn luovuuden välineenä ja valotti elämänsä karikoita, masennusta ja epäonnistumisia. Musiikin saralla keskeinen ja tunnetuin yhteistyötoveri oli Angelo Badalamenti, mutta yhtä lailla Lynch tuotti ja sanoitti Twin Peaksistakin tutun Julee Cruisen kaksi ensimmäistä albumia 1980- ja 90-lukujen taitteessa ja levytti vielä 2010-luvulla kaksi sooloalbumia, jotka edustivat avantgardistista elektrobluesia.

David Lynch teki uransa varrella satunnaisesti sivuosa- ja cameo-rooleja elokuvissa ja tv-sarjoissa. Hänen viimeiseksi roolikseen jäi erinomaisen kiehtova hahmotus legendaarisesta western-ohjaajasta, John Fordista, Steven Spielbergin omaelämäkerrallisessa kasvudraamassa The Fabelmans (2022). Sekin on näkemisen arvoinen suoritus!

PS: Yle Areenasta löytyy kymmenminuuttinen video, jossa joukko elokuvaentusiasteja ja elokuvantekijöitä selittää, mistä on kyse Mulholland Drivessa. Allekirjoittanutkin esiintyy tuolla Yle Teeman elokuvafestivaalia syksyllä 2022 varten kuvatulla videolla.

Ohjaajan muotokuvia, osa 7: John Landis

2025-01-17T19:13:00.002+02:00

Kinopaniikki-podcastin toisella tuotantokaudella on käyty jo kuuden jakson verran läpi elokuvantekijöitä, ohjaajien muotokuvien muodossa. Aiemmissa jaksoissa olen käsitellyt hollantilaista provokaattoria Paul Verhoevenia, veresliharealismin taituria Mikko Niskasta, kauhun, sci-fi:n ja fantasian genreosaajaa, Joe Dantea, amerikanitalialaista mestaria, Francis Ford Coppolaa, vimmaisesti palvottua kulttiohjaajaa, Brian de Palmaa sekä Kafkansa lukeneeksi Disneyksi osuvasti kuvattua animaatio-ikonia, Tex Averya.

Seitsemäs jakso käsittelee John Landisia, joka luovimmalla kaudellaan loi elokuvia, jotka risteilivät usein komediallisesti genrestä toiseen, viihdyttivät ihmeentunnun kautta ja sisälsivät sisäpiirimäisiä elokuva- ja elokuvantekijäviittauksia. Landis ei ole enää 2000-luvulla ollut juurikaan relevantti tai uutta luova tekijä, mutta 1970-luvun lopulta aina 1990-luvun alkuun hän osui kultasuoneen toistuvasti ja sai aikaan ikimuistoista viihdettä.

Kinopaniikki-podcast on kuultavissa mm. Spotifyssa, Apple Podcastissa, Suplassa, Castboxissa, YouTubessa, YouTube Musicissa ja Leffamediassa.

Elokuva(vuode)n viemää

2025-01-01T15:39:00.003+02:00

Elokuvavuosi 2024 alkoi kohdallani uudenvuodenpäivänä Sam Esmailin joutavalla Netflix-tuotannolla Leave the World Behind (2023) ja päättyi jälkeläiseni yhdessä serkkujensa kanssa tekemiin lyhytelokuviin uudenvuodenaattoiltana. Katsoin vuonna 2024 kaikkiaan 524 elokuvaa, joista 266 pitkää elokuvaa (pitkien (yli 60 min.) elokuvien osuus on 51 % kaikista elokuvakatseluista). 524 katsottua elokuvaa (ja 266 pitkää elokuvaa) on sattumalta täsmälleen sama lukema kuin viime vuonna!

Elokuvateattereissa tuli nähtyä 205 elokuvaa (lyhytelokuvat omiksi yksiköikseen laskettuna) eli päälle 39 % kaikista. Siinä on laskusuhdanne sikäli, että edellisevä vuonna (2023) elokuvateatterikatselujen osuus oli päälle 46 % kaikista. Koronapandemiaa edeltäneenä vuonna (2019) elokuvateattereissa nähtyjen elokuvien osuus oli peräti 60 % (tosin katsottuja elokuvia oli tuolloin tuntuvasti vähemmän, 383 elokuvaa).

Elokuvafestivaaleilla tuli käytyä aktiivisesti sekä työn että elokuvaentusiasmin merkeissä. Vuoden aikana vierailin festivaaleilla Berliinissä, Bolognassa, Cannesissa, Clermont-Ferrandissa, Forssassa, Helsingissä (DocPoint, Night Visions ja Rakkautta & Anarkiaa), Joutsassa, Malmössä, Sodankylässä ja Tampereella.

Festivaalikokemuksista suurenmoisin oli Bolognan Il Cinema Ritrovato, jossa minulla oli ilo vierailla ensimmäistä kertaa. Kirjoitin festivaalikokemuksen päihdyttämänä sosiaaliseen mediaan seuraavan oodin: "Elokuva on keksintö vailla tulevaisuutta”, tuumasi legendan mukaan Louis Lumière vuonna 1895. Bolognan Il Cinema Ritrovato -elokuvafestivaalilla tuo 19. vuosisadan ihme näyttäytyi elinvoimaisena, monimuotoisen ja laajan historian omaavana attraktiona, jolla on tulevaisuus. Jos Sodankylän elokuvajuhlat on keskiyön aurinkoineen elokuvautopia, Bologna tuntui ensikertalaiselle kuin unelta.

Elokuvamäärällisesti tutuimmiksi elokuvateattereiksi osoittautuivat jälleen Suomen elokuvasäätiön Kino K13 (leipätyön puitteissa), Tampereen Cine Atlas (Tampereen elokuvajuhlien ansiosta) sekä Kitisenrannan koulu (Sodankylän elokuvajuhlien merkeissä). Finnkinon saleista tutuimmaksi kävi jälleen "korttelikinoni" Itis.

Kaikkiaan vierailin vuoden 2024 aikana 35 eri elokuvateatterissa, jossa on huomattavaa nousua edellisvuodesta (2023 / 29 eri teatteria). Helsinkiin uudet elokuvateatterit avautuivat Vallilaan (Kino Konepaja) sekä Kamppiin (Kulttuurikasarmin Bio Rex vaihtui loppuvuodesta uuden yrittäjän myötä Gildaksi). Talvipäivänseisauksena (21.12.) hieno kollektiivinen elämys oli Kino Reginassa loppuunmyydylle salille esitetty 70 mm -projisointi Renny Harlinin toimintaklassikosta Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli (Die Hard 2, 1990). Se muistutti taas siitä, miten elävöittävää umpituttujen elokuvienkin näkeminen on valkokankaalta.

Elokuvateattereiden jälkeen katseluolosuhteissa toiseksi vahvinta linjaa pitää vankasti optinen media, sillä tulin katsoneeksi blu-ray-, DVD-, ja 4K Ultra HD -levyiltä kaikkiaan 137 elokuvaa (eli yli 26 % kaikista). Kotitallenneformaateista blu-ray kiri vihdoin DVD:n ohi. Suoratoistopalveluista tai niihin verrannollisista videojakelualustoista käytetyimmät olivat kohdallani Vimeo, YouTube, Yle Areena ja Disney+. Kuvaavaa on kuitenkin, että näistä ainoan vastikkeellisen suoratoistopalvelun (Disney+) osuus katsotuista elokuvista on vain 2 % luokkaa. Toisin sanoen, en juurikaan katso elokuvia suoratoistopalveluista.

Kotimaisia pitkiä elokuvia (yli 60-minuuttiset fiktio- ja dokumenttielokuvat) tuli nähtyä kalenterivuoden aikana 50, joten kotimaisten katsomisosuus kaikista pitkistä elokuvista oli päättyneenä vuonna 18 %.

Letterboxdin Pro-käyttäjänä on viihdyttävää tarkastella palvelun tarjoamia tilastotietoja elokuvavuodesta. Letterboxdin mukaan itselleni katsotuimmat elokuvaohjaajat olivat päättyneenä vuonna Tex Avery (7 katsottua lyhytelokuvaa vuonna 2024), John Landis (5 elokuvaa) sekä jaetulla kolmossijalla Robert Zemeckis, Joe Dante, Francis Ford Coppola ja Mikko Niskanen (4 elokuvaa). Kinopaniikki-podcastin seuraajat huomannevat yhtäläisyyden.

Näyttelijöiden puolelta eniten katsoin Arnold Schwarzeneggerin (7 revisiteerattua elokuvaa!) sekä Matti Onnismaan ja Christopher Lloydin (6 elokuvaa molemmilta) tähdittämiä elokuvia.

Valmistusmaista katseluitani dominoi ylivoimaisesti Yhdysvallat ja Suomi, mutta perässä tulevat viimevuotiseen tapaan Iso-Britannia, Ranska ja Ruotsi. Lajityypeistä eniten katsoin draamaa, komediaa, dokumentaareja, trillereitä ja kauhua. Selkeästi eniten katsotuin elokuvia sunnuntaisin, perässään lauantai ja maanantai (!). Kuukausista maalis- ja kesäkuu olivat elokuvarikkaimmat ja heinäkuu taas katseluiltaan vähäisin.

Parhaat uutuuselokuvat (vuosilta 2023/2024), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

Past Lives (Celine Song, 2023) | blu-ray Pihakino

Zielona granica [Green Border] (Agnieszka Holland, 2023) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

The Substance (Coralie Fargeat, 2024) | DCP Kinopalatsi

The Zone of Interest (Jonathan Glazer, 2023) | DCP Itis

Havumetsän lapset [Once Upon a Time in a Forest] (Virpi Suutari, 2024) | DCP Kino Kulttuurimylly

And the King Said, What a Fantastic Machine [Fantastinen kone, sanoi kuningas] (Axel Danielson, Maximilien Van Aertryck, 2023) | Yle Areena

Furiosa: A Mad Max Saga (George Miller, 2024) | DCP Kinopalatsi

Omenavarkaat [Apple Thieves] (Samppa Batal, 2024) | DCP Tennispalatsi

Før stormen [As the Tide Comes In] (Juan Palacios, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Poor Things (Yorgos Lanthimos, 2023) | DCP Cinema Orion

Celine Songin esikoispitkänä valmistunut Past Lives (2023) pyörittelee kutkuttavasti mahdottomien yhtälöiden tuokioita ja pohtii hurmaavalla tavalla ihmissuhteiden sattumanvaraisuutta. Elokuva, johon oli helppo ihastua.

Parhaat vanhemmat elokuvat (ennen vuotta 2023 valmistuneet), jotka ensikatselin vuonna 2024:
[Elokuvan alkuperäisnimi/kansainvälinen levitysnimi/mahd. suomenkielinen levitysnimi/ohjaaja/ensi-iltavuosi/ensikatselun esitysformaatti/esityspaikka]

City Girl [Suurkaupungin tyttö] (F.W. Murnau, 1930) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Stop Making Sense (Jonathan Demme, 1984) | 35 mm Sodankylän elokuvajuhlat

Paris, Texas (Wim Wenders, 1984) | DCP Il Cinema Ritrovato

Tôkyô monogatari [Tokyo Story/Ensimmäinen matka] (Yasujirô Ozu, 1953) | Yle Areena

Festen [Juhlat] (Thomas Vinterberg, 1998) | Viaplay

American Pop (Ralph Bakshi, 1981) | DCP Kino Regina

Hollywood Boulevard (Allan Arkush, Joe Dante, 1976) | Plex

The Swimmer [Heijastus] (Frank Perry, 1968) | blu-ray

Dans la nuit [In the Night/Yön pimeydessä] (Charles Vanel, 1930) | DCP Sodankylän elokuvajuhlat

McCabe & Mrs. Miller (Robert Altman, 1971) | DCP Il Cinema Ritrovato

F.W. Murnaun Suurkaupungin tyttö (City Girl, 1930) on kuutamoon puettu ”tarina kahdesta ihmisestä”. Klassiseksi naamioidussa modernissa tarinassaan elokuva kyseenalaistaa sekä perinteiset sukupuoliroolit että raamatullisen ”kunnioita vanhempiasi” -ajatuksen.

Pinnan alta ensikatselujen lisälehtiä:

Babylon (Damien Chazelle, 2022) | blu-ray

Haute Tension [High Tension/Haute Tension - kiihtyvää kauhua/Kiihtyvää kauhua/Switchblade Romance/Haute Tension - Switchblade Romance] (Alexandre Aja, 2003) | 4K Ultra HD

All That Heaven Allows [Kaikki minkä taivas sallii] (Douglas Sirk, 1955) | Yle Teema

Jodorowsky's Dune [Jodorowskyn Dyyni] (Frank Pavich, 2013) | Yle Areena

The McPherson Tape/U.F.O. Abduction (Dean Alioto, 1989) | blu-ray

Parhaat lyhytelokuvat, jotka ensikatselin vuonna 2024:

Meshes of the Afternoon (Maya Deren, Alexander Hammid, 1943) | YouTube

You Ought to Be in Pictures [Sopisit elokuvatähdeksi] (Friz Freleng, 1940) | DVD

Le cake-walk forcé (1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

Les chiens policiers (Lucien Nonguet, 1907) | DCP Il Cinema Ritrovato

The Frozen North [Busterin seikkailut pohjoisnavalla/Kylmä Pohjola] (Buster Keaton, Edward F. Cline, 1922) | blu-ray

Vain toinen meistä [One of Us] (Niina Vuorisara, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Impivaara - uusi maailma [Impivaara - A New World] (Patrik Söderlund, 2024) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Lämnad [All Has Been Said] (Natanael Westerberg Andersson, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Vokseværk [Growing Pains] (Mikkel Kruse, 2023) | DCP Nordisk Panorama

Muohtačalmmit (Arttu Nieminen, Hans Pieski, 2023) | DCP Tampereen elokuvajuhlat

Näkemiin 2024, kuulemiin 2025.

2020-luvun parhaita:
Poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2020)

Toisen poikkeusvuoden parhaat elokuvat (2021)

448 kepposta... eli elokuvavuoden 2022 satoa (2022)

Kuljettuja teitä, paljon katsottuja elokuvia (2023)