Mullan alta

Maalattiinko kalliomaalaukset talvella?

2025-01-19T13:54:00.006+02:00

Suomesta tunnetaan 123 varmaa kivikautista kalliomaalauskohdetta, joihin pääsee parhaiten tutustumaan valokuvaaja Ismo Luukkosen nettisivuilta täältä. Hirviä, ihmisiä ja veneitä esittävät kalliomaalaukset on tehty punamultamaalilla yksittäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta suoraan vedestä nouseviin sileäpintaisiin kallioihin. Kalliomaalauksiin liittyy valtavan paljon sellaista, mitä ei tiedetä, ja edes niiden tekotapa ei ole täysin selvillä. Kalliomaalauksia käsittelevissä kirjoissa toistuu usein ajatus, että kivikauden maalarit olisivat tehneet kuvat jäältä, ja olen itsekin väittänyt niin. Mutta pitääkö ajatus todella paikkansa?

Värikallion kalliomaalausaluetta Suomussalmen Hossassa. Kuva: Ilari Aalto.

Asiasta nousi keskustelua loppuvuodesta Suomen muinaistaideseuran seminaarissa Hämeenlinnassa. Matti Hakulinen taisi nostaa asian esiin, ja keskustelun perusteella vakuutuin, ettei maalauksia ole tehty jäältä. Ensinnäkin maalauskallioiden pinnat ovat pakkasella vähintäänkin huurteessa elleivät jääpeitteen alla, eikä sellaisessa pinnassa pysy mikään väri. Toisekseen punamulta on vaatinut jotakin sideainetta kallioon kiinnittämiseen. Yhdeksi sideaineeksi on veikkailtu lintujen munia, joita ei luonnollisestikaan ole talvella ollut saatavilla. Toki sideaineena on voitu käyttää monenlaisia eläinperäisiä rasvoja tai liimoja. Joillakin maalauskohteilla jäältä maalaaminen on tuskin onnistunut voimakkaan virtauksenkaan takia. Esimerkiksi Valkealan Verlan punaisten hirvien jono on maalattu koskipaikalle, mihin ei pääse muodostumaan paksua jääpeitettä.

Lammasjärven kalliomaalaus Länsi-Uudellamaalla on klassisesti suoraan vedestä nousevassa kallioseinässä. Kuva: Ismo Luukkonen CC BY 4.0.

Jatkoin keskustelua maalausten tekemisestä kotona puolisoni Elinan kanssa, joka tietää kalliomaalausten lisäksi yhtä sun toista jääoloista pilkkiharrastuksensa ansiosta. Elina huomautti, että jäät ovat kantaneet vielä kevättalvella, jolloin maalausolosuhteet ovat olleet jo toisenlaiset. Maalaamiseen valitut kalliot ovat lähes poikkeuksetta valoisiin ilmansuuntiin päin, eivät koskaan pohjoiseen. Lämmin kevätaurinko onkin kuivattanut kallion pinnan nopeasti maalaukseen sopivasti. Jos maalaukset olisi tehty kevättalvella jäältä käsin, linnunmuniakin saattoi olla jo saatavilla. Korppi ja muutamat muut suuremmat linnut nimittäin munivat jo maaliskuussa, kun jää vielä kantaa Etelä-Suomessa.

Ehkäpä jäältä käsin maalaaminen ei siis joudakaan vielä epäonnistuneiden tulkintojen romukoppaan, mutta on kuitenkin luultavaa, ettei maalauksia ole tehty sydäntalvella. Sen sijaan jää on keväällä voinut tarjota sopivan vakaan pohjan sellaisilla kohteilla, missä voimakas virta ei ole ollut esteenä. Monilla kohteilla täytyy kuitenkin pitää parhaana tulkintana, että maalaukset on tehty veneistä tai kenties telineltä käsin.

Keskustelu oli hyvä esimerkki siitä, miten kaikkia vakiintuneitakin arkeologisia tulkintoja on hyvä ravistella. Ne eivät välttämättä kestä tarkempaa tarkastelua, tai ainakin niitä on mahdollista tarkentaa.

Riippumatta siitä mihin vuodenaikaan maalaukset on tehty, talvi on oivallista aikaa niiden tarkasteluun. Kostealla ilmalla vuosituhansia vanha punaväri erottuu kalliosta voimakkaampana, ja maalaukset ovat hyvin saavutettavissa jäätä pitkin veneettömällekin. Oletko tänä talvena päässyt käymään jollakin kalliomaalauskohteella?

Museovirasto leikkausten kohteeksi

2024-08-23T12:00:00.001+03:00

Eilen saatiin kuulla ikävä uutinen, että Museovirastoon kohdistuu leikkauksia, jotka johtavat irtisanomisiin ja lomautuksiin. Tulevan vuoden budjetissa Museovirastoon kohdistuu lähes 900 000 euron leikkaus.

Mitä tämä nyt sitten tarkoittaa, ja mitä siitä pitäisi ajatella? Viestinä tämä kertoo selkeästi nykyisen hallituksen arvopohjasta, johon oman historian, arkeologian ja kulttuuriperinnön arvostus ei näytä kuuluvan. Käytännössä tämä tarkoittaa irtisanomisia noin 10 % Museoviraston henkilökunnasta. Museoviraston erikoisuus on, että sen hallintaan kuuluu kalliita ja kansallisesti arvokkaita kiinteistöjä, kuten Hämeen linna, Olavinlinna, Louhisaaren kartanolinna ja Kansallismuseo. Koska niistä on mahdotonta karsia, leikkaukset kohdistuvat henkilöstöön ja sitä kautta Museoviraston kykyyn suorittaa tehtäväänsä tutkia, säilyttää ja hoitaa Suomen aineellista kulttuuriperintöä.

Suomen Kansallismuseo on Museoviraston alaisuudessa toimivista museoista ikonisin, mutta vain yksi monista kalliista arvokiinteistöistä. Kuva: Public domain.

Tilanne on nurinkurinen siihenkin nähden, että juuri nyt Museovirastolla on suuria kuluja Kansallismuseon peruskorjauksesta ja laajentamisesta, ja tällä hetkellä käsittelyssä oleva uusi muinaismuistolaki tulee vain entisestään lisäämään Museoviraston tehtäviä, joita tullaan siis tekemään kutistuvilla resursseilla. Museovirastoa kuritettiin jo kymmenen vuotta sitten leikkauksilla, joiden seurauksena virasto irtisanoi 40 % henkilöstöresursseistaan. Museovirasto toimii siis jo nyt ennen tulevia leikkauksia "laihasti trimmattuna", kuten viraston pääjohtaja Tiina Merisalo kuvaili leikkauksia koskevassa tiedotteessa.

Näin ohuella henkilökunnalla olen huolissani monesta asiasta: pystyykö Museovirasto tulevaisuudessa huolehtimaan viranomaistehtävistään ja aidosti valvomaan, ettei maankäyttö ja rakentaminen tuhoa korvaamattomia muinaisjäännöksiä? Miten virasto tulee selviämään tuhansista kansalaisten vuosittain ilmoittamista muinaislöydöistä, jotka ovat jo nykyisellään ruuhkautuneet eriyisesti metallinilmaisinharrastuksen takia? Mistä löytyvät resurssit löytöjen konservointiin? Pystytäänkö löytäjille maksamaan jatkossa lain edellyttämiä löytöpalkkioita? Entä miltä Suomen muinaisjäännösten hoito ja esimerkiksi opaskyltitykset näyttävät leikkausten jälkeen? Muinaisjäännösten hoitoyksikkö lakkautettiin jo yli kymmenen vuotta sitten, ja sinä aikana monet tärkeätkin muinaiskohteet ovat valitettavasti saaneet pusikoitua. Tilalle on sitoutettu kansalaisia, mutta nähdäkseni Suomen muinaisjäännösten pitäminen saavutettavina ei voi olla yksinomaan kansalaisten innostuksen varassa.

Kansalaisten vuosittain ilmoittavat tuhannet metallinilmaisinlöydöt vaativat Museovirastolta paljon käsittelevää henkilökuntaa. Miten leikkaukset vaikuttavat esineiden vastaanottamiseen ja säilyttämiseen? Onko vaarana, että käsittelyjonojen pituus rohkaisee harrastajia olemaan ilmoittamatta löytöjään, kuten laki vaatii? Kuvassa metallinilmaisinlöytö Nokialta. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo, CC BY 4.0.

En ole ennustaja, mutta yhtenä mahdollisena leikkauskohteena näyttäytyy Museoviraston arkeologiset kenttäpalvelut. Jos Museoviraston kaivaustoiminta päätyisi saksittavaksi, eräs vaihe arkeologisen kenttätutkimuksen historiassa Suomessa tulisi päätökseensä: vuosikymmenten ajan Museovirasto ja sitä edeltänyt Muinaistieteellinen toimikunta oli pääasiallinen arkeologisten kaivausten toteuttaja Suomessa ennen kuin ala avautui laajemmmin kilpailulle 2000-luvulla.

Olen lukuisia kertoja kuullut jupinaa siitä, miksei Museovirasto tutki sitä tai tätä, miksi löytöilmoitusten käsittelyssä kestää niin paljon, tai miksi löytöpalkkioihin ei ole varattu tarpeeksi resursseja. Joka kerta olen sanonut, että jokainen meistä voi itse vaikuttaa tähän äänestämällä poliitikkoja, jotka kokevat yhteisen menneisyytemme vaalimisen tärkeäksi. Nyt ehkä nähdään, kuinka käy, kun vallan käytävillä puhaltavat toisenlaiset tuulet. Ymmärrän täysin tarpeen nipistää resursseja sieltä, missä nipistettävää on, mutta onko Museoviraston valmiiksi leikelty toiminta oikea paikka säästää?

Kymmenen vuotta Ravattulan Ristimäen kirkon löytymisestä

2023-10-02T16:51:00.004+03:00

Tutkijaryhmä on voinut rekonstruoida yhdestä hautalöydöstä Ravattulan muinaispuvun arkeologi Jaana Riikosen johdolla. Kuvassa mallina arkeologi Siiri Tuomenoja. Kuva: Anne-Mari Liira.

Suomen vanhimman tunnetun kirkon arkeologiset jäänteet löytyivät Ravattulan Ristimäestä Kaarinasta läheltä Turkua kymmenen vuotta sitten 2013, kuten tuoreeltaan blogissa kirjoitin. Tasavuotinpäivän kunniaksi Turun Aboa Vetus Ars Nova -museossa avautui viime viikolla Ravattulan Ristimäki -näyttely, joka esittelee värikkäästi kohteen löytöjä ja niiden pohjalta tehtyjä rekonstruktioita: näyttelyn keskiössä ovat aidot arkeologiset hautalöydöt ja ennen kaikkea vuonna 2021 valmistunut Ravattulan muinaispuku, jonka tutkijat valmistivat pikkutarkan tutkimuksen avulla yhden 1200-luvun alun naisen haudan perusteella.

Uuden näyttelyn ja yli kymmenen vuotta jatkuneiden tutkimusten kunniaksi julkaisen kokonaisuudessaan avajaispuheeni. Olkaapa hyvät!

Avajaispuhe Ravattulan Ristimäki -näyttelyn avajaisissa 28.9.2023

Kuva: Laura Isomäki.

Hyvä avajaisyleisö, menneisyyden ystävät. Olen arkeologi ja tietokirjailija Ilari Aalto, ja minulla on kunnia tänä iltana avata Ristimäki-näyttely sekä museon edustajana että arkeologina. Tämä on ensimmäinen kerta kun pääsen avaamaan taidemuseon näyttelyä, vaikka aiheeltaan Ars Novan puolella avautuva näyttely sukeltaakin syvälle Aurajokilaakson arkeologiaan.

Hyvät kuulijat: Yhdeksänsataa vuotta sitten ei ollut Turkua. Oli joki, joen varressa peltoraivioita ja peltojen keskellä harmaiden hirsitupien muodostamia pihapiirejä. Vaikka maisema näytti uneliaalta, se oli käymässä läpi suuria muutoksia. Uusi uskonto, kristinusko, muokkasi ihmisten maailmankuvaa ja loi uusia valtarakenteita samaan aikaan kun Lounais-Suomi liittyi entistä vahvemmin osaksi pikkuhiljaa kehittyvää Ruotsin valtakuntaa. Ristimäki-näyttely kuljettaa meidät tähän muutosten maisemaan.

Mitä tavallinen Aurajokivarren asukas ajatteli? Miten kauas hän oli matkustanut? Miten hän pukeutui? Yksikään tältä ajalta säilyneistä harvoista kirjallisista lähteistä ei anna vastauksia näihin kysymyksiin, joten tieto täytyy kaivaa esiin maan uumenissa säilyneistä arkeologisista löydöistä. Ristimäki onkin ollut 2000-luvun arkeologinen jymylöytö, joka tarjoaa ikkunan tähän kadonneeseen maailmaan, rautakauden ja keskiajan, esihistorian ja historian taitteessa.

Ristimäki-näyttelyn keskiössä on upea Ravattulan muinaispukurekonstruktio. Kuva: Ilari Aalto.

Jos paikka ei ole tuttu, Ravattulan Ristimäki sijaitsee Kaarinassa, neljä kilometriä ylävirtaan Turun keskustasta, pienessä metsäsaarekkeessa joen länsipuolella. Ennen arkeologisia kaivauksia paikassa ei herättänyt huomiota mikään muu kuin kohteen nimi, ja matalat painanteiden rivit, jotka tarkkasilmäinen katsoja saattoi erottaa kasvuston seasta.

Ristimäki on erinomainen esimerkki siitä, miten arkeologinen tieto muodostuu. Suomalaisen arkeologian kirkkaimmat tähdet ovat etsineet Aurajokilaakson muinaisjäännöksiä jo yli sadan vuoden ajan, ja silti Suomen vanhin tunnettu kirkonpaikka lymysi – ei edes piilossa, vaan keskellä maisemaa vuoteen 2010 asti, jolloin paikalla alkoivat arkeologi Juha Ruohosen johtamat tutkimuskaivaukset. Syyskuussa 2010 Turun yliopiston arkeologian oppiaineen nuoret arkeologinalut könysivät sadetakkeihin sonnustautuneina peltosaarekkeella kasvaneeseen umpimetsään.

Ravattulan kirkon pohja löytyi vuonna 2013. Kuva: Juha Ruohonen.

Sain itse olla parikymppisenä mukana Ristimäen ensimmäisillä kaivauksilla, muutaman asteen lämpötilassa ja kahden viikon yhtäjaksoisessa vesisateessa, ja kirjoitin silloin arkeologiablogiini näin innostuneen kuvauksen kaivausoloista: ”Harva ammatti on kirjaimellisesti yhtä maanläheinen kuin arkeologia. Ei ole maailman autuain tunne kontata märässä maassa litimärillä vaatteilla ja kaivaa mutaista kuoppaa.” Ihme kyllä, tästä kokemuksesta huolimatta jaksoin opiskella arkeologin opinnot loppuun.

Kun tulimme ensimmäistä kertaa kaivauspaikalle, siellä oli vain umpeenkasvanutta pöheikköä eikä aavistustakaan Suomen vanhimmasta kirkonpaikasta. Aloitimmekin kaivaukset sahoilla ja kirveillä, että saimme edes harvennettua metsään alueen, jota kaivaa. Jo ensimmäisenä kaivausvuonna Ristimäki osoittautui merkittäväksi paikaksi, jossa oli 1100-luvulla ristiretkiajalla sijainnut varhaiskristillinen hautapaikka. Rautakaudella vainajat haudattiin polttamalla, mutta rautakauden päättyessä Aurajokilaakson asukkaat alkoivat haudata rakkaansa puisissa arkuissa, parhaisiin vaatteisiin puettuina.

Ristimäki-näyttelyssä on Ravattulan puvun lisäksi esillä lapsen haudan ja keihään kanssa haudatun miehen rekonstruktiot. Kuva: Ilari Aalto.

Ensimmäisen opetuskaivauksen jälkeen kaivaustutkimukset jatkuivat vuosittain, ja vuonna 2013 mäeltä paljastui rakennuksen kivijalka, jonka merkityksen tutkijat ymmärsivät nopeasti: vaatimaton, 10 metrin mittainen hirsirakennus oli vanhin kirkonpaikka, joka Suomesta on löydetty. Se oli käytössä vain muutaman vuosikymmenen 1100-luvun jälkipuolelta 1200-luvun alkuun. Kun kirkko purettiin, paikalle pystytettiin muistoristi, ja kauas näkynyt risti antoi paikalle sen tähän päivään asti säilyneen nimen.

Ravattulan Ristimäestä on siis löydetty kalmisto, kirkko ja kirkkomaata kiertänyt aita, jonka perustukset ovat yhä nähtävissä. Ristimäen tutkijat ovat arvioineet, että mäellä on noin 400 hautaa, joista kuutisenkymmentä on tutkittu arkeologisesti. Haudat ovat vaikuttavia todistajia menneisyyden elämästä: vaikka vainajien luut ovat säilyneet huonosti, Ristimäen maaperä on säilyttänyt välkehtivistä lasihelmistä koottuja kaulakoruja, vainajien nutturalle kierrettyjä hiuksia ja erityisesti vaatteiden katkelmia, jotka ovat antaneet poikkeuksellisen mahdollisuuden rekonstruoida Suomen kymmenes muinaispuku, Ravattulan puku, ja tämä puku on myös tänään avautuvassa näyttelyssä pääosassa.

Kolme Ravattulan pukua rivissä. Kuva: Anne-Mari Liira.

Ristimäki-näyttely on sekä menneisyyden että nykypäivän käsityömestareiden ylistys. Tekstiileihin erikoistuneen arkeologi Jaana Riikosen johdolla työryhmä on seikkaperäisesti tutkinut ja rekonstruoinut vaatteisiin käytetyt materiaalit ja niiden valmistusmenetelmät. Asiantuntijalle Ristimäen tekstiilifragmentit ovat riemunkiljahdusten aihe, mutta rekonstruktioiden kautta kuka tahansa pääsee näkemään, miten kauniista materiaaleista, aikaa ja kaukomailta tuotuja raaka-aineita säästelemättä muotitietoiset Aurajokilaakson asukkaat laativat vaatteensa yli 800 vuotta sitten.

Nyt olemme saaneet upean näyttelyn, josta arkeologit Juha Ruohonen ja Jaana Riikonen ansaitsevat lämpimän kiitoksen. Ilman teidän työtänne Ravattulan Ristimäen kirkkomaa odottaisi vielä löytymistään maan kätköissä, eikä meillä olisi mahdollisuutta tutustua Ravattulan puvun mukana Aurajokilaakson morsingonsiniseen ja krapinpunaiseen muinaismuotiin. Kiitän Aboa Vetus Ars Nova -museon puolesta myös Turun yliopiston arkeologian oppiainetta, jonka kokoelmista olemme saaneet lainaksi upeita alkuperäisiä löytöjä Ristimäeltä, sekä Suomen muinaistutkimuksen tuki ry:tä, joka on rahoittanut Ristimäen tutkimuksia sekä osallistunut kaikkien esillä olevien rekonstruktioiden tuottamiseen ja kustannuksiin.

Lopuksi haluan kiittää kaikkia niitä taitavia käsityöläisiä, jotka ovat osallistuneet Ravattulan puvun toteutukseen. Kiitos siis Helena Honka-Hallila, Tuija Hukkanen, Hanna-Leena Juhola, Kristiina Juvas, Maikki Karisto, Heini Kirjavainen, Susanna Koskelo, Hannele Köngäs, Salla-Mari Latvala, Toive Lehtinen, Anne-Mari Liira, Johanna Marttila, Mizuki Miyoshi-Nissilä, Minna Paavola, Janita Palomäki, Veronika Paschenko, Annina Helmi Rokka, Sue Salminen ja Siiri Tuomenoja, sekä muut näyttelyn rekonstruktiot valmistaneet JT Pälikkö ja Jere Uurasmaa. Pitkä lista kiitettyjä kertoo, miten paljon taitoa näyttelyesineiden valmistus on vaatinut!

Ravattulan Ristimäki on avannut uusia näkökulmia historian alkuun Aurajokilaaksossa, ja se kätkee varmasti vielä monia löytöjä, jotka tarkentavat käsityksiämme kaukaisesta menneisyydestä, jos kaivaustutkimukset pääsevät jatkumaan. Olemme onnekkaita, että olemme saaneet kappaleen Turun kaupungin syntyhistoriaa ensimmäistä kertaa laajasti turkulaisten saataville keskelle kaupunkia. Nyt onkin aika juhlistaa yli 10 vuoden aikana tehtyä työtä, ja täten julistan näyttelyn Ravattulan Ristimäestä avatuksi. Skål!

Ristimäen kirkonpaikan kaivauksista löytyy lisää tietoa blogiin vuoden 2010 kaivauksilta kirjoittamastani kaivauskertomussarjasta, täältä oppikirjatekstistä ja tietysti täältä Ravattulan tutkimushankkeen sivuilta. Ravattulan muinaispuvusta on myös tänä vuonna ilmestynyt mainio kirja.

Oppikirja 16: Milloin Suomen keskiajan kivikirkot on rakennettu?

2023-09-08T11:10:00.003+03:00

Osa 16. Näkökulma: Milloin Suomen keskiajan kivikirkot on rakennettu?

Hattulan Pyhän Ristin kirkkoa on pidetty tutkikimuksessa aikoinaan 1200-luvulla rakennettuna, mutta uusimman tutkimuksen mukaan kirkko on 1400-luvun jälkipuolelta. Kuva: Selim Lindqvist 1887/Museovirasto, CC BY 4.0.

Suomessa on säilynyt yli seitsemänkymmentä keskiaikaista kivikirkkoa , kuten Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkko, Lohjan Pyhän Laurin kirkko tai Keminmaan kirkko. Ne ovat Suomen vanhimpia yhä pystyssä ja alkuperäisessä käytössä olevia rakennuksia. Historialliset kirkot ovat kiehtovia kulttuurikohteita, jotka kantavat tietoa kirkkojen rakentajista ja niistä sukupolvista, jotka ovat kirkkoja käyttäneet.

Keskiaikaisia kivikirkkoja on tutkittu tieteellisesti 1800-luvulta asti, mutta pitkään oli epäselvää, milloin kirkot on tarkalleen rakennettu. Vain yksittäisiä kirkkoja on mahdollista ajoittaa kirjallisten lähteiden tai kirkkomaalauksissa olevien vuosilukujen avulla. Melkein jokaista kivikirkkoa on edeltänyt vanhempi puukirkko, eikä asiakirjoista usein selviä, mistä materiaalista mainittu kirkko oli tehty. Varhaiset tutkijat ajoittivat suomalaisia kirkkoja vertaamalla niitä ruotsalaisiin kirkkoihin, ja alun perin monen mannersuomalaisen kirkon arveltiin tulleen rakennetuksi 1200- ja 1300-luvuilla.

Jos seurakunnilla oli varaa palkata taiteilija, kirkot koristeltiin pyhimyksiä ja Raamatun kertomuksia esittävillä kuva-aiheilla. Hattulan Pyhän Ristin kirkon maalauskoristelu 1510-luvulta on yksi Suomen kuuluisimmista. Kuva: P. O. Welin/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kirkkojen järjestelmällinen tutkimus osoitti kuitenkin, että suomalaiset kivikirkot ovat todellisuudessa nuorempia. Arkeologi Markus Hiekkanen kävi 1980-luvulla ensimmäistä kertaa systemaattisesti läpi kaikki Suomen keskiajan kivikirkot ja julkaisi niiden ajoitusperusteet väitöskirjssaan vuonna 1994. Hän onnistui todistamaan eri rakennuspiirteitä kuten ovien ja ikkunoiden muotoa ja ullakolle johtavien portaiden sijaintia vertaamalla, että keskiajan kivikirkot on mahdollista jakaa kolmeen ryhmään. Vanhimmat kirkot on rakennettu Ahvenanmaalle jo 1200-luvun lopulla, mutta Hiekkanen osoitti, että kaikki manner-Suomen kirkot on rakennettu vasta 1400- ja 1500-luvuilla. Myöhäisille kivikirkoille on tyypillistä, että ne ovat jääneet reformaation aiheuttaman rahapulan vuoksi kesken – kirkkoihin on jäänyt muuraamatta holvit ja asehuoneeksi kutsuttu eteishuone, eikä myöhäisiin kirkkoihin ole tehty maalauskoristelua.

Isonkyrön vanhan kirkon ajoitus on herättänyt kiivaitakin tunteita. Aiemmin kirkon uskottiin olevan 1300-luvulta, mutta luonnontieteelliset ja tyylipiirteisiin pohjaavat ajoitukset osoittavat sen olevan 1500-luvun alusta. Kuva: Martti Jokinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Tyylillisten piirteiden ohella Hiekkanen perustaa ajoituksensa luonnontieteellisiin tuloksiin. Keskiaikaisissa kivikirkoissa on nimittäin säilynyt myös alkuperäisiä puurakenteita, joita on mahdollista ajoittaa puulustoajoituksella. Myös myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet Hiekkasen systemaattisen ajoituksen pitävän paikkansa.

Kotiseutuaktiiveille Hiekkasen ajoitukset olivat pettymys, koska monen kirkon kohdalla se tarkoitti, että kirkko olikin vuosisadan tai pari oletettua nuorempi. Erityisen raskaasti kotikirkon nuoreneminen otettiin Isossakyrössä, jonka kirkkoa oltiin aiemmin pidetty 1300-luvulla rakennettuna, mutta jonka uusi tutkimus osoitti olevan 1500-luvun alkupuolelta. Ajoituksen varmistivat kirkon sakariston rakentamiseen käytetyt hirret, jotka oli kaadettu talvella 1513–1514. Vanhoilla kirkoilla on tärkeä osa paikallisidentiteetin rakentajina, ja monelle suomalaiselle on tärkeää, että oma kirkkorakennus on mahdollisimman vanha.

Keminmaan kirkko on nuorin katolistyylinen keskiaikainen kirkko Suomessa, se rakennettiin 1550-luvulla. Se on myös yksi maailman pohjoisimmista keskiaikaisista kivikirkoista. Kuva: Estormiz/Wikipedia, Public domain.

Aiheesta lisää:

Hiekkanen, Markus 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Helsinki: SKS.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Oppikirja 15: Elämää keskiajan Itämaassa

2023-09-07T16:00:00.007+03:00

Oppikirja 15. Elämää keskiajan Itämaassa

Yhteiskunta jakautui neljään säätyyn

Keskiajan yhteiskunta jakautui säätyihin, joista papisto ja sotapalvelusta suorittanut rälssi oli vapautettu veroista. Suurin osa kansasta oli maata viljelleitä talonpoikia, ja kaupungeissa asui kaupankäyntiin ja käsityöammatteihin keskittyneitä porvareita. Kuva: Elina Helkala, kirjasta Vuosi keskiajan Suomessa.

Syntyperä ja sukupuoli määrittivät ihmisen elämänkaarta keskiajan Suomessa muun Euroopan tapaan. Keskiajan yhteiskunta jakautui neljään säätyyn eli työnjakoon perustuvaan yhteiskuntaryhmään. Säädyt olivat maanviljelystä ja karjanhoidosta vastanneet talonpojat, kauppaa harjoittaneet porvarit, sodankäynnistä vastannut maallinen rälssi eli aatelisto ja kirkollisesta elämästä vastannut hengellinen rälssi eli papisto. Pappien ja aatelisten ei tarvinnut maksaa veroja, ja sana rälssi juontuukin ruotsin sanasta frälse, ”vapautettu”. Useilla Euroopan alueilla, kuten Ranskassa, porvarit ja talonpojat luettiin yhdeksi säädyksi. Pohjolassa talonpoikien asema oli kuitenkin vahvempi kuin muualla.

Suurin osa Suomen asukkaista kuului talonpoikiin, mutta Ruotsissa eli myös säätyjen ulkopuolista maatonta väestöä. Sääty määritti pitkälti ihmisen elämää, mutta säätyjen rajat olivat myös joustavia. Varustamalla hevossotilaan aseineen ja haarniskoineen talonpojan oli mahdollista nousta rälssin jäseneksi. Koska opiskelu oli kallista, papiston jäsenet tulivat pääasiassa rälssistä ja porvareista, mutta myös riittävässä taloudellisessa asemassa olleet talonpojat saattoivat kouluttaa poikansa papeiksi.

Naimisiin vai ei?

Keskiajalla niin naisten kuin miesten oletettiin menevän naimisiin ja perustavan perheen, mutta jotkut valitsivat toisin ja saattoivat esimerkiksi lähteä luostariin. Suku ja perhe olivat ihmisille tärkein turvaverkko, joten perhesiteet olivat tärkeitä. Kuvassa on Pyhä perhe (Maria, Jeesus ja Joosef) kuvattuna 1400-luvun maalauksessa ruotsalaisessa Södra Rådan kirkossa, jonka tuhopolttaja poltti maan tasalle vuonna 2001. Kuva: Gabriel Hildebrand/Riksatikvarieämbetet, Public domain.

Naisen asema oli yhteiskunnassa miestä rajatumpi, sillä naisilla oli vähemmän päätösvaltaa kuin perheen miehillä, eivätkä he saaneet esimerkiksi itsenäisesti käydä kauppaa. Käytännössä naimisissa olleet naiset osallistuivat kuitenkin aktiivisesti taloutensa liiketoimiin, harjoittivat ammattia miehensä tavoin ja porvarisperheissä pitivät yhteyttä kauppakumppaneihin. Leskeksi jääneet vaimot saivat miesten tapaan hallita itse omaisuuttaan, ja näin ollen leskinaiset saattoivat harjoittaa myös ammattia hyvin itsenäisesti. Toisin kuin miehillä, naisilla ei ollut mahdollisuutta korkeampaan koulutukseen. 1400-luvulla Naantaliin perustettu birgittalaisluostari mahdollisti kuitenkin naisillekin kirjallisen koulutuksen, ja porvarisperheen tyttärillä saattoi olla kotiopettajia.

Keskiajalla avioitumiseen tarvittiin tulevien aviopuolisoiden suostumus, mutta itse vihkimiseen riitti, että morsiamen isä tai muu miespuolinen sukulainen liitti avioparin kädet yhteen ja lausui lyhyen vihkikaavan, usein sulhasen kotona. Kirkollinen vihkiminen oli tyypillisempää rälssille ja porvaristolle. Vaikka naimisiinmeno oli siis helppoa, eroaminen oli vaikeaa tai mahdotonta, ellei avioliitto paljastunut kirkollisen lain vastaiseksi.

Perheen perustaminen oli keskiajan ideaali, mutta kaikille se ei tuntunut omalta. Luostarilaitos tarjosi niin naisille kuin miehille toisenlaisen polun, jossa he saattoivat keskittyä opiskeluun, käsitöihin ja rukoukseen. Naantalin birgittalaisluostaria johti naispuolinen abbedissa, jolla oli asemansa vuoksi valtaa myös luostarin ulkopuolella.

Kylä, elämän keskus

Keskiajan Suomessa kylät oli yleensä rakennettu tiiviisti. Talonpojat asuivat yhden tai kahden huoneen hirsitaloissa, joita ympäröivät pihan talousrakennukset, kuten aitat, tallit ja navetat. Kuva: Elina Helkala, kirjassa Vuosi keskiajan Suomessa (2023).

Keskiajan lopussa Suomen alueella on arvioitu asuneen noin 200 000 ihmistä. Suurimmalle osalle keskiajan suomalaisia peltojen ja laidunmaiden ympäröimä kylä oli elämän keskipiste, jossa elämä rakentui vuodenaikojen vaihtelun sanelemien maataloustöiden ympärille.

Kylät muodostuivat keskiajan alussa hallinnon tarpeisiin, koska yhdessä paikassa asuvia talonpoikia oli helpompi verottaa kuin hajallaan asuvia. Esihistoriasta periytynyt yksivuoroviljely, jossa viljaa kasvatettiin samassa paikassa ravinteiden ehtymiseen asti, jatkui keskiajalle. Keskiajan mittaan sen korvasi kuitenkin kaksivuoroviljely, jossa vuorovuosin puolet peltoalasta oli viljelyssä ja puolet kesannolla. Toinen keskiajan viljelyuudistus oli sarkajako, jossa kylän viljelysmaat jaettiin talojen kesken kapeisiin sarkoihin niin, että jokainen talo sai sarkoja sekä hyviltä että huonoilta viljelymailta. Sarkajako tarkoitti, että yhden peltoalueen sarkojen omistajien piti viljellä samaa viljaa ja suorittaa kyntö-, kylvö ja sadonkorjuutyöt samaan aikaan.

Keskiajan kylät olivat vieri vieressä sijaitsevista taloista koostuneita ryhmäkyliä. Talonpoikien asumukset olivat yksi- ja kaksihuoneisia, matalia hirsitaloja, joissa oli suuri kiuasuuni tuomassa lämpöä. Uunit päästivät lämmitettäessä savun sisään, mistä se poistui räppänän tai katossa olleen lakeistorven kautta. Valoa pääsi sisään vain pienistä, vasikannahalla tai tervakankaalla suojatuista valoaukoista. Asumukset olivat yksinkertaisesti sisustettuja: tärkeimpiä huonekaluja olivat pöytä ja seiniä kiertäneet penkit, joilla saatettiin myös nukkua. Lämpöä saatiin eläinten taljoista ja seinille ripustetuista seinävaatteista.

Keskiajan asunnot olivat hämäriä. Käsitöissä tarvittavaa valoa saatiin polttamalla päreitä eli ohuita mäntylastuja. Päreen saattoi laittaa palamaan seinähirren väliin, mutta sitä oli myös mahdollista pitää suussa, jolloin valo oli lähellä, mutta kädet jäivät vapaaksi työskentelylle. Kuva: Olaus Madnus, Pohjoisten kansojen historia (1555). Public Domain.

Talonpojat valmistivat suuren osan tarvitsemistaan esineistä itse, mutta kaupankäynti oli välttämätöntä etekin suolan hankkimiseksi. Suolaa talonpojat tarvitsivat ruoan säilömiseen ja voin valmistamiseen. Kaupunkien kautta saatiin myös hienompia esineitä. Ainakin Uudenmaan talonpojat käyttivät saksalaista tuontikeramiikkaa ja jopa Keski-Euroopassa valmistettuja lasiastioita. Maanlain mukaan talonpojat saivat käydä kauppaa vain kotimaan kaupungeissa. Etenkin Uudenmaan talonpojat harjoittivat kuitenkin laitonta talonpoikaispurjehdusta suoraan Tallinnaan, jossa he saivat tuotteistaan paremman hinnan siellä kuin myymällä tuotteet välikäsien kautta. Kirkonkylissä pidettiin kyllä markkinoita, mutta niillä sai kaupata vain maataloustuotteita.

Ulkomaankauppa keskittyi kaupunkeihin

Turku oli keskiajalla Suomen ainoa kaupunki, johon rakennettiin kivisiä asuinrakennuksia. Arkeologit ovat kaivaneet niiden raunioita esiin Aboa Vetus Ars Nova -museossa. Kuva: Jari Nieminen/Aboa Vetus Ars Nova.

Antiikin aikana Euroopan kaupungit olivat keskittyneet Välimeren rannikolle, mutta keskiajalla kaupunkilaitos levisi nopeasti Alppien pohjoispuoliseen Eurooppaan. Erityisesti 1200-luvulla Pohjois-Euroopassa perustettiin enemmän kaupunkeja kuin koskaan aiemmin tai myöhemmin. Samalla vuosisadalla perustettiin muun muassa Tukholma ja vuoden 1300 tienoilla myös Itämaan ensimmäinen kaupunki Turku. Keskiajan mittaan koko Ruotsin valtakuntaan perustettiin noin neljäkymmentä kaupunkia, joista kuusi sijaitsi Itämaassa. Turun lisäksi perustettiin Porvoo, Ulvila, Viipuri, Rauma ja Naantali. Kaikki kuusi kaupunkia perustettiin Suomen rannikolle vesireittien varrelle, mistä oli helppo purjehtia Itämeren tärkeisiin kauppakaupunkeihin, kuten Tallinnaan, Riiaan, Danzigiin (nykyinen Gdańsk) ja Lyypekkiin.

Suomen alueen kaupungeista vanhin ja tärkein oli Turku. Turku oli Tukholman jälkeen Ruotsin suurin kaupungin, ja sillä oli valtakunnassa tärkeä asema hiippakuntakaupunkina ja etenkin Danzigiin suuntautuneen kaupan väylänä. Itämaan kaupungit olivat pääasiassa pieniä, vain joidenkin satojen asukkaiden keskittymiä. Kaupungin keskiössä oli tori ja sen varrella raatihuone, jossa kaupungin porvareista valittu raati kokoontui päättämään kaupungin yhteisistä asioista. Kaupungissa oli myös vähintään yksi kirkko.

Kaupunkien oli tarkoitus toimia ennen kaikkea kaupan keskuksina: kruunu määräsi talonpojat kauppaamaan maataloustuotteensa kaupungeissa, ja vain osalla kaupungeista, etenkin Turulla, oli oikeus käydä ulkomaankauppaa Itämeren alueen muihin kaupunkeihin. Kaupankäynnin lisäksi kaupunkeihin keskittyi ammattimaista käsityötä ja palveluja, ja esimerkiksi Naantalin kaupunki perustettiin vuonna 1443 palvelemaan birgittalaisluostarissa vierailevien pyhiinvaeltajien tarpeita.

Keskiajan kaupungeista ja kylätonteilta löytyy usein Saksassa valmistettujen saviastioiden kappaleita. Suomessa käytettiin ennen kaikkea itse tehtyjä puuastioita, mutta metalli-, lasi- ja saviastiat olivat keskiajalla tuontitavaraa. Tämä kivisavikannu on löytynyt Turusta, ja ulkomainen tavara kulkeutuikin maahan kaupunkien kautta. Kuva: Turun museokeskus, CC BY 4.0.

Kirkollinen kalenteri rytmitti vuotta

Opettavaiset pyhimyskertomukset olivat keskiajan viihdettä. 200-luvulla elänyt Rooman diakoni Pyhä Laurentius oli jakanut kirkon omaisuuden köyhille, minkä takia roomalaiset grillasivat hänet elävältä. Laurentius eli suomalaisittain Lauri oli suomalaisten suosikkipyhimyksiä, jonka muistopäivä 10. elokuuta merkitsi myös viljankorjuun alkua. Tämä 1500-luvun alun maalaus on Lohjan kirkosta. Kuva: Ilari Aalto.

Keskiajalla kirkollinen kalenteri, kirkon toimitukset ja paastosäännöt olivat keskeisessä osassa suomalaisten elämässä. Karjalan alueella noudatettiin pitkälti ortodoksisia perinteitä ja Länsi-Suomessa katolisia perinteitä, mutta kahdella kirkkokunnalla oli paljon yhteistä, kuten kirkolliset juhlat, useimmat pyhimysten muistopäivät ja paastonajat. Tärkeimmät kirkolliset juhlat vuodessa olivat Raamatun Uuden testamentin tapahtumiin perustuvat joulu, pääsiäinen ja juhannus.

Pyhimyskultti oli keskeistä keskiajan kristillisyydelle. Pyhimykset, siis Jumalan tahdon mukaista elämää eläneet ja ihmeitä aikaansaaneet ihmiset olivat hyvin tärkeitä keskiajan suomalaisille: pyhimysten puoleen käännyttiin arjen murheissa, ja suomalaiset tekivät pyhiinvaelluksia eri pyhimyksille omistettuihin kirkkoihin sekä lähelle että kristikunnan tärkeimpiin kohteisiin, kuten Jerusalemiin, Roomaan ja Santiago de Compostelaan Espanjaan.

Joka viikko perjantait olivat paastopäiviä Kristuksen kärsimyksen muistolle, ja tärkeitä kirkollisia juhlia edelsi paasto. Näiden lisäksi vuodessa oli kaksi pitkää paastonaikaa, neljänkymmenen päivän pääsiäispaasto keväällä ja joulua edeltänyt, hieman lyhyempi adventtipaasto. Paaston aikaan eläinkunnan tuotteiden paitsi kalan nauttiminen oli kielletty, ja päivän aikana syötiin vain yksi suurempi ateria. Paastot rytmittivät siis ihmisten elämää.

Katolisen kirkon laki edellytti, että jokaisen kristityn tuli ripittäytyä ja käydä ehtoollisella vähintään kerran vuodessa. Asutuksen ydinseuduilla talonpojilla oli tapana käydä joka viikon sunnuntaina kirkossa messussa, mutta syrjäisemmillä seuduilla tämä ei ollut mahdollista. Esimerkiksi Turun piispa Lauri Suurpää valitti 1500-luvun alussa, että savolaiset ja karjalaiset elivät lähes kristinuskosta tietämättöminä, ja monet syrjäseuduilla elävät käyvät kirkossa vain joidenkin vuosien välein jos koskaan. Kirkollisen organisaation ydinalueillakin kansanusko eli käsi kädessä kirkon opetusten kanssa. Suomalaiset uskoivat yleisesti tonttuihin ja haltioihin.

Tämä saamelaisen noitarummun vasara on löytynyt kaivauksissa keskeltä Turkua, tuomiokirkon lähellä sijainneen keskiaikaisen hirsitalon lattian alta, jonne joku on sen kätkenyt. Kansanusko ja kansantaikuus kukoistivat keskiajalla koko kansan keskuudessa. Kuva: Turun museokeskus CC BY 4.0.

Luostarit olivat kulttuurikeskuksia

Naantalin birgittalaisluostari perustettiin 1438 kaksoisluostariksi nunnille ja munkeille. Se oli myöhäiskeskiajalla tärkeä pyhiinvaelluskohde ja Suomen ainoa laitos, jossa naiset saattoivat saada opetusta luku- ja kirjoitustaidossa. Ainoastaan Naantalin luostarin ja Rauman fransiskaanikonventin kirkot ovat enää nykyään pystyssä Suomen kuudesta keskiaikaisesta katolisesta luostarista. Kuva: Ilari Aalto.

Luostareilla oli keskeinen osa kristinuskon vakiinnuttamisessa ja oppineen kulttuurin levittämisessä. Siinä missä muualla Pohjoismaissa luostarilaitoksen olivat tuoneet sisterssiläiset, myöhään kristillistyneeseen Suomeen ehtivät ensimmäisenä uudet katoliset kerjäläissääntökunnat dominikaanit ja fransiskaanit. Perinteisesti luostarit oli sijoitettu syrjäisiin paikkoihin eroon maailmasta, mutta kerjäläisveljestöjen toiminta-ajatus oli liikkua ja saarnata ihmisten parissa, ja heidän konventtinsa perustettiinkin yleensä kaupunkeihin. Suomeen perustettiin kuitenkin myös yksi varsinainen luostari, Naantalin birgittalaisluostari, jossa nunnat ja munkit viettivät elämänsä luostarin muurien sisällä
opiskellen, rukoillen ja tehden työtä. Sääntökuntien jäsenet erotti erilaisista asuista.

Luostareissa ja konventeissa elettiin kirkollisen päivärytmin mukaan, johon kuului päivän aikana kahdeksan hetkipalvelusta, joiden sisällöt seurasivat kirkkovuotta. Luostareissa ja konventeissa valmistettiin myös käsitöitä, kuten tekstiilejä, ja kopioitiin käsikirjoituksia. Kerjäläisveljeskuntien toimintaan kuului myös opetus, ja dominikaanikonventeissa sekä Rauman fransiskaanikonventissa toimi oma koulu. Lisäksi kaikissa hengellisissä laitoksissa pidettiin omaa yrttitarhaa ja hoidettiin sairaita. Naantalin luostarista on säilynyt käsin ruotsiksi kirjoitettu Naantalin luostarin kirja, johon sisältyy lääkeaineiden vaikutuksia kuvaava lääke- ja yrttikirja. Se on vanhin säilynyt ruotsinkielinen lääketieteellinen teksti.

Olibaanihartsisuitsukkeen lääketieteellisiä ominaisuuksia käsittelevä sivu kuuluu Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirjaan, jonka joku luostarin asukkaista kokosi 1400-luvun puolivälissä. Kuva: Andrea Davis Kronlund/Kungliga biblioteket, CC BY 4.0.

Lue lisää:

Aalto, Ilari & Elina Helkala 2023: Vuosi keskiajan Suomessa. Jyväskylä: Atena.

Aalto, Ilari & Elina Helkala 2023: Matkaopas keskiajan Suomeen. (Päivitetty laitos). Jyväskylä: Atena.

Kolbe, Laura; Tuomas M. S. Lehtonen, Timo Joutsivuo & Seppo Aalto 2002: Suomen kulttuurihistoria 1. Taivas ja maa. Helsinki: Tammi.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Kuinka kauan Suomessa on kasvatettu mehiläisiä?

2023-08-25T11:00:00.005+03:00

Minulta kysyttiin hiljattain keskiaikaisesta mehiläistenhoidosta Suomessa. Keskiajalla mehiläisvahaa tarvittiin huomattavat määrät katolisen kirkon kynttilöihin, ja mehiläisvahasta on paljon mainintoja kirkkojen lahjoitusasiakirjoista. Hunajaa käytettiin keskiajalla myös yleisesti usein ainoana saatavilla olevana makeutusaineena, lääkkeenä ja kalliin juhlajuoman, siman, raaka-aineena. Hunajaa ja mehiläisvahaa tarvittiin siis paljon, mutta mistä se oli peräisin?

Punottuja mehiläispesiä kuvattuna 1300-luvun italialaisessa Tacuinum sanitatis -käsikirjoituksessa. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

Aivan yksiselitteistä vastausta kysymykseen ei ole. Suomesta ei ole keskiajalta yhtäkään mainintaa mehiläistenpidosta, mutta koko Ruotsin valtakunnan kattanut maanlaki antoi kyllä määräyksiä, joiden mukaan metsistä löytyneet mehiläispesät kuuluivat maanomistajalle, ja pienimuotoista mehiläisten pitoa on voitu harjoittaakin.

Vuonna 1442 laadittu kuningas Kristofferin maanlaki (rakennuksen kaari, luku 39) määrää, että löytäjä sai pitää villin kimalaispesän, jos sellainen löytyi yhteisomistusmetsästä tai muulta maalta, josta löytäjä oli osakas, mutta jos pesä löytyi toisen omistamalta maalta, löytäjä ansaitsi vain kiitoksen.

Pieter Bruegel vanhemman kuuluisa piirros mehiläistenhoitajista ja munien kerääjästä noin vuodelta 1568 näyttää yhden tavan suojautua mehiläisten pistimiltä. Kerääjillä on kasvojensa suojana punottu verkko. Kuva: Wikimedia Commons, Public domain.

Sama laki määrää, että jos mehiläiset (lain 1500-luvun suomennos muuten puhuu kimalaisista) karkasivat pesästä (eli hulikasta) ja tekivät uuden pesän metsään, omistajan piti merkata mehiläisten valtaama puu ja kuuluttaa kyläläisille, että pesä oli hänen omaisuuttaan. Jos mehiläiset lensivät polttopuuksi kelpaavaan puuhun, sen sai vapaasti kaataa, mutta tammen kaatamisesta mehiläisten omistaja joutui maksamaan sakkoa.

Laki mainitsee kertaalleen myös suorasanaisesti mehiläistarhan ("että ne olit hulikoissa ja kimalaisastioissa, hänen kimalaistarhassans"), ja määräsi hirttotuomion sille, joka on jäänyt rysän päältä kiinni varastamassa mehiläispesää toisen tarhasta. Laki määräsi myös erisuurusuisia rahasakkoja mehiläistenhoitajalle, jonka mehiläiset olivat hyökänneet toisen kasvattajan pesään ja tappaneet sieltä mehiläiset.

Maanlaissa mainittu "kimalaisten hulikka" oli mahdollisesti katkaistu puunrunko, jonka kolossa mehiläiset pesivät. Tällaisia perinteisiä mehiläispesiä voi nähdä edelleen esimerkiksi Puolassa. Kuva: Pudelek/Wikimedia Commons, CC BY 2.5.

Kaikki lain yksityiskohtaiset määräykset mehiläisiin liittyen viittaavat siihen, että villimehiläisiä tosiaan siirrettiin metsistä mehiläistarhoihin, mutta on mahdotonta sanoa, kuinka yleistä se oli keskiajan Suomessa. Todennäköisesti suurin osa käytetystä mehiläisvahasta ja hunajasta oli peräisin Venäjältä, Baltiasta ja Puolasta – yksinomaan Venäjältä vietiin keskiajan lopulla Eurooppaan satoja tonneja mehiläisvahaa vuodessa.

Tästä kysymyksestä juolahti mieleen selvittää, kuinka kauas suomalaisen hunajankäytön juuret itse asiassa yltävät. Ymmärrettävästi arkeologiset löydöt pystyvät kertomaan varsin vähän maatuvista aineista, mutta muutamat onnekkaat löydöt valaisevat hunajan historiaa. Vanhin mehiläisiin liittyvä löytö Suomesta on Yli-Iin Kierikistä löytynyt, nuoremmalle kivikaudella ajoittuva kovettunut pala koivuntuohitervaa, johon on jäänyt painaumana hunajakennon kuvio. Radiohiiliajoitus osoitti löydön olevan yli 5 300 vuotta vanha.

Lisää mehiläistenhoidon historiasta voit lukea tästä kattavasta artikkelista (englanniksi).

Oppikirja 14: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

2023-08-23T10:48:00.001+03:00

Osa 14. Näkökulma: Ravattulan Ristimäki, Suomen vanhin kirkonpaikka

Ristimäki on pieni peltosaareke Turun lähellä Kaarinassa. Arkeologit löysivät sielä Suomen vanhimman kirkonpaikan vuonna 2013. Kuva: Ilari Aalto

Vuonna 2010 Turun yliopiston arkeologit aloittivat tutkimuskaivaukset Ristimäki-nimisellä peltosaarekkeella Kaarinan Ravattulassa, aivan Turun lähellä. Tutkijoita houkuttelivat paikalle mäeltä löytyneet painanteet, jotka muistuttivat epäilyttävästi hautapainanteita. Arkeologisissa kaivaustutkimuksissa löytyikin rautakauden ja keskiajan taitteeseen 1100-luvulle ajoittuva ruumiskalmisto, ja vuonna 2013 löytyi kalmiston keskelle rakennetun puukirkon kivijalka. Se vahvisti tutkijoiden oletuksen, että vanhimmat kirkot oli rakennettu jo ennen seurakuntien perustamista.

Ristimäen kirkko näytti todennäköisesti tältä. Kirkossa oli leveämpi kirkkosali ja kapeampi kuori, jossa sijaitsi alttari. Kirkkoon käytiin sisään eteläpuolella olleesta ovesta. Kuva: Elina Helkala, Jatulintarhoja ja hiidenkiukaita: Nuoren arkeologin käsikirja (Atena)

Ravattulan Ristimäen kirkko on ollut kooltaan pieni. Se on koostunut kirkkosalista, jonka itäpäädyssä oli pienempi kuorihuone, jossa oli kirkon alttari. Kirkkomaata kiersi todennäköisesti puinen aita, jonka jykevä kiviperustus näkyy edelleen. Ristimäen kirkko ei ollut aikanaan yksinäinen kummajainen, vaan se kuului ilmeisesti Aurajoen varteen pystytettyyn kirkkojen sarjaan. Suurin osa vanhoista kyläkirkoista jäi pois käytöstä 1200-luvun alussa, kun ensimmäinen piispankirkko perustettiin Koroisiin vain parin kilometrin päähän Ristimäestä. Kirkko järjestettiin seurakuntiin ja pitäjänkirkkoihin, eikä kyläkirkoille ollut enää tarvetta.

Naiselle kuuluneesta haudasta löydetyt punaisen sukan ja hienon lautanauhan jäänteet. Hautojen tutkimukset ovat syventäneet tutkijoiden ymmärrystä keskiajan alun muodista. Kuva: Sue Salminen.

Kirkko oli käytössä noin sata vuotta, ja sinä aikana hautausmaahan on haudattu parisataa vainajaa. Arkeologit ovat tutkineet osan haudoista, jotka ovat paljastaneet tietoa kirkkomaan käyttäjien pukeutumisesta. Monen naisvainajan kaulaan oli puettu värikkäistä, Lähi-idästä tuoduista lasihelmistä tehty kaulakoru. Itämaiset lasihelmet ja kirkosta löytyneet gotlantilaiset hopearahat kertovat kauppaverkostosta sekä itään että länteen. Yhdessä haudassa vainajan vaatteita oli säilynyt niin hyvin, että tutkijat pystyivät rekonstruoimaan naisvainajan vaatteet. Ne paljastuivat kiinnostavaksi yhdistelmäksi rautakautisia suomalaisia piirteitä ja keskiaikaista eurooppalaista muotia. Uutta olivat muun muassa perinteistä lyhyemmän hameen alta näkyneet syvänpunaiset, pitkävartiset sukat. Hauta osoittaa, miten uuden uskonnon leviäminen liittyi myös muuhun kulttuurin muuttumiseen.

Yhden hautalöydön perusteella tutkijoiden oli mahdollista rekonstruoida Ravattulan muinaispuku, jossa rautakautiset elementit (kuten sininen, pronssispiraalikoristeinen viitta) yhdistyivät uuteen keskiaikaiseen muotiin. Kuva: Anne-Mari Liira.

Ravattulan Ristimäen tutkimukset ovat auttaneet ymmärtämään paremmin keskiajan alkua, jota kirjalliset lähteet valaisevat huonosti. Suomen vanhin keskiaikainen asiakirjalähde on paavi Aleksanteri III:n Gravis admodum eli “ylen raskas” -nimellä tunnettu kiertokirje vuoden 1170 tienoilta. Kirjeen alussa paavi valittaa, että suomalaiset kyllä vihollisten sotajoukon uhatessa lupaavat pitää kristillisen uskon ja pyytävät lähettämään kristinopin saarnaajia ja selittäjiä, mutta vaaran väistyttyä he kieltävät uskon sekä halveksivat ja vainoavat saarnaajia. Ristimäen löydöt kertovat, että ainakin Aurajokilaaksossa kristinusko oli jo vakiintuneempaa kuin kirje antaa ymmärtää. Samalta ajalta on kylläkin merkkejä myös vastareaktioista kristinuskoa kohtaan: esimerkiksi Nousiaisissa Myllymäen kalmistossa yhteisö on omaksunut kristillisen hautaustavan, mutta palannut vanhaan polttohautaukseen.

Aiheesta lisää:
Ravattula.fi – sivusto Suomen vanhimman kirkon tutkimuksista

Turun yliopisto: Tutkimukset paljastivat uutta tietoa 1100- ja 1200-lukujen haudoista – Ravattulan Ristimäellä arkkuja pehmustettiin karhuntaljoin ja höyhenpeittein

Ravattulan Ristimäen kaivauksia käsittelevät blogipostaukset tässä blogissa

Oppikirja 13: Mitä piispa Henrikistä voidaan tietää?

2023-08-17T09:40:00.002+03:00

Osa 13. Näkökulma: Mitä piispa Henrikistä voidaan tietää?

Sääksmäen kirkon alttarikaapin Pyhä Henrik istuu piispanistuimella kaikkien piispan tunnusten kanssa. Keskiajan kirkollinen perinne piti Henrikiä Uppsalan piispana, mutta mikään aikalaislähde ei kerro Henrikin olleen piispa sen enempää Suomessa kuin Uppsalassa. Kuva: Suomen kansallismuseo CC BY 4.0.

Perimätiedon mukaan piispa Henrik oli englantilaissyntyinen Uppsalan piispa, joka saapui Ruotsin kuningas Erik Pyhän mukana ristiretkelle Suomeen vuonna 1155. Suomessa ollessaan Henrik koki marttyyrikuoleman paikallisen talonpojan käsissä, ja kuolemaa seuranneiden ihmeiden takia häntä alettiin kunnioittaa Suomen suojeluspyhimyksenä.

Hyvä tarina, mutta miltä osin se on totta? Piispa Henrikin hahmoa voidaan lähestyä kahden lähdeaineiston kautta: kirjallisten kertomusten ja Henrikin reliikkeinä eli pyhäinjäännöksinä kunnioitettujen luiden arkeologisen tutkimuksen. On selvää, että luut ovat kuuluneet jollekulle varhaiskeskiajalla eläneelle henkilölle, mutta oliko hän todella englantilaissyntyinen piispa?

1100-luvun Suomea koskevia tekstilähteitä on säilynyt vain kourallinen, eikä piispa Henrikiä koskevia aikalaislähteitä ole olemassa. 1200-luvun lopulla Henrikistä laadittiin kuitenkin latinankielinen legenda eli virallinen pyhimyselämäkerta Henrikin pyhimyskulttia varten. Legendateksti on hyvin yleisluontoinen ja idealisoitu, eikä anna paljon tietoja piispan henkilöstä. Se on myös kirjoitettu yli vuosisata Henrikin oletetun kuoleman jälkeen. Legendan mukaan piispan tappoi murhamies, jota piispa oli nuhdellut – legenda ei siis mainitse murhaajan nimeä, vaikka kansanperinne tuntee hänet Lallina. Joku Naantalin luostarin veljistä täydensi legendaa 1400-luvulla lisäten yksityiskohtia, kuten maininnan, että Henrik olisi tullut Ruotsiin maanmiehensä, paavin lähettilään Nicolaus Albanolaisen kanssa. Toisin kuin Henrikistä, myöhemmin paaviksi nousseesta Nicolauksesta on olemassa aikalaislähteitä, ja tieto on sinänsä mahdollinen.

Ilmeisesti legendaa myöhemmin syntynyt kansanomainen Henrikin surmavirsi kertoo piispan surmaan johtaneista tapahtumista paljon yksityiskohtaisemmin: sen mukaan piispa seurueineen aterioi Köyliössä tilalla, jonka isäntä Lalli oli poissa. Piispa maksoi kestityksestä, mutta Lallin petollinen vaimo Kerttu valehteli miehelleen piispan seurueen heittäneen vain kiviä maksuksi. Lalli suuttui, hiihti piispan kiinni ja löi tämän kuoliaaksi. Henrikin kuoleman jälkeen hänet haudattiin Nousiaisiin. Yksityiskohtaisista tiedoista huolimatta surmavirsi on enemmän taiteellinen tuote kuin historiallinen lähde. Se pyrki selittämään ja laajentamaan asioita, jotka jäävät virallisessa legendassa epäselviksi.

Akaan kirkosta peräisin olevassa veistoksessa piispa Henrikn on kuvattuna polkemassa jalkoihinsa Lallia. Legendan mukaan murhaaja sai murhatyönsä jälkeen jumalallisen rangaistuksen, kun hänen päänahkansa irtosi Lallin kiskaistessa päästään piispalta ryöväämänsä lakin. Kuva: Suomen kansallismuseo, CC BY 4.0.

Keskiajalla Henrik nousi Suomessa tärkeäksi pyhimykseksi, jonka kultti kytkeytyi kiinteästi kuningas Erikin kulttiin. Henrikiin liittyneistä pyhistä paikoista muodostui tärkeitä pyhiinvaelluskohteita, ja esimerkiksi Henrikin haudan merkityksestä Nousiaisten kirkossa kielii 1420-luvulla kirkkoon teetetty Henrikin sarkofagi, joka on Suomen keskiajan tärkeimpiä taideaarteita. Sarkofagin messinkikaiverruksiin on kuvattu Henrikin legenda ja ihmetekoja. Henrikin kuoleman muistopäivä tammikuussa ja luiden Nousiaisista Turun tuomiokirkkoon siirtämisen muistopäivä kesäkuussa olivat suuria kansanjuhlia, joiden yhteydessä pidettiin myös suuret markkinat.

Piispa Maunu Tavast teetti Pyhän Henrikin sarkofagin Nousiaisten kirkkoon 1420-luvulla. Alkuperäisenä säilyneen sarkofagin kanteen on kuvattu Pyhä Henrik, ja sarkofagin sivuja kiertävät sarjakuvamaiset kuvat Henrikin elämästä ja ihmeteoista. Kuva: Ilari Aalto.

Tuomiokirkossa on säilynyt nykypäivään asti pääkallo ja joukko muita luita, jotka kuuluvat luonnontieteellisten tutkimusten perusteella samalle, iäkkäälle miehelle. Radiohiiliajoituksen perusteella mies eli 1100-luvulla. Tulosten perusteella ei voida sanoa, että luut kuuluvat juuri englantilaiselle lähetyspiispalle, mutta luiden ajoitus sopii kuitenkin yhteen legendan kanssa. Voidaan siis päätellä, että ainakin jonkun oikeaan aikaan eläneen henkilön luita kunnioitettiin tuomiokirkossa Henrikin reliikkeinä. Yrityksistä huolimatta henkilön alkuperää tai perimää ei kuitenkaan ole saatu selville. Henrikin kohtalonhetkiin liittyvä perinne on myös alusta asti kytkeynyt Köyliöön ja Nousiaisiin, ja arkeologisten löytöjen valossa nämä paikat todella liittyivät kristinuskon varhaiseen historiaan Suomessa. On siis hyvin mahdollista, että Henrikin hahmon taustalla on joku todella elänyt ja Köyliössä surmattu lähetystyöntekijä. Lopullista varmuutta Henrikin elämän yksityiskohdista on kuitenkin mahdoton saada.

Aiheesta lisää:

Kuuntele Ensemble gamut! -yhtyeen t ulkinta Henrikin surmavirrestä täältä.

Heikkilä, Tuomas 2005. Pyhän Henrikin legenda. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Juusela, Pauli 2009. 850 vuotta vanha pääkallo. Kirkko ja kaupunki 6.8.2009.

Oppikirja 12: Ruotsin Itämaa muotoutuu

2023-08-14T11:00:00.012+03:00

Osa 12: Ruotsin Itämaa muotoutuu

Kristinusko leviää Itämeren alueella

Keskiajan alussa 1100- ja 1200-luvuilla Itämeren ympäristössä tapahtui paljon. Tanskalaiset tekivät valloituksia Virossa ja Pohjois-Saksassa, ja suuntasivat ilmeisesti retkiä Suomeenkin. Kalparitarit ja sittemmin Saksalainen ritarikunta valloittivat muut osat Baltiasta, ja askel askelelta yhtenäiseksi kuningaskunnaksi muotoutunut Ruotsi tiivisti otettaan Länsi-Suomesta. Kuva: MasterOfHisOwnDomain/Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0.

Suomessa keskiajan alku lasketaan kahdesta tärkeästä muutoksesta: kristinuskon vakiintumisesta ja Suomen alueen kytkeytymisestä Ruotsin valtakuntaan. Rautakauden ja keskiajan taitteessa ei ollut olemassa mitään yhtenäistä Suomea, vaan nykyisen Suomen alue jakautui karkeasti kolmeen kulttuuripiiriin: Keski- ja Pohjois-Suomen saamelaisten ja muiden eränkävijöiden alueeseen, Karjalan ortodoksiseen kulttuuripiiriin ja Etelä- ja Länsi-Suomen katoliseen maanviljelykulttuuriin. Tämä jako säilyi koko keskiajan.

Minkälainen yhteiskunta Suomessa sitten sijaitsi keskiajan kynnyksellä? Tästä ei ole varmuutta, koska aikalaislähteitä ei juuri ole säilynyt, ja arkeologian kautta on haastavaa vastata kysymyksiin yhteiskunnan järjestäytymisestä. On kuitenkin viitteitä siitä, että rautakauden lopulla ainakin Etelä-Suomessa olisi toiminut varhaisia muinaispitäjiä, joissa yhteisiä asioita hoidettiin kokoontumalla käräjille, ja joissa vuodenkierron merkkipäiviä juhlittiin yhteisissä pyhissä lehdoissa, hiisissä.

Rikkaat hopea- ja aselöydöt kertovat siitäkin, että keskiajan alkumetreillä Suomen alueen asukkaat liikkuivat ahkerasti Itämerellä sekä käymässä kauppaa että tekemässä ryöstöretkiä. Kaupunkäynti olikin avainasemassa alkavaan muutokseen. 1100-luvulla Novgorod kasvoi merkittäväksi turkisten ja vahan tuottajaksi, ja Itämeren kauppiaat alkoivat kilpailla siitä, kuka sai hallita Novgorodin tuotteiden kauppaa eteenpäin. Tällä oli varmasti merkitystä suomalaisille, joille turkikset olivat läpi esihistorian olleet tärkeä vientituote.

Joku hautasi kolme massiivista ristiriipusta ja hopeahelmistä tehdyn kaulakorun saviruukussa maahan Halikossa Lounais-Suomessa 1100-luvulla. Kirkolliset korut ovat voineet kuulua jollekin lähetyspiispalle, ja ne voivat olla kirkonmieheltä varastettua ja kätkettyä ryöstösaalista. Aarteen omistajaa ei kuitenkaan voida tarkalleen tietää, ja korut ovat voineet kuulua rikkaalle naisellekin. Aarre löytyi sattumalta vuonna 1887. Kuva: Esa Suominen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kauppareittejä pitkin kulkivat paitsi ihmiset, myös ideat. Kristinusko alkoi 800-luvulta alkaen levitä Itämeren rannoille, ja suomalaiset kohtasivat kristittyjä kauppamatkoillaan. Samoin Pohjolaan saapuneet kauppiaat tekivät varhaista lähetystyötä, ja heidän mukanaan saattoi liikkua kristittyjä lähetyssaarnaajia. Suomen kieleen protovenäjästä lainautuneet kristilliset käsitteet, kuten pappi, pakana ja raamattu kertovat, että varhaiset kristityt kontaktit tulivat kenties viikinkien idäntien välityksellä Venäjältä.

Suomalaisilla oli ehkä orastavaa omakohtaista kiinnostusta kristinuskoon, jonka keskeisten hahmojen sovittaminen osaksi muinaisuskon maailmankuvaa kävi melko saumattomasti, kuten myöhempi kansanusko osoittaa. Kristinuskon lopullinen omaksuminen liittyi kuitenkin myös käytännöllisiin asioihin: kasteen ottaminen helpotti pääsyä kristittyjen markkinoille, ja se mahdollisti myös aseellisen avun saamisen kristityiltä liittolaisilta.

Suomen kristillistyminen oli satoja vuosia kestänyt tapahtumaketju, jonka voi katsoa alkaneen saksalaisten ja englantilaisten lähetyspiispojen Skandinaviaan suuntaamasta lähetystyöstä 800-luvulla. Vuoden 1000 tietämillä ensimmäiset lähetystyöntekijät saapuivat Suomeen asti sekä lännestä että idästä. Tilanne muuttui ristiretkiajaksi kutsululla ajalla 1050–1200, kun kristinuskoa alettiin levittää myös aseellisesti. Ensimmäiset ristiretket suunnattiin Pyhälle maalle Jerusalemin valtaamiseksi, mutta pian niitä alettiin suunnata myös ei-kristillisten kansojen käännyttämiseen Itämeren alueella.

Baltian ristiretket olivat todellista miekkalähetystä, jossa saksalaiset ristiretkeläiset pakottivat valtaamansa kansat ottamaan kasteen. Näiden ristiretkien seurauksena Viron ja Latvian alueelle syntyi 1200-luvulla Saksalaisen ritarikunnan ja Riian arkkipiispan hallitsema Liivinmaa. Samaan aikaan myös tanskalaiset olivat kiinnostuneita valtansa laajentamisesta Itämerellä, missä he valloittivat Pohjois-Viron ja perustivat Tallinnan kaupungin. Tanskalaiset tekivät sotaretkiä myös Suomen etelärannikolle, mutta siellä he eivät saaneet pysyvää jalansijaa. Suomeen ei vaikuta suunnatun varsinaista miekkalähetystä, vaan arkeologiset löydöt todistavat ennemmin kristinuskon rauhanomaisesta omaksumisesta pitkän ajan kuluessa.

Ensimmäiset kirkot rakennetaan Varsinais-Suomeen

Turun yliopiston arkeologit löysivät Ravattulan Ristimäen varhaiskeskiaikaisen kirkon perustukset kaivauksissa vuonna 2013. Paikan merkityksestä kertoi enää nimi Ristimäki. Kuva: Ilari Aalto.

Kristinuskon leviämisen ajoilta ei ole säilynyt kirjallisia aikalaislähteitä, mutta arkeologiset löydöt todistavat uskomusten muutoksesta. Kristinuskon omaksuminen näkyy konkreettisesti hautaustavan muuttumisessa polttohautauksesta kristilliseen ruumiishautaukseen Länsi-Suomessa 1000- ja 1100-luvuilla. Aluksi vainajat haudattiin edelleen runsaiden hautalahjojen kanssa parhaissa pukimissaan, mutta 1200-luvulle tultaessa suomalaiset luopuivat esineiden laittamisesta hautaan. Monissa kalmistoissa tehtiin sekaisin poltto- ja ruumishautauksia, ja kristillisten ristiriipusten ja esikristillisten hautalahjojen esiintyminen yhdessä kertoo, ettei uusi uskonto ollut vielä vakiintunutta.

1100-luvun puolivälissä Lounais-Suomessa Aurajokilaakson asukkaat alkoivat rakentaa ensimmäisiä puisia kirkkoja. Vanhin tunnettu kirkko on Ravattulan Ristimäen kirkon paikka Turun lähellä Kaarinassa. Ristimäen kirkko on rakennettu noin vuonna 1150, ja se on ollut osa Aurajoen rantaan rakennettujen kirkkojen ketjua. Kirkkojen perustaminen osoittaa kristinuskon saavuttaneen ristiretkiajan lopulla vakiintuneen aseman. Tärkein askel Suomen kristillistymisessä oli kuitenkin oman piispanistuimen perustaminen. Jonkinlainen lähetyskeskus toimi Nousiaisissa viimeistään 1200-luvun alussa, mutta vuonna 1229 paavi Gregorius IX myönsi luvan siirtää piispanistuin parempaan paikkaan, nykyisin Turkuun kuuluvaan Koroisiin. Seuranneiden vuosikymmenten aikana Koroisiin rakennettiin Suomen ensimmäinen tuomiokirkko, ja lähialueen kirkollinen hallinto organisoitiin seurakunniksi. Kunkin seurakunnan keskukseksi perustettiin pitäjänkirkko, ja vanhat kyläkirkot, kuten Ravattulan Ristimäki, hylättiin.

Suomen ensimmäinen tuomiokirkko rakennettiin 1200-luvulla Koroistenniemelle Turun läheisyyteen. Tuomiokirkon perustamisen myötä alue jaettiin seurakuntiin ja pienet kyläkirkot menettivät merkityksensä. Koroistenniemi oli keskuspaikka vain muutaman vuosikymmenen, ennen kuin uutta tuomiokirkkoa alettiin 1200-luvun lopulla rakentaa nykyiselle paikalleen ja Turun kaupunki perustettiin sen yhteyteen. Kuva: Ilari Aalto.

Koroisten aika oli lyhyt, ja uusi tuomiokirkko rakennettiin Turkuun ja vihittiin vuonna 1300. Turun piispat olivat keskiajan Suomen vaikutusvaltaisimpia henkilöitä, jotka hallitsivat koko Suomen kattanutta Turun hiippakuntaa. Turun hiippakunta puolestaan kuului Uppsalan arkkihiippakuntaan, jota johti arkkipiispa.

Ruotsi lujittaa valtansa sotaretkillä

Myöhäiskeskiaikainen käsitys kuningas Erikin johtamasta 1. ristiretkestä Suomeen on kuvattu Pyhän Henrikin sarkofagiin Nousiaisten kirkossa. Sarkofagi on valmistunut 1420-luvulla, lähes kolmesataa vuotta sotaretken jälkeen. Miten luotettavana pidät sarkofagin kuvausta tapahtumista? Kuva: Wikimedia Commons, Public Domain.

Välittömästi Suomen itäpuolella sijaitsi ortodoksinen Novgorodin tasavalta, joka pyrki 1200-luvulla levittämään vaikutuspiiriään myös Suomeen, mistä se keräsi veroja muun muassa Karjalasta ja Etelä-Savosta. Ruotsi ja Novgorod kilpailivat Suomen alueesta, mikä johti molemminpuolisiin sotaretkiin. Novgorod oli kuitenkin kiinnostuneempi levittäytymään pohjoiseen Jäämerelle turkisten ja hylkeenrasvan perässä.

Lounais-Suomella oli jo vanhastaan tiiviit kauppa- ja liitolaisyhteydet merenlahden yli Ruotsiin, ja 1100-luvulla ruotsalaiset alkoivat tiivistää otettaan Länsi- ja Etelä-Suomesta. Suomen liittäminen muotoutumassa olleeseen Ruotsin valtakuntaan eteni samaa tahtia kristinuskon leviämisen kanssa ja osittain kirkollisen järjestäytymisen tukemana. Ruotsiin kuulunutta aluetta alettiin kutsua nimellä Itämaa. Sveanmaan näkökulmasta muutaman päivän purjehdusmatkan päässä sijainnut Lounais-Suomi oli tärkeä tukialue. 1100-luvulta eteenpäin Suomen ja Viron rannikoille oli myös muuttanut ruotsalaisia uudisasukkaita, joista syntyivät myöhemmät ruotsinkieliset väestöt. Ruotsi ei vielä ollut vahvasti keskusjohtoinen maa: 1100-luvulla Ruotsin keskusalueet Götanmaa ja Sveanmaa eivät olleet saman kuninkaan alaisuudessa, ja kaksi eri sukua taisteli Ruotsin kuninkuudesta 1200-luvulle asti, jolloin Sveanmaasta tuli Ruotsin keskus.

Perinteisessä historiankirjoituksessa Ruotsin vallan on katsottu vakiintuneen Suomeen kolmen ristiretken kautta, mutta sittemmin ensimmäisen ristiretken historiallisuus on kyseenalaistettu. Kuningas Eerikin ja piispa Henrikin johtaman ensimmäisen ristiretken on tulkittu suuntautuneen Varsinais-Suomeen noin vuonna 1155. Tapahtumaa ei tunneta aikalaislähteistä, mutta myöhemmin keskiajalla kirkollinen ja maallinen historiantulkinta nostivat retken tärkeään asemaan. Tarinan taustalla on luultavimmin jonkinlainen Ruotsin kuninkaan johtama sotaretki, mutta sen tarkkaa laajuutta tai kohdetta ei tunneta.

Tulkinta Suomeen 1100- ja 1200-luvulla tehdyistä ruotsalaisten ristiretkistä. 1. ja 2. ristiretken reitit ja kohteet ovat epävarmoja. Kuva: Wikimedia Commons, CC BY-SA 3.0.

Aluksi ruotsalaiset hallitsivat vain Lounais-Suomea, mutta 1200-luvun kuluessa Ruotsin sotajoukot liittivät myös Hämeen valtapiiriinsä. 1300-luvulla laaditun Eerikinkronikan mukaan Ruotsia poikansa kuningas Valdemarin kanssa hallinnut Birger Jaarli johti toisen ristiretken Hämeeseen 1200-luvun puolivälissä. Toisen ristiretken historiallisuutta pidetään varmana, mutta retken tarkka ajankohta ei ole selvä. Parhaiten aikalaislähteistä tunnetaan niin sanottu kolmas ristiretki, jonka marski eli kuninkaan sotajoukkojen johtaja Tyrgils Knutsson teki Karjalaan vuonna 1293. Retken seurauksena Karjalan kannas päätyi Ruotsin haltuun, ja ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan. Ruotsin ja Novgorodin väliset sotaretket jatkuivat 1300-luvun alkuun, kunnes valtakunnat saivat vuonna 1323 sovittua Laatokan Pähkinäsaaressa monta vuosikymmentä kestäneen rauhan. Samalla määriteltiin ensimmäistä kertaa valtakuntien raja Karjalan kannakselta Pohjanlahteen. Rajan kulku ei ollut ehkä aikalaisille kovin selvä tai merkittävä, mutta myöhemmin keskiajalla sekä ruotsalaiset että venäläiset perustelivat sillä aluevaltauksiaan.

Linnat kuninkaan vallan tukikohtina

Vanajaveden saareen rakennettu Hämeen linna oli Ruotsin valtakeskuksia Hämeessä. Varhaisin linna rakennettiin paikalle 1300-luvun alussa, ja nykyinen tiililinna on rakennettu 1300- ja 1400-lukujen kuluessa. Kuva: Joneikifi/Wikimedia Commons, CC BY-SA 4.0.

Vaikka Itämeri oli keskiajalla liikenteen valtaväylä, se myös eristi talvisaikaan Ruotsin valtakunnan puoliskot toisistaan. Ruotsin kuninkaan oli vaikea hallita Suomea suoraan Sveanmaalta, ja siksi heti Ruotsin vallan lujittaessa otettaan Suomesta ruotsalaiset perustivat linnoja hallinnollisiksi ja sotilaallisiksi tukikohdiksi. Ruotsin varhaisimmat tukikohdat olivat olleet jo rautakaudella suomalaisten linnoittamia: Ruotsin kruunun varhaisia tukikotia olivat Liedon Vanhalinna Varsinais-Suomessa ja Janakkalan Hakoisten linnavuori Kanta-Hämeessä. Tutkijat pitävät Vanhalinnaa Turun linnan ja Hakoista Hämeen linnan edeltäjinä.

Turun linnaa alettiin muurata Aurajoen suuhun 1280-luvulla, ja linnasta tuli kruunun eli kuninkaanvallan tärkein tukikohta Suomessa. Muita tärkeitä 1200-luvulla perustettuja tukikohtia olivat Hämeen ja Viipurin linnat, ja keskiajan kuluessa kruununlinnoja perustettiin vielä lisää: 1300-luvulla perustettiin Kastelholma Ahvenanmaalle, Raasepori Uudellemaalle ja Korsholma Pohjanmaalle. Olavinlinnaa alettiin rakentaa keskiajan viimeisenä kruununlinnana Pähkinäsaaren rauhan rajan itäpuolelle vuonna 1475.

Keskiajan Suomi jaettiin kahdeksaan linnalääniin. Kruununlinnat olivat voutien tai kuninkaan nimittämien linnanherrojen johtamia hallintokeskuksia, joihin kerättiin talonpoikien luontaistuotteina maksetut verot. Linnat olivat alueillaan tärkeitä työllistäjiä, ja lähellä linnaa asuneiden talonpoikien velvollisuuksiin kuului myös tehdä päivätöitä linnojen rakennus- ja korjaustyömailla.

Kruununlinnojen lisäksi Turun piispalla oli oma linnansa Kaarinan Kuusistossa, lähellä Turkua. Piispa hallitsi ympäröivää aluetta feodaaliherran tavoin, ja suuri linna oli myös konkreettinen osoitus kirkon vallasta. Linnaan kuului muun muassa laaja kirjasto ja puutarha.

Kuusiston linnanraunio Turun lähellä Kaarinassa oli keskiajalla Turun piispan residenssi. Linna paloi useaan otteeseen, mutta sen kohtaloksi koitui 1500-luvulla reformaatio, kun Kustaa Vaasa määräsi linnan purettavaksi vuonna 1528. Kuva: Vesa Aaltonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Keskeistä:

Suomen kristillistyminen oli satoja vuosia kestänyt tapahtuma, johon vaikuttivat sekä ulkopuolelta tullut lähetystyö että kristinuskon tuomat edut, kuten pääsy Itämeren markkinoille
Kristillistyminen ja liittyminen osaksi Ruotsin valtakuntaa etenivät Suomessa samaan tahtiin
Kruununlinnat olivat kuninkaanvallan keskuksia, joihin kerättiin verot ja joissa pidettiin aseväkeä
Keskiajalla Suomeen perustettiin ensimmäiset kaupungit, koko valtakunta sai yhteisen maanlain ja Suomi hahmottui ensimmäistä kertaa yhtenäisenä maantieteellisenä alueena

[Edit. 23.8. Tarkennettu näkökulmaa suomalaiseen yhteiskuntaan ja suomalaisten omaan toimintaan.]

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Oppikirja 11: Rautakauden värikkäät vaatteet

2023-08-11T14:54:00.002+03:00

Julkaisen lukion historian oppikirjaan Areena 5 kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 11: Näkökulma. Rautakauden värikkäät vaatteet

Myöhäisrautakaudella naisten vaatteisiin kuului kietaisuhame eli peplos, joka kiinnitettiin olkapäiltä soljilla. Peploksen päällä oli esiliina ja sen alla alusmekko. Vasemmanpuoleinen asu perustuu löytyöön Mikkelin Tuukkalasta ja oikeanpuolimmainen Euran Luistarista tehtyyn löytöön. Kuva: Löydöstä muinaispuvuksi -kirja (Salakirjat 2021)

Esihistoriallisten vaatteiden tutkimus on vaikea laji, koska Suomen hapan maaperä ja vuosituhansia tapana ollut polttohautaus ovat hävittäneet suurimman osan muinaisista tekstiileistä. Rautakaudelta (500 eaa.–1200 jaa.) alkaen vainajia haudattiin kuitenkin paikoitellen polttamatta parhaat vaatteet yllään, ja tällaisissa ruumishaudoissa säilyneet kankaan ja punottujen nyörien katkelmat ovat auttaneet arkeologeja ymmärtämään menneisyyden muotia.

Vaatteiden valmistaminen vaati suurta käsityötaitoa ja paljon aikaa, ja vaatteet olivat usein kantajansa arvokkainta omaisuutta. Naisten asuihin kuului myöhäisrautakaudella paljon pronssikoristeita, kuten solkia ja vaatteiden reunoja koristaneita pronssispiraaleita, joiden maassa erittämä kuparioksidi on lahottajaorganismeille myrkyllistä. Tämä kuparioksidi on saattanut säilyttää vaatteiden kappaleita yli tuhannen vuoden takaa.

Arkeologit ovat selvittäneet, että rautakauden suomalaiset pukeutuivat mielellään esimerkiksi sinisen, oranssin ja violetin värisiin vaatteisiin. Naisten asussa alimmaisena oli kasvikuidusta tehty mekko, jonka päällä oli villainen päällimekko ja sen ympärille kiedottuna villainen kietaisuhame, jota piti yllä kummallekin olalle kiinnitetty pronssinen, pyöreä ja kupera solki. Runsaat, rinnalla riippuneet pronssiketjut olivat naisten asujen näyttävin osa. Pronssi välkkyi myös vyölle kiedottua esiliinaa kiertävissä spiraalikoristeissa sekä päähineiden ja viittojen koristeina.

Eloperäinen aines säilyy Suomen happamassa maaperässä huonosti. Kuvassa on yksi tunnetuimmista muinaispukulöydöistä, 1000-luvulla eläneen Euran emännän hauta Luistarin kalmistossa. Kuva: Rauno Hilander/Museovirasto CC BY 4.0.

Yksi rautakauden kuuluisimpia tekstiililöytöjä on niin sanottu Euran emännän hauta, Luistarin kalmistosta Eurasta löytynyt 1000-luvulla eläneen naisen hauta, jonka pohjalta tutkijat ovet rekonstruoineet muinaispuvun 1970-luvulla. Voit tutustua hautaan tarkemmin tästä videosta.

Koska miesten vaatteisiin kuului paljon vähemmän pronssikoristeita, rautakauden naisten pukeutumisesta tiedetään paljon enemmän kuin miesten muodista. Tiedetään kuitenkin, että myöhäisrautakaudella miesten asuun kuului viitta, joka suljettiin hevosenkengän mallisella soljella kyljestä. Miesten mekot olivat lyhyempiä kuin naisilla.

Miesten mekko oli lyhyempi kun naisilla, mutta vaatteiden värimaailma oli hyvin samanlainen. Viitta oli tärkeä miesten asuste. Kuva: Tuomas Puikkonen.

Arkeologisilla kaivauksilla tutkittavien hautojen pronssikorut ovat usein haudan näyttävin osa, mutta itse vaatteiden kangas on rautakaudella ollut yhtä lailla arvokasta. Villan kehrääminen langaksi, värjääminen ja kutominen kankaaksi ovat vaatineet valtavaa työpanosta, ja niiden valmistus oli ilmeisesti tärkeä naisten työ. Rautakautisilta asuinpaikoilta löytyy tyypillisesti kangaspuiden painoja, koska langat kehrättiin ja kudottiin kankaaksi kotona.

Vaatelöydöt ovat tuottaneet valtavasti tietoa vaatteiden valmistusmenetelmistä ja väriaineista, mutta on paljon kysymyksiä, joihin ei ole vastausta. Ei esimerkiksi tiedetä, haudattiinko vainajat erityisissä juhlavaatteissa, vai edustavatko haudoista löytyneet vaatteet rautakauden ihmisten arkipukeutumista. Löydöt eivät kuvaa myöskään yhteiskuntaa tasa-arvoisesti: kaikille ei ollut varaa kalliisiin pronssikoruihin, joten rikkaampien ihmisten vaatteista tiedetään väistämättä enemmän kuin köyhempien.

Lue lisää:

Mervi Pasanen & Jenni Sahramaa 2021: Löydöstä muinaispuvuksi. Salakirjat.

Museovirasto: Euran Luistarin hauta numero 56.

Uusi kirja: Vuosi keskiajan Suomessa

2023-08-08T11:06:00.002+03:00

Jotkut blogin lukijat ehkä tietävätkin, että arkeologin työni ohella kirjoitan tietokirjoja arkeologiasta ja keskiajasta. Olen tehnyt useimmat kirjani yhteistyössä kuvataiteilijavaimoni Elinan kanssa, ja kesän kynnyksellä ilmestyi jo neljäs yhteinen tietokirjamme. Kirja on nimeltään Vuosi keskiajan Suomessa (Atena), ja se kertoo kuukausi kuukaudelta, minkälaista suomalaisten talonpoikien arki ja juhla olivat Herran vuonna 1480.

Ajattelin, että vuodenkiertoa on helpointa seurata yhden todellisen vuoden kautta, eikä vuosi 1480 valikoitunut sattumalta: valintaan vaikutti se, että tältä vuodelta ja sen tietämiltä on säilynyt suhteellisen paljon asiakirjalähteitä. Toinen syy oli kuitenkin se, että 1480 oli aivan tavallinen vuosi: silloin ei ollut (tiettävästi) katovuotta, Itämeren ympäristössä ei riehunut ruttoepidemiaa, eikä Ruotsin ja laajentuvan Moskovan suuriruhtinaskunnan välillä ollut vielä laajamittaisia sotaisuuksia. Tuntuu, että keskiaikaa katsotaan usein äärimmäisyyksien kautta, mutta tässä kirjassa halusimme antaa tavallisen talonpojan arjesta elämänmakuisen ja todentuntuisen kuvan.

Keskiajalla aikaa hahmotettiin eri tavalla kuin nykyään – vuosi jaksottui kirkollisten juhlapäivien mukaan. Esimerkiksi Vesilahden talvikäräjillä vuonna 1479 kirjuri ei päivännyt asiakirjaa "28. tammikuuta 1479" vaan "vuonna Jumalan syntymän jälkeen mcdlxxix, torstaina ennen kynttilänpäivää". Kuva: Elina Helkala.

Keskiajan suomalaisten talonpoikien vuodenkiertoa sääteli oikeastaan kolme asiaa: valon ja pimeän vaihtelu, vuodenaikojen kierto ja kirkon kalenteri. Valon määrä ohjasi tehtäviä töitä sekä vuorokauden että vuodenaikojen sisällä: esimerkiksi kevättalvella valon lisääntyessä naiset lopettivat hämärään sopineen kehräämisen ja siirtyivät kutomaan kangasta, ja syksyllä iltojen hämärtyessä alkoi pellavien louskutus ja muut sellaiset työt, joissa tarvittiin enemmän näppituntumaa kuin silmää. Ylipäätään talonpojilla oli hyvät valmiudet toimia hämärässä, olivathan talonpoikien yhden tai kahden huoneen muodostamat tuvatkin vain heikosti valaistuja.

Tammikuun töihin kuului hirsien kaato ja veistäminen ja havujen hakeminen metsästä. Joulun pyhiä seurasi pitkä juhlaton aika, jonka kuitenkin katkaisi Talvi-Heikin päivä 19. tammikuuta. Silloin muisteltiin Pyhää Henrikiä, jonka hautakirkko Nousiaisissa näkyy kuvan taustalla. Kuva: Elina Helkala.

Luonnon muutokset olivat kaikkein tärkein talonpoikien elämän määrittäjä, koska kaikki maatalous- ja metsätyöt täytyi tehdä oikeaan aikaan. Kestävimmät hirret saatiin tammikuun pakkasilla kaadetuista puista, hylkeet piti pyytää maaliskuussa ahtojäiltä niiden noustua poikimaan, pellot oli kynnettävä toukokuussa, kuivuneet heinät kerättiin heinäkuussa ja elokuussa koitti odotettu sadonkorjuun aika.

Katolinen kirkkokalenteri istui loistavasti tähän maataloustöiden rytmiin: pyhimysten muistopäivistä tuli talonpojille työnteon kiintopisteitä, ja esimerkiksi päreiden käyttö piti lopettaa Marian ilmestyspäivänä (25.3.), pavun piti olla kylvettynä Pietarin päivänä (29.6.) ja sadonkorjuun sai aloittaa Laurin päivästä (10.8.). Keskiajan suomalaiset kutsuivat pyhimyksiä nimillä santti ja säntti, ja kun talonpoika teki vuodenkierron työt oikeina aikoina, hän teki ne säntilleen.

Kesäkuun odotetuin juhla oli keskiajallakin juhannus, johon kuului jo silloin saunominen ja kokkotulen ääressä remuaminen. Kesäkuussa kerättiin myös lääkintään käytetyt yrtit, joista on säilynyt tietoa esimerkiksi Naantalin luostarin lääke- ja yrttikirjasta 1400-luvun puolivälistä. Kuva: Elina Helkala.

Kirja käsittää maantieteellisesti koko keskiajan Suomen eli itäisen Ruotsin, joka ylsi Karjalan kannakselta Kemin tietämille. Suomen maakunnat Ahvenanmaa, (Varsinais-)Suomi, Satakunta, Uusimaa, Karjala, Häme, Savo ja Pohjanmaa olivat hyvin omaleimaisia tavoiltaan ja elinkeinoiltaan: esimerkiksi Lounais-Suomessa kirkkoja oli tiheässä ja väestö eli pitkälti maanviljelystä ja rannikolla kalastuksesta, kun taas esimerkiksi koko suuressa Savossa oli vain pari pientä kirkkoa eikä yhtäkään rälssikartanoa, ja Pohjanmaalla ei vielä ollut avaria peltolakeuksia, vaan asukkaat saivat elantonsa karjasta, jota Pohjanmaalla oli enemmän kuin missään muussa maakunnassa. Väistämättä siis kyröläisen talonpojan kokemus vuodenkierrosta oli erilainen kuin vaikkapa piikkiöläisen talonpojan, mutta silti oli paljon yhteistäkin, kuten vuodenkierron taitekohtien juhlat.

Raskas työ vaatii raskaat huvit, ja keskiajan talonpojat osasivat kyllä ilotella silloin kun aihetta oli. Vuodenkierron suurimmat juhlat tuntuvat meistä kovin tutuilta, sillä talonpojat odottivat hartaasti pääsiäistä, juhannusta, kekriä ja joulua. Erityisen syksyiset sadonkorjuujuhlat tarjosivat hyvän syyn syömiselle ja juomiselle, kun kerrankin oli mitä nauttia. Hieman nurinkurisesti talonpoikien pahin nälkäkuukausi oli heinäkuussa luonnon ollessa kukkeimmillaan, kun uusi sato ei ollut vielä kypsynyt, mutta vanha alkoi olla kulutettu loppuun. Ruokatalouden sääteleminen vuodenkierron mukaan olikin talonpoikien elämässä vahva teema, ja esimerkiksi kevään pitkällä pääsiäispaastolla oli hengellisen sisällön lisäksi käytännöllinen tarve, koska ruokavarantoja piti keväällä säästellä.

Kirjassa käsittelemme vuodenkierron lisäksi myös talonpoikien elämänvaiheita. Marraskuun kuvassa nähdään hautajaiset Nauvon kirkolla. Kuva: Elina Helkala.

Vuosi keskiajan Suomessa etenee tammikuulta talvikuulle eli nykyiselle joulukuulle, ja kirja oli luontevaa jakaa kuukausikohtaisiin lukuihin. Meitä tekijöitä inspiroivat keskiaikaiset tuntien kirjoina tunnetut hartauskirjat, joiden kalenteriosaa kuvittivat usein upeat, kunkin kuukauden töitä esittävät kuvat. Suomesta tällaisia runsaasti kuvitettuja mestariteoksia ei ole säilynyt, mutta Elina otti haltuun 1400-luvun kuvitustyylin ja loi kirjaan jokaisen kuukauden alkuun keskiajan Suomeen sijoitetun kuukausikuvan. Sen sijaan että olisimme käyttäneet eri lähteistä haalittuja keskieurooppalaisia kuvia, halusimme näyttää lukijalle, miltä juuri Suomen keskiaika on mahdollisesti näyttänyt.

Kirjan kirjoittaminen tarjosi mahdollisuuden ammentaa myös omakohtaisista kokemuksista, koska kirja on kirjoitettu kutakuinkin yhden vuodenkierron aikana, ja yritin parhaani mukaan eläytyä keskiajan talonpoikien elämään siinä määrin kun se on mahdollista päivätöissä käyvälle rintamamiestalon asukkaalle. Kylvin muun muassa kolmen neliön ruispellon (sato jäi laihaksi), hoidin keskiaikaista yrttitarhaa ja yritin seurata keskiajan paastonaikoja. Ei vaatinut kovin paljon hoksottimia huomata, että tällaisen elämäntavan vaaliminen on vaikeaa ilman ympärillä olevaa maatalousyhteisöä, mutta ainakin se opetti taas uudella tavalla arvostamaan ruoantuottajia niin menneisyydessä kuin nykypäivässä.

Kirja on saatavilla sekä fyysisenä että e- ja äänikirjana esimerkiksi Adlibriksestä. Kannattaa myös seurata Facebook-sivuamme, jonne päivitämme säännöllisesti kirjauutisia ja keskiaikasisältöjä.

Kirjasta on myös ilmestynyt mukavasti arvosteluja, esimerkiksi täällä, täällä ja täällä, ja Kotivinkki-lehti teki hauskan jutun siitä, miten keskiaika näkyy meidän tekijöiden elämässä.

Kiinnostavia tutkimusmatkoja keskiajan vuodenkiertoon!

Rakennettiinko Turun tuomiokirkko 1200-luvulla?

2023-07-24T18:14:00.006+03:00

Turun Sanomat julkaisi 13.7. uutisen tärkeästä tutkimuksesta: Åbo Akademin monitieteinen tutkimusryhmä oli ottanut Turun tuomiokirkon sakariston keskiaikaisesta muurauksesta laastinäytteitä ja ajoittanut muuraamisen 1290-luvulle laastiin sen kuivuessa jääneen hiilen radioaktiivisen C14-isotoopin avulla. Tulos perustuu 21 mittaukseen, jotka on tehty 5 kalkkinäytteestä ja yhdestä puutikusta. Tulos vaikuttaa luotettavalta, mutta miksi sitten Turun Sanomien kainalojutussa kivikirkkojen ajoituksen huipputuntija Markus Hiekkanen tyrmää ajoituksen, ja miksi ajoituksella oikeastaan on mitään väliä?

Tuomiokirkon sakaristo on muuttanut muotoaan moneen otteeseen. Kuvassa näkyy heikosti kirkkosalin puolelta kuvattu ensimmäisen sakariston päätykolmio, jonka arkeologi Juhani Rinne hahmotteli seinään 1920-luvulla. Myöhempi tutkimus on osoittanut tulkinnan vääräksi: kirkkosalin puolella näkyvät kivirakenteet liittyvät kirkon varhaisimpaan ulkoseinään eivätkä sakaristoon. Vanhin sakaristo sijaitsi kuitenkin tosiasiassakin tämän seinän toisella puolella. Kuva: Ilari Aalto.

Turun tuomiokirkko, samoin kuin oikeastaan kaikki Euroopan useammassa vaiheessa rakennetut keskiaikaiset katedraalit, on rakennushistoriallisesti erittäin haastava kohde, joka on saanut monet taidehistorioitsijat ja arkeologit raapimaan päätään. Tuomiokirkkoa on keskiajalla parin vuosisadan ajan laajennettu samalla kun vanhempia osia on purettu ja muuteltu. Kirjalliset lähteet tarjoavat vain vähän tarttumapintaa muutosten jäljittämiseen: ainoastaan yksi tuomiokirkon rakennusvaihe, keskilaivan eli kirkon keskikäytävän holvien korottaminen on kirjallisista lähteistä ajoitettavissa tarkkaan vuoteen 1466, jolloin muurarimestari Petrus kuittasi työryhmänsä kanssa palkkion korotustyöstä. Myös Pyhän Ruumiin kuorin ajoitus (1420-luku) ja nykyisen pääkuorin eli Kaikkien Pyhien kappelin ajoitus (1466–1477) tunnetaan melkoisella varmuudella. Muilta osilta tuomiokirkon rakenteiden ajoitus täytyy tulkita rakennusosen järjestyksen ja tyylipiirteiden avulla.

Sakariston ajoituksella on väliä kolmestakin syystä:

1) Oleellisin on kysymys siitä, onko kalkkilaastiajoitus kehittynyt niin luotettavaksi menetelmäksi, että pelkästään sen avulla voidaan jo ajoittaa muurattuja rakenteita. Tämä tarjoaisi upean uuden työkalun rakennusarkeologian työkalupakkiin.

2) Toisekseen tuomiokirkon vanhimman muuratun rakennusosan ajoitus on keskeisessä roolissa, kun tutkijat yrittävät hahmottaa kivikirkkorakentamisen leviämistä Manner-Suomeen. Tieto on tärkeä myös tuomiokirkon rakennushistorian ryhmittelyn kannalta.

3) Välillisesti ajoitus liittyy kysymykseen siitä, milloin Turun kaupunki on perustettu. Vanhimman ajoituksen mukaan kaupunki olisi perustettu Koroisten piispanistuimen myötä vuonna 1229, mutta kaupunkiarkeologit ovat varsin yksimielisiä siitä, että Turun kaupunki on todellisuudessa perustettu nykyiselle paikalleen vuoden 1300 tienoilla, vuosikymmen suuntaan tai toiseen.

Kysymys vanhimman kivisakariston ajoituksesta on keskeinen, koska sitä pidetään tuomiokirkon vanhimpana osana. Ensiksi Unikankareen kummulle Turkuun rakennettiin puinen tuomiokirkko, joka sai pohjoispuolelleen kivisen sakariston. Tutkijat pitävät tuomiokirkon vihkimisvuotena yleisesti vuotta 1300, jolloin keskiajalta säilynyt lyhyt piispankronikka (osana ns. Palmsköldin katkelmaa) mainitsee tuomiokirkon tulleen vihityksi. Aikaisempi tuomiokirkko sijaitsi hieman Aurajokea ylävirtaan Koroistenniemessä, mistä 1900-luvun taitteessa kaivettiin esiin hirsikirkon perustukset.

Otetaan pieni sivujuonne tuomiokirkon vihkimisen ajankohtaan: Tuomiokirkon tarkkana vihkimispäivänä pidetään 17. kesäkuuta vuonna 1300, koska tätä päivämäärää vietettiin myöhäiskeskiajalla vuosittain kirkon vihkimisjuhlana. Ilkka Taitto on kuitenkin nostanut esiin Missa et officium Sancti Henrici -teoksessa (1999) kiinnostavan huomion, joka kyseenalaistaa vihkimisen tapahtuneen juuri sinä päivänä. Turun tuomiokapituli nimittäin kokoontui 17. kesäkuuta vuonna 1309 tuomiokirkkoon vahvistamaan Ragvaldin valinnan Turun piispaksi. Tapauksesta kirjoitettiin asiakirja, jossa päivämääräksi ilmoitettiin Pyhän Botulfin päivä, siis juuri 17. kesäkuuta. Päivämäärät olivat keskiajalla tärkeitä, eikä tuomiokapituli varmasti olisi määrittänyt päivää Botulfin päivän mukaan, jos samana päivänä olisi jo silloin vietetty tuomiokirkon vihkimisjuhlaa. Tuomiokirkon alkuperäisen vihkimisjuhlan on siis täytynyt olla jokin muu päivämäärä, ja 17. kesäkuuta valikoitui juhlapäiväksi myöhemmin 1300-luvulla sen jälkeen, kun Pyhän Henrikin luut siirrettiin tuomiokirkkoon juhlallisesti Nousiaisista. Asiakirjasta voidaan siis epäsuorasti päätellä, ettei myöskään tämä pyhien luiden siirto ollut vielä tapahtunut vuonna 1309.

Mutta piispallisista luista laastiajoitukseen: Turun Sanomat antaa ymmärtää, että ajoitustulos olisi yksiselitteinen, ja sakariston ajoitus vuosien 1276–1296 väliin sopisi hyvin yhteen asiakirjatietoon, jonka mukaan piispa Maunu I vihittiin tuomiokirkon sakaristossa piispaksi vuonna 1291. Kuulostaa hyvältä, mutta asiakirjalähteestä ei oikeasti voida lukea, mistä materiaalista sakaristo oli rakennettu, ja oliko kyseessä edes nykyisellä paikalla sijainnut tuomiokirkko vai Turun Koroisissa ollut vanhempi tuomiokirkko. Nyt saatu tutkimustulos antaa vahvan viitteen siitä, että sakaristo olisi ollut muurattu jo 1290-luvulla, mutta toisin kuin tutkijaryhmä esittää, tulokset eivät sulje aukottomasti pois muita vaihtoehtoja.

Auringon aktiivisuus on ollut myöhäiskeskiajalla heilahtelevaa, mikä on vaikuttanut ilman radiohiilipitoisuuteen, ja vaikeuttaa siis aikakauden ajoitustulosten tulkintaa. Tutkimusryhmä teki ajoitukset viidestä laastinäytteestä, joista neljä antoi kaksi mahdollista tulosta, 1200-luvun lopun ja 1300-luvun puolivälin. Vaikka 1300-luvulle osuva ajoitus on epätodennäköisempi, sitä ei voi puhtaasti tällä aineistolla sulkea pois. Tutkimusryhmä ajoitti laastiin jääneiden ilmataskujen lisäksi pienen puun tai oljen palasen, joka ajoittui suurella varmuudella 1200-luvun loppuun. Tällaiset pienet puun palaset eivät kuitenkaan ajoita tarkasti mitään, koska on mahdoton sanoa, miten vanhasta puusta ne ovat peräisin. 1300-luvun laastiin on hyvin voinut päätyä vuosikymmeniä vanhempaa puuta.

Tämä toinen ajoitusmahdollisuus 1300-luvun puolivälin tienoilla on erityisen kiusallinen siksi, että kirkkotutkijat Markus Hiekkanen ja Knut Drake ovat vanhimman sakariston tyylipiirteiden perusteella ajoittaneet sen juuri 1300-luvulle. Sakaristoa laajennettiin moneen otteeseen, ja toinen sakaristo olisi Knut Draken mukaan muurattu vuosien 1364 ja 1389 välillä, tosin lähinnä sillä perusteella, että yhteen laajennetun holvin kalkkikivikonsoliin oli ehkä kuvattu kuningas Albrekt Mecklenburgilaisen vaakunaeläin. Hiekkanen pitää sakariston kakkosvaihetta vasta vuoden 1400 tienoilla rakennettuna.

Tuomiokirkon sakaristo sai lopullisen laajuutensa 1400-luvulla. Kirkon pohjoispuolella sakariston seinässä näkyy pieni katkelma harmaakivimuuria, joka on järjestyksessä toisen sakariston päätyseinä. Tämä laajennettu sakaristo tehtiin ehkä 1300-luvun jälkipuolella. Kuva: Ilari Aalto.

Summa summarum, en yritä sanoa, että tulos on väärä. Päin vastoin, tutkimuksessa on mielestäni tartuttu hyvin kalkkilaastiajoituksen ongelmakohtiin ja suljettu pois virheen mahdollisuuksia, juuri tällaista tutkimusta kalkkilaastiajoituksen tarkkuuden lisäämiseksi tarvitaan. Tutkimuksen heikkous on kuitenkin, ettei se lainkaan kommentoi aiemmin tutkimuksessa esitettyjä ajoituksia, jotka ohitetaan loppuviitteellä. On myös hyvä huomata, että ryhmä on tehnyt samankaltaisen tutkimuksen jo vuosia sitten, ja silloin menetelmän ongelma oli, että se tuotti kyllä haluttuja tuloksia, mutta vasta sen jälkeen, kun ei halutut tulokset oli suljettu pois. Tiede ei toimi tuloksia valikoimalla, vaan tutkimuksen pitää lähteä suoraan aineistosta.

Turun tuomiokirkon rakennusvaiheet Turun Sanomien mukaan. Kirkkosalin (sininen) ja Maunu Tavastin kuorin (oranssi) ajoitukset ovat ilmeisesti peräisin vanhemmasta tutkimuksesta, koska ne on esitetty noin 50 vuotta vanhempina kuin mitä ne nykytutkimuksen mukaan ovat. Sakariston ajoituksesta ei voi päätellä näiden rakennusosien ikää. Kuva: Turun Sanomat.

Erityisen ongelmallinen on Turun Sanomien juttu, jossa paitsi julistetaan ajoitustulos varmaksi, myös esitetään havainnekuvassa tuomiokirkon muille osille ajoituksia, joita tutkimus ei perustele millään tavalla: lehtijutussa kirkon runkohuone esitetään 1300-luvun alussa rakennetuksi ja ns. Maunu Tavastin kuori 1300-luvun lopulla rakennetuksia, vaikka tutkijoiden yleisen mielipiteen mukaan kumpikin rakennusosa on puoli vuosisataa Turun Sanomissa julkaistua arviota nuorempi. Knut Drake on onnistunut osoittamaan jopa, mikä 1400-luvun alkupuolella toiminut saksalainen rakennusryhmä on ollut Maunu Tavastin kuorin suunnittelun takana.

Olen hyvin innoissani mahdollisuudesta, että Turun vanhin sakaristo olisi muurattu jo 1200-luvulla, koska se olisi yli sata vuotta vanhempi kuin mikään Manner-Suomen kivikirkkojen osista. Suomessa osattiin kyllä varmuudella jo rakentaa muurattuja rakennuksia siihen aikaan, koska tuomikirkon vanhemmalle paikalle Turun Koroisiin muurattiin jo 1200-luvun puolivälissä kivinen piispanpalatsi, ja laastia käytettiin mahdollisesti samaan aikaan myös Hakoisten linnavuorella Hämeessä. Ahvenanmaata ja Turun tuomiokirkkoa lukuun ottamatta kaikki Suomen keskiajan kivikirkot on kuitenkin muurattu 1400-luvulla tai 1500-luvun alussa.

Lisätutkimuksia tarvitaan vielä, ennen kuin Turun tuomiokirkon vanhimman sakariston ikä voidaan kuuluttaa kirkossa, käyttääkseni osuvaa sanontaa. Ja vaikka vanhimman sakariston ajoitus osoittautuisi paikkansapitäväksi, on mielestäni yliampuvaa sanoa, että koko tuomiokirkko olisi rakennettu 1200-luvulla. Epäilen, ettei kalkkilaastiajoitus ole vieläkään osoittautunut rakennusarkeologian Graalin maljaksi, mutta uusin tutkimus on jo toivoa herättävä askel menetelmän luotettavuuden suuntaan.

Lukemistoa:

Drake, Knut 2003. Åbo Domkyrka och byggnadsarkeologin. Kaupunkia pintaa syvemmältä. Arkeologisia näkökulmia Turun historiaan, 135–149. Toim. Liisa Seppänen. Turku: Suomen keskiajan arkeologian seura ja Turun Sanomat.

Drake, Knut 2006a. Gråstensdomkyrkan i Åbo. SKAS 3/2006, 17–21.

Drake, Knut 2006b. Åbo domkyrkas första murade sakristia. Hikuin 2006, 239–248.

Drake, Knut 2011. Dateringsproblem i Åbo Domkyrka. SKAS 3/2011, 58–61.

Gerard T. Barrett, Kerry Allen, Paula J. Reimer, Åsa Ringbom, Jesper Olsen, Alf Lindroos 2023. Ramped pyrolysis radiocarbon dating of lime lumps: Establishing the earliest mortar-based construction phase of Turku cathedral, Finland. ScienceDirect vol 61 (2023), 201–210.

Hiekkanen, Markus 2014. Suomen keskiajan kivikirkot. Helsinki: SKS.

Taitto, Ilkka 1999. Missa et officium Sancti Henrici. Pyhän Henrikin liturgian keskeiset lauluosuudet. Helsinki: Sulasol.

Oppikirja 10: Kalliomaalaukset ovat kurkistus kivikauden uskomusmaailmaan

2023-05-15T11:23:00.003+03:00

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 10: Näkökulma. Kalliomaalaukset ovat kurkistus kivikauden uskomusmaailmaan

Suomesta tunnetaan yli sata kivikautista kalliomaalauskohdetta, joista vanhimmat ovat kampakeraamiselta ajalta noin 7 000 vuotta sitten. Kivikauden taiteilijoiden punamullalla kallioon maalaamat kuvat esittävät ihmisiä, veneitä, hirviä ja muita eläimiä. Melkein kaikki maalaukset sijaitsevat vedestä nousevissa pystysuorissa kallioseinissä.

Suomussalmen Värikallio on yksi Suomen hienoimmista kalliomaalauskohteista. Kallioon on maalattu hirviä ja kolmiopäisiä, ehkä naamioihin pukeutuneita ihmisiä. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Suurimmat kalliomaalauskentät ovat Laukaan Saraakallio, Ristiinan Astuvansalmi ja Hossan Värikallio, joissa kaikissa on kymmeniä maalauksia. Monessa maalauskohteessa on vain joitakin kuvia, ja monet ovat vuosituhansien aikana haalistuneet pelkiksi punaväriläiskiksi, joista ei enää ole mahdollista tunnistaa alkuperäistä kuvaa.Vuosituhansien aikana kalliosta liuennut piidioksidi on muodostanut kuvien päälle ohuen, suojaavan kerroksen. Silti Suomen kalliomaalaukset ovat vaarassa tuhoutua, koska ilmansaasteet ovat haalistaneet niitä huomattavasti viime vuosikymmeninä.

Kämmenpainaumat vievät lähelle vuosituhansia sitten eläneitä ihmisiä. Tämä maalaus on Astuvansalmelta. Mitä maalaaja halusi kertoa painaessaan kätensä kallioon? Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kalliomaalauksia tunnetaan Suomessa Etelä-Suomesta Oulun korkeudelle asti, mutta ne keskittyvät Keski-Suomen järvialueelle. Monille suurimmista kalliomaalauskohteista on palattu jopa tuhansien vuosien ajan maalaamaan uusia kuvia vanhojen kuvien lomaan ja päälle. Kuvat eivät muodosta yhtenäisiä kertomuksia, vaan niissä toistuvat usein samat aiheet: hirvet, ihmiset, veneet, kämmenpainaumat ja vähemmissä määrin muut eläimet, kuten kalat ja linnut.

Astuvansalmen kallion oikealla puolella on helppo erottaa luonnon muovaama, ihmisen kasvoja muistuttava muoto. Tällaiset piirteet ovat yleisiä maalauskallioissa, ja kivikauden ihmiset ovat ehkä tulkinneet kasvojen ja eläinten hahmot merkiksi henkien läsnäolosta kalliossa. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Maalauskallioiden muodoissa on usein nähtävissä pienellä mielikuvituksella ihmismäisiä tai eläinmäisiä hahmoja, ja kivikauden animistisessa maailmassa eläneille ihmisille tällaiset piirteet ovat varmasti olleet hyvin merkityksellisiä maalauspaikan valinnassa. Yksi näyttävimmistä luonnonmuovaamista ihmiskasvoista Suomen maalauskallioissa on Astuvansalmen kalliossa.

Esihistoriallisen kalliotaiteen tulkitseminen ei ole helppoa, koska kuvat eivät muodosta yhtenäisiä tarinoita, eikä suullinen perinne kerro tuhansien vuosien takaisista asioista. Kivikauden ihmiset ovat kuitenkin selvästi maalanneet itselleen tärkeitä asioita. On kuitenkin outoa, ettei maalauksissa juuri esiinny muita riistaeläimiä kuin hirvi, vaikka maalausten tekoaikaan peura ja hylje olivat hirveä tärkeämpiä riistaeläimiä. Jostakin syystä maalauksiin ei ole kuvattu myöskään karhua, joka on kuitenkin ollut arktisen alueen kansojen mytologiassa keskeinen eläin.

Monessa maalauskohteessa on vain yksittäisiä kuvia, mutta Astuvansalmen kuvakenttä on laaja, ja siihen on maalattu kuvia satojen vuosien ajan. Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Arkeologit ovat esittäneet kuvista paljon erilaisia tulkintoja, ja yleisesti tutkijat uskovat kuvien liittyvän kivikauden ihmisten samanistiseen maailmankuvaan. Kuvissa esiintyykin tanssivia, naamioihin pukeutuneita ja sarvipäisiä ihmisiä, joiden tutkijat arvelevat liittyneen samanistisiin rituaaleihin.

Todennäköisesti kivikauden pyyntiyhteisöt uskoivat maailman koostuvan kerroksista, joiden välillä henkiolennot ja samaanit kykenivät matkustamaan. Tähän viittaavat kuvat muotoa muuttavista ihmisistä. Mahdollisesti kivikaudella uskottiin myös saaliseläinten ja ihmisten sielujen kiertoon, ja haluttiin varmistaa, että saaliiksi saadut eläimet pääsivät syntymään uudelleen.

Valkealan Verlan kalliomaalaukseen on kuvattu jono hirviä. Kuvien heijastumisessa veden pinnasta saattaa olla symbolinen merkitys. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kuvien sijoittaminen veden äärellä olleisiin kallioihin ei ole sattumaa: vesistöt olivat kivikauden valtateitä, ja veden ääressä kuvat olivat kaikkien ohikulkijoiden nähtävillä. Veden pinta myös heijastaa kuvia, ja kivikauden maalarit ovat ehkä ajatelleet kuvien vaikuttavan näkyvän ja vedenalaisen näkymättömän maailman rajapinnalla.

Katso lisää kuvia kalliomaalauksista valokuvaaja Ismo Luukkosen kalliomaalaussivulta.

Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.

Keskiaikaisia tiilimerkkejä Maarian kirkossa

2023-02-27T10:17:00.000+02:00

Maarian kirkon länsipäädyssä huomio kiinnittyy
poikkeukselliseen torniin ja ullakon pyöreään valoaukkoon.
Kirkon edestä kulkee keskiaikainen Varkaantie. Kuva: Ilari Aalto.

Kerroin vähän aikaa sitten Vakka-Suomen keskiaikaisiin kirkkoihin tekemästäni tutkimusretkestä, jolla etsin keskiaikaisia tiilentekijöiden merkkejä. Nyt palaan yhteen kiinnostavaan kirkkoon, jonka kävin kartoittamassa helmikuussa 2021 väitösohjaajani Panun kanssa.

Turussa sijaitseva Maarian keskiaikainen kivikirkko on mieleenpainuva kahdesta syystä: ensinnäkin sen goottilaisia ruusuikkunoita jäljittelevät pyöreät ullakonaukot ja länsipäädystä ulkoneva torni tekevät siitä poikkeuksellisen näköisen, ja toisekseen kirkkosalin maalauskoristelu hakee vertaa veikeydessään.

1440-luvulla rakennetun kivikirkon maalaukset ovat todennäköisesti kirkonrakentajien tekemiä, koska ne on tehty tuoreelle laastipinnalle ennen rakennustelineiden purkamista. Maalaukset avaavat ilmaisuvoimaisen ikkunan keskiajan tavallisen ihmisen mielikuvamaailmaan. Kirkon seinillä ja holveissa seikkailevat ketut, pyhimykset, dominikaaniveljet ja pirut suojaavien taikamerkkien, kasvikiemuroiden ja QR-koodeja muistuttavien neliömäisten abstraktien kuvioiden ympäröiminä. Maalaukset eivät olleet varsinainen tutkimuskohteeni, mutta niistä voi lukea lisää vaikkapa täältä.

Kirkon maalauskoristelu avaa huikean ikkunan keskiajan
ihmisten ajatusmaailmaan. Kuva: Ilari Aalto.

Tiilimerkit sijaitsevat kirkoissa siellä, missä tiiliä on käytetty: oviaukoissa, holvipilareissa, ullakolle johtavassa muurinportaassa ja päätykolmioissa. Jos kirkkojen tiilissä on merkkejä, osa niistä jää väistämättä piiloon muurauksen sisään ja seinärappauksen alle. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että merkit on usein tarkoituksella muurattu näkyviin pintoihin.

Kävin kirkkosalista läpi kaikki tiilipinnat, ja löysin yhdestä pilarista tiimalasin mallisen merkin. Se olikin mukava löytö, koska samaa merkkiä löytyy myös Turun tuomiokirkosta, Taivassalon kirkosta ja Ruskon kirkosta. Näissä kirkoissa samalla merkillä varustetut rakenteet on tehty hyvin samaan aikaan kuin Maarian kirkon holvit, joten kyseessä on todennäköisesti sama tiilimestari. Pienoisena yllätyksenä kirkkosalista löytyi myös tiili, johon on ennen polttoa piirretty kirjaimet BDA. Kirjaimet ovat erittäin harvinaisia keskiaikaisissa tiilissä, ja on vaikea sanoa, mihin juuri nämä kirjaimet viittaavat.

Kirkkosalin jälkeen jatkoimme dramaattisen jyrkkään, ullakolle johtavaan muurinportaaseen. Muurinporras on rakennettu kahdessa osassa: sen alaosa on tehty osana sakaristoa ennen kirkon runkohuoneen rakentamista, ja yläosa on tehty samaan aikaan kuin muu kirkko. Siksi olikin kiinnostavaa, ettei vanhemmasta alaosasta löytynyt yhtäkään tiilimerkkiä, mutta ylemmässä osassa niitä oli muutamia. Näitä olivat muun muassa hakaristimäinen puumerkki ja sakaramainen merkki, jota esiintyy myös hyvin samaan aikaan rakennetussa Pyhän Katariinan kirkossa, vain kivenheiton päässä Aurajoen toisella puolella.

Maarian kirkon tapauksessa merkkejä oli aivan turha edes etsiä 1500-luvun taitteessa muuratuista päätykolmioista, koska kirkon katto oli palanut salaman sytyttämänä vuonna 1876, ja päätykolmioiden tiilten pinnat olivat sulaneet kuumuudessa. Toisaalta en olettanutkaan löytäväni päädyistä merkkejä, koska niitä ei ole tullut kirkoissa vastaan mistään 1500-luvun taitteen jälkeen muuratusta rakennusosasta.

Kirkon vintillä tiilien pinnat ovat sulaneet tulipalon
kuumuudessa vuonna 1876. Vähän myöhempien aikojen
rakentajat ovat jättäneet merkkinsä kirkon ruusuikkunan
luukkuun. Kuva: Ilari Aalto.

Maarian kirkko oli siis merkkien suhteen antoisa etenkin siksi, että kirkossa on useita eri-ikäisiä rakennusosia, ja merkit puuttuvat sekä vanhimmista (sakaristo ja muurinporras) että nuorimmista (torni) rakenteista. Tämä vahvistaa muista kirkoista saamaani käsitystä, että tiilentekijämerkkien käyttö olisi alkanut Suomessa keskiajalla 1440-luvulla ja jatkunut 1480-luvulle. Itse asiassa Maarian muurinportaasta löytyneet merkit ovatkin tähän mennessä vanhimmat, mitä olen suomalaisista kirkoista löytänyt.

Onnistuneen tutkimusretken päätteeksi on helppo hymyillä!
Huomasimme Panun (oik.) kanssa, että kirkkomaan aita
sopii hyvin pöydäksi kirkkokahveille. Kuva: Elina Helkala.

Oppikirja 9: Rautakauden talonpoikia ja eränkävijöitä

2023-02-22T15:35:00.006+02:00

Osa 9: Rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) talonpoikia ja eränkävijöitä

Suomalainen kulttuuri muotoutuu

Lapista Savukoskelta löytyneet käyrät miekat ovat Suomen vanhimpia rautaesineitä. Ne ovat todennäköisesti peräisin Venäjältä tai Kaspianmeren suunnalta, ja ne on kätketty rautakaudella maahan. Toisin kuin pronssin raaka-aineita, rautaa esiintyy runsaasti Suomen luonnossa, ja raudan helppo työstettävyys mahdollisti metallin aiempaa laajemman käytön työkalujen ja aseiden materiaalina. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Raudanvalmistustaidon omaksuminen oli tärkeä askel Suomen asukkaiden siirtymisessä eri elinkeinoja yhdistelleestä sekataloudesta täysipainoiseen maanviljelykseen. Teräksiset viikatteet, sirpit ja auranterät mahdollistivat tehokkaan rehun keräämisen, viljan leikkaamisen ja vaikeasti käännettävien savimaiden viljelemisen. Rautakauden kuluessa Suomen asutus jakaantui pääasiallisesti maanviljekysestä eläneisiin Etelä- ja Länsi-Suomen ja Ahvenanmaan talonpoikiin eli itsenäisiin maanviljelijöihin, sekä sisämaan kalastuksesta, metsästyksestä ja keräilystä eläneeseen väestöön.

Suomesta on löytynyt roomalaiselta rautakaudelta (1–400 jaa.) yksittäisiä Rooman valtakunnassa valmistettuja esineitä, kuten tämä Pohjanmaalta Vähäkyröstä löytynyt viinikauha. Suomen alue oli Rooman periferian perukoilla, mutta silti yhteydet kulkivat molempiin suuntiin, ja Suomen alueelta liikkui turkiksia Rooman valtakunnan alueelle. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Saamen kieliä puhunut eränkävijäväestö eli talonpoikia liikkuvampaa elämäntapaa sen perusteella, mistä riistaa mihinkin vuodenaikaan oli saatavilla. Eränkävijäväestön elinkeinot monipuolistuivat rautakaudella, kun saamelaiset kesyttivät tunturipeurasta poron, ja porotalous alkoi kehittyä Saamenmaalla. Eränkävijät olivat muuten omavaraisia, mutta kauppa ja vaihdanta talonpoikaisväestön kanssa mahdollisti heille metalliesineiden hankkimisen. Saamenmaalta onkin löytynyt paljon uhreina ja kätköinä maahan haudattuja rautakautisia hopeakaulakoruja. Maanviljelystä harjoittaneet talonpojat saivat saamelaisilta vaihdossa himoitsemiaan turkiksia.

Rautakauden aikana Suomen asukkaat kehittivät ensimmäistä kertaa aivan omanlaisia koru- ja esinemuotoja, jotka poikkesivat naapurikansojen pukeutumisesta. Yhtenäistä aineellista kulttuuria voi pitää ensimmäisenä merkkinä omaleimaisten kansallisten identiteettien, saamelaisuuden ja suomalaisuuden, muodostumisesta. Identiteetti on kuitenkin monimutkaisempi asia kuin arkeologisilla kaivauksilla löydetty koru tai kirves, ja esihistorian ihmisten käsityksiä itsestään suhteessa muihin on vaikea tulkita pelkän aineellisen kulttuurin valossa.

Rautakauden yhteiskunta

Päijälän linnavuori Kuhmoisissa on yksi Suomen parhaiten tutkituista linnavuorista. Kallion laella on sijainnut hirsivarustus, joka on poltettu rautakauden jälkipuolella 1100-luvulla, ehkä hyökkäyksen yhteydessä. Linnavuoret kuuluivat oleellisena osana rautakauden maisemaan, ja tutkijat arvelevat niiden olleen pakopaikkoja ja hallintokeskuksia. Kuva: Miikka Kumpulainen/Keski-Suomen museo, CC BY-ND 4.0.

Rautakauden kuluessa viljelykulttuurin piirissä alkoi nousta talonpoikaisia päälliköitä, joilla oli valtaa pieniä kyläyhteisöjä laajemmalla alueella. Jo rautakauden alussa Suomen asukkaat varustivat korkeille mäille puisia linnoituksia eli linnavuoria, pääasiassa suojapaikoiksi ryöstöretkiä vastaan. Linnavuoria on pidetty todisteina organisoituneesta yhteiskunnasta, joka pystyi puolustautumaan ulkoisia uhkia vastaan, mutta niitä on yhtä lailla pidetty todisteina sirpaleisista yhteisöistä, joiden täytyi suojautua lähinaapureiden väkivallalta.

Karjan, omaisuuden ja orjien ryöstäminen nopeille iskuilla kuului rautakaudella Itämeren asukkaiden elinkeinoihin. Myös runsas aseiden asettaminen hautoihin kertoo, että voimankäytöllä oli kulttuurissa tärkeä asema. Aseet eivät olleet pelkkiä symboleita, vaan niissä on usein jälkiä käytöstä. Elämä ei kuitenkaan ollut pelkkää väkivallan uhan alla elämistä, vaan Suomen asukkaat kävivät myös kauppaa pitkin Itämerta. Rautakautisista haudoista löytyneet kaupankäynnissä käytetyt punnukset antavat viitteen olettaa, että sekä naiset että miehet osallistuivat kaupparetkille. Ylipäätään rautakauden ihmiset elivät yhä pienissä yhteisöissä, joissa tarvittiin kummankin sukupuolen työpanosta.

Myöhäisrautakaudella Länsi-Euroopan ja Mustanmeren yhdistäneet viikinkiretit toivat Suomeen hopeaa. Tässä Hauholta löytyneessä naiselle kuuluneessa hopeakäädyssä olevat rahat on lyöty Lähi-idässä, Englannissa, Saksassa ja Ruotsissa. Osa rahoista on suomalaisia jäljitelmiä arabialaisista rahoista. Löytö on osa maahan kaivettua kätköä, jonkalaiset kertovat myöhäisrautakauden levottomuudesta. Kuka korun kätkikään, ei koskaan noutanut sitä. Kuva: Suomen kansallismuseo CC BY 4.0.

Arkeologisesti maanviljelysväestön elintavat tunnetaan eränkävijäväestöä paremmin, koska he asuivat kiinteästi samoilla paikoilla ja hautasivat vainajat pitkään käytössä olleisiin kalmistoihin eli hautapaikkoihin. Maanviljelysväestönkin keskuudessa kalastus ja metsästys säilyivät koko rautakauden tärkeinä elinkeinoina, mistä todistavat rautakautisilta asuinpaikoilta löytyvät riistaeläinten luut. Erämaista pyydystetyt turkikset olivat Suomen alueen tärkein vientituote, jota voitiin vaihtaa suolaan, kankaisiin ja esimerkiksi laatumiekkoihin. Euran Luistarin kalmistosta on löytynyt jopa silkistä tehtyjä vaatteita, ja Suomesta tunnetaan viikinkiaikaisia miekkoja kolmanneksi eniten maailmassa.

Vaikka monet miekan säilät olivat tuontitavaraa, suomalaiset sepät osasivat itsekin takoa taidokkaita aseita. Tämän viikinkiaikaisen (800–1050 jaa.) miekan kahvassa on kauniit kultakoristelut, ja seppä on takonut säilään monimutkaisen, kalanruotomaisen rakenteen. Miekat olivat etenkin miesten statussymboleita. Miekka on löytynyt järven pohjasta Hämeenlinnasta. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Kalmistot ja kuppikivet kertovat rautakauden uskomuksista

Rautakaudella vainajat oli tapana haudata edelleen polttamalla, ja poltetut luut saatettiin ripotella kiviseen kalmistoon tai niiden päälle saatettiin kasata kivistä ja maasta kumpu tai röykkiö. Kuvan hautaröykkiö on Laitilassa. Kuva: Teija Tiitinen, Museovirasto CC BY 4.0.

Rautakaudella ei ollut yhtenäistä uskontoa, mutta Suomen alueen asukkailla oli monia jaettuja uskomuksia, joita uskontotieteilijät ja kansanperinteen tutkijat ovat pyrkineet rekonstruoimaan myöhemmän kansanuskon pohjalta. Rautakautiset hautausrituaalit osoittavat myöhemmässä kansanperinteessäkin säilyneen esivanhempien kunnioituksen olleen tärkeää suomalaisille. Samoin rautakauden ihmiset uskoivat luonnonhenkiin ja kodinhaltioihin, joille uhrattiin hyvinvoinnin takaamiseksi ja joita käskettiin loitsurunoilla. Suomalaisessa kansanuskossa eri asioilla uskottiin olevan väkeä, salaperäistä voimaa, joka saattoi suojella tai vahingoittaa. Esimerkiksi raudan ja karhun väkeä on käytetty paljon kansanmagiassa, ja rautakaudelta säilyneet karhunhammasriipukset ovat esimerkki väkiajattelusta.

Suomessa oli rautakaudella samanaikaisesti erilaisia hautaustapoja. Vainajat haudattiin useimmiten polttamalla hautalahjojen kanssa, mutta esimerkiksi Euran Luistarissa vainajien ruumiit asetettiin polttamatta puisiin hautakammioihin. Nämä ruumishaudat ovat antaneet paljon tietoa rautakauden vaatteista, kuten miten vaatteet on valmistettu ja värjätty. Myöhäisrautakaudella Länsi-Suomessa alettiin omaksua kristillisiä vaikutteita, ja polttohautaus alkoi väistyöä ruumishautauksen tieltä.

Rautakaudella erityisesti Lounais-Suomessa ja Hämeessä hiottiin kiviin ja kallioihin kuppeja. Tutkijoilla ei ole yksimielisyyttä kuppikivien tarkasta käyttötarkoituksesta. Myöhemmässä kansanperinteessä niihin on uhrattu, ja niitä on käytetty parannustaikuudessa. Olisivatko ne voineet rautakaudellakin liittyä uskomusmaailmaan? Miksi arkeologit mielellään tulkitsevat epäselvät ilmiöt rituaalisiksi? Kuvan kuppikivi sijaitsee Sauvossa. Kuva: Eeva Raike, Museovirasto CC BY 4.0.

Etelä-Suomen taloinpoikaisalueella kalmistot olivat ilmeisesti tärkeitä rituaalipaikkoja, joissa ilmeisesti vietettiin muistoaterioita ja uhrattiin esivanhemmille. Kalmisto saattoi olla myös yhteisön pyhä lehto eli hiisi. Etenkin Kanta-Hämeessä ja Lounais-Suomessa kalmistoissa oli usein kiviä ja kallioita, joiden pintaan ihmiset hioivat pyöreitä kuppeja. Kalmistojen lisäksi näitä kuppikiviä löytyy rautakautisen asutuksen alueelta muinaisten peltojen ja niittyjen yhteydestä. Näiden kiveen hiottujen kuppien tarkkaa merkitystä ei tunneta, mutta on arveltu, että niihin olisi uhrattu maataloustuotteita tai esimerkiksi verta. Myöhemmässä kansanperinteessä kuppeihin kertynyttä vettä on käytetty parannustaikuuteen.

Rautakauden lopulla kristinusko levisi Itämeren ympäristössä sekä idässä että lännessä, ja 1000-luvulle tultaessa sekä Skandinavia että idässä Kiovan ja Novgorodin valtakunnat olivat kristillistyneet. Kristityt valtakunnat suuntasivat Itämerelle sekä ristiretkiä että rauhanomaista käännytystyötä, ja kristilliset vaikutteet alkoivat levitä myös Suomen alueelle. Kristinuskon omaksuminen oli Suomessa keskeinen askel kohti katoliseen kulttuuripiiriin ja Ruotsin valtakunnan yhteyteen liittymistä, siis keskiajan alkua.


Ristiretkiajalla (1050–1200) valmistettu sormus esittää Kristuksen kasvoja. Kuvaustapa muistuttaa sitä, miten skandinaavinen Odin-jumala kuvattiin aiemmin rautakaudella. Metallinilmaisinharrastajan Sysmästä löytämä sormus kuvaa hyvin sitä, miten Pohjolaan saapuneet kristilliset sisällöt puettiin paikallisen perinteen mukaiseen muotoon. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Lisää tietoa rautakauden alajaksoista löytyy täältä.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Oppikirja 8: Verkostoitunut pronssikausi

2023-02-20T16:19:00.006+02:00

Osa 8: Verkostoitunut pronssikausi

Maanviljely alkaa pronssikaudella

Pronssikauden alussa 1500 eaa. asutus oli Suomessa hajanaista. Rannikon asukkaat kasvattivat karjaa ja viljelivät maata, mutta sisämaan väestö eli edelleen kivikautiseen tapaan keräilemällä, metsästämällä ja kalastamalla. Satakunnasta löytyneet kotieläinten luut todistavat, että kivikaudella Suomeen tuotujen lampaiden ja vuohien lisäksi pronssikaudella rannikon asukkaat pitivät jo nautoja ja hevosia. Vaikka pronssikauden ihmiset asettuivat mielellään asumaan vesistöjen varrelle kuten kivikaudellakin, asumukset pystytettiin hieman kauemmas rannasta sopivien laidun- ja viljelymaiden ääreen.

Pronssikausi on saanut nimensä kuparin ja tinan seoksesta, jota pystyy valamaan sulana muotteihin. Metallin käyttöönotto mahdollisti uudenlaisten esineiden valmistamisen. Suomesta on löytynyt kuitenkin vain parisataa pronssikautista esinettä, koska raaka-aine oli vaikeasti saatavaa, ja se kierrätettiin tarkkaan. Kuvan pronssiesineet ovat löytyneet kätköstä Inarista. Keskimmäinen kirveenterä on itäistä tyyppiä, joka on peräisin Venäjän pronssikulttuurin keskusalueelta. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssikaudella uusi raaka-aine, pronssi, levisi Suomeen. Pronssi on kuparin ja tinan seos, jota voidaan sulana valaa muotteihin, minkä ansiosta siitä voitiin valmistaa uudenlaisia esineitä, kuten miekkoja. Pronssiesineet olivat Itämeren piirissä statussymboleita, joita on löytyy usean esineen aarrekätköinä ja hautoihin laitettuina hautalahjoina. Vaikka raaka-aine on antanut nimen koko ajanjaksolle, Suomesta on löytynyt kuitenkin vain parisataa pronssikautista pronssiesinettä. Määrä ei ole suuri, mutta sitä selittää pronssin vaikea saatavuus ja esineiden kierrättäminen. Pronssilla oli silti valtava symboliarvo.

Tanskan tammiarkkuhaudoissa on säilynyt pronssikautisia vaatteita, kuten tämä Borum Eshøjstä löytynyt naisen kaksiosainen villakangasasu. Pronssikauden eläintenhoidon myötä yleistyi taito kutoa kankaita kasvikuiduista ja villasta. Suomen ihmisluuaineisto on säilynyt heikosti pronssikaudelta, mutta esimerkiksi tanskalaisten hautalöytöjen tutkiminen on osoittanut, että naiset saattoivat muuttaa pitkienkin matkojen päähän synnyinseudultaan. Miehet liikkuivat todennäköisesti yhtä paljon, mutta he eivät juuri muuttaneet pysyvästi synnyinseutunsa ulkopuolelle. Kuva: Lennart Larsen/Nationalmuseet, CC BY SA 2.5.

Pronssikaupan verkostot

Kansainväliset materiaalit, esineet ja ideat kulkeutuivat pronssikaudella Pohjolaan merireittejä pitkin. Tämä Kokemäeltä löytynyt pronssimiekka on valmistettu mahdollisesti Tanskassa. Hyvin samankaltaisia miekkoja käytettiin koko Euroopassa Välimereltä Pohjolaan. Pronssi mahdollisti uudenlaisten esineiden tekemisen; miekan kaltaisten aseiden tekeminen kivestä on mahdotonta. Kuva: Markku Haverinen, Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssin ainesosien kuparin ja tinan esiintymiä ei tunnettu pronssikaudella Suomesta, vaan materiaali on täytynyt tuoda muualta. Pronssikaudella muodostuikin koko Euroopan kattanut kauppaverkosto, ja tinaa tuotiin Pohjolaan Englannista ja kuparia Venäjältä ja Välimereltä, missä Kypros oli huomattava kuparin lähde. Pronssikauden kansainvälisestä kaupasta todistavat mys Välimereltä löytynyt meripihka, jota tuotiin Itämereltä pronssin raaka-aineiden maksuna. Pohjolasta vietiin etelään luultavasti myös turkiksia ja ehkä orjia.

Raaka-aineiden tavoin myös taito valaa pronssiesineitä levisi Suomeen kahdesta suunnasta: Venäjän pronssikulttuureista sisämaahan ja Skandinavian pronssikulttuurista rannikolle. Perinteisesti tutkimuksessa on haluttu nähdä uusien ilmiöiden tulleen ensin rannikolle ja levinneen sieltä Sisä-Suomeen, mutta tosiasiassa ihmiset liikkuivat tiuhaan, ja uusia tyylivirtauksia ja ajatuksia kulkeutui yhtä lailla toiseen suuntaan. Vaikka Suomesta on löytynyt paljon skandinaavisia pronssiesineitä, esimerkiksi Ruotsista on löytynyt myös itäisiä pronssikirvesmalleja, joiden on täytynyt kulkeutua Suomen kautta. Etenkin Suomen länsirannikolta oli tiiviit yhteydet Skandinaviaan, josta todennäköisesti myös muutti Suomen puolelle germaanista kieltä puhuneita ihmisiä.

Nakkilan Rieskaronmäessä sijaitsi suurikokoinen, suorakaiteen muotoinen talo noin 1000 eaa. tienoilla. Talon yhteydestä on löytynyt Suomen toistaiseksi vanhin hevosenluu, ja ympäristössä on hautaröykkiöitä ja merkkejä pronssin valamisesta. Rieskaronmäki edusti jo hyvin erilaista elintapaa kuin kivikautiset metsästäjä-keräilijöiden asuinpaikat. Kuva: Jukka Moisanen, Museovirasto, CC BY 4.0.

Länsi-Suomessa omaksuttiin Skandinaviasta kielen lisäksi uusia tapoja ja uskomuksia, kuten karjatalouteen perustunut peltoviljely, jossa pellot pidettiin viljavina karjan lannalla, sekä niin sanotuissa pitkätaloissa asuminen. Pronssikauden talot olivat pitkän suorakaiteen muotoisia. Niiden seinät tehtiin punotuista oksista, jotka rapattiin saven ja lannan sekoituksella, ja niissä saattoi olla ruokokatto. Tällaisen talon hyvin säilyneet perustukset löytyivät arkeologisissa tutkimuksissa Satakunnasta Nakkilan Rieskaronmäestä, mistä on myös merkkejä pronssin valamisesta muoteissa.

Vihjeitä uskomusmaailmasta

Pronssikauden ihmiset alkoivat haudata vainajansa uudella tavalla polttohautaamalla, ja hautaustapaan liittyi usein kivisen hautaröykkiön pystyttäminen haudalle. Kuvan hiidenkiukaat ovat Harjavallassa Kaunismäellä. Kuva: Leena Koivisto, Museovirasto, CC BY 4.0.

Pronssikauden uskomusmaailmasta voidaan saada jonkinlainen käsitys hautojen, pronssiesineiden koristeiden ja skandinaavisten kalliopiirrosten kautta. Sekä kalliotaiteessa että pronssiesineissä toistuvat laivan kuljettamaa tai hevosen vetämää aurinkoa esittävät kuvat, ja vaikuttaa siltä, että pronssikauden Skandinaviassa aurinkoon liitettiin samanlaisia uskomuksia kuin samaan aikaan Egyptissä, missä auringon uskottiin kulkevan laivalla taivaankannen poikki. Vaikka Suomesta on kivikautisia kalliomaalauksia, pronssikautisia kalliioon piirrettyjä kuvia ei tunneta. Uskomusmaailman voi silti olettaa olleen samankaltainen.

Pronssikauden uskomusmaailmassa tapahtui selvästi monia muutoksia aiemmasta, ja yksi tärkeä muutos oli siirtyminen ruumishatauksesta polttohautaukseen, jossa vainajan ruumis poltettiin hautaroviolla. Uuteen hautaustapaan liittyi pyöreiden kivisten hautaröykkiöiden eli hiidenkiukaiden rakentaminen korkeille kallioille. Suurikokoisia, pronssi- ja rautakaudella rakennettuja hiidenkiukaita tunnetaan Suomen rannikolta noin kymmenentuhatta.

Euran Panelian Kuninkaanhauta on Suomen suurin pronssikautinen hautaröykkiö. Sitä ei ole koskaan tutkittu arkeologisesti, eikä tiedetä, kuinka monta hautausta siihen on tehty. Vastaavat suurröykkiöt kuitenkin yleensä rakennettu monen sukupolven aikana. Röykkiön käyttöaikaan kuvan pelloilla lainehti vielä meri. Kuva: Teija Tiitinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Monet hautaröykkiöt ovat huomattavan suuria, ja kaikkein suurin niistä on Kiukaisten Paneliassa sijaitseva Kuninkaanhautana tunnettu röykkiö. Joissakin paikoissa hautaröykkiöitä on useita, ja esimerkiksi Rauman Lapissa olevalle Sammallahdenmäelle hiidenkiukaita rakennettiin satojen vuosien ajan. Suurten hautaröykkiöiden ja on tulkittu kertoneen keskittyneestä päällikkövallasta, joka hajosi rautakauden taitteessa, samaan aikaan kun uusi metalli rauta ja heikentyneet ilmasto-olot hajottivat vanhat pronssikautiset kauppaverkostot.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Keskiaikaisten tiilimerkkien jäljillä Vakka-Suomessa

2023-02-17T12:00:00.002+02:00

Olen päivätyöni ohessa tehnyt jo kolme vuotta väitöstutkimusta keskiakaisista tiilentekijöiden merkeistä, siis ennen polttoa tiiliin piirretyistä tekijänmerkeistä, jotka esittävät usein esineitä tai erilaisia abstrakteja symboleita. Viime marraskuussa tein merkkien perässä tutkimusretken kolmeen Vakka-Suomen alueella sijaitsevaan keskiaikaiseen kivikirkkoon, Laitilan, Kalannin ja Taivassalon kirkkoon. Vaikka yhdestäkään näistä kirkoista ei ollut aiemmin mainintoja tiilimerkeistä, minulla oli ennen tutkimusmatkaa hyvä kutina, että merkkejä löytyisi.

Tähän mennessä löytämieni merkkien perusteella tiilimestarit piirsivät puumerkkejään tiiliin melko lyhyen aikaa, vuosien 1440 ja 1480 välillä. Kirkkotutkija Markus Hiekkasen mukaan Laitilan kirkko on rakennettu 1460–1483, Taivassalon kirkko 1425–1440 ja Kalannin kirkko 1430–1450. Kaksi jälkimmäistä ovat siis aiemman perusteella vähän liian vanhoja merkkikirkoiksi, mutta niiden holvit on muurattu hieman myöhemmin 1400-luvun puolivälissä, ja olin toiveikas, että holvipilareista voisi löytyä merkkejä.

Laitilan kirkko on suuri ja näyttävä. Kuva: Ilari Aalto.

Tutkimusryhmämme koostui kolmesta hengestä ja skotlanninhirvikoirastamme Jurasta, joka ei valitettavasti saanut tulla kirkkoihin mukaan. Ensimmäinen tutkimuskohde oli Laitilan kirkko, josta minulla oli suurimmat odotukset. Kirkkosali on suuri ja vaikuttava, mutta korkeissa pilareissa ei ollut ainuttakaan merkkiä, vaikka tiilipinnat olivat säilyneet hyvin. Yhtenä kirkon hienouksista täytyy mainita säilynyt keskiaikainen sivualttari, joita ei ole Suomessa montakaan.

Laitilan kirkkosalissa on korkeat holvit ja upeat maalaukset vuodelta 1483. Huomaa vasemmalla yksi Suomen harvoista säilyneistä keskiaikaisista sivualttareista. Kuva: Ilari Aalto.

Käynti kirkon vintille ei ole ihan helppo, koska ovi on parin metrin korkeudessa. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkon vintille pääsi tikkailla korkelalla pääalttarin vieressä pohjoisseinässä olevasta ovesta. Muurinporras on hieno, tiilestä muurattu kierreportaikko. Portaikko on rakennettu alun perin puisen keskuspaalun ympärille, mutta siitä on jäljellä vain hiiltynyt nysä muistona vuoden 1793 tulipalosta.

Muistona kirkon palosta vuonna 1793 ullakon kierreportaan keskuspaalusta on jäljellä vain palanut alaosa. Kuva: Ilari Aalto.

Syynäsimme muurinportaan seinät tarkkaan, mutta merkkejä ei näkynyt. Kuva: Ilari Aalto.

Kirkon vinttiä. Kuva: Ilari Aalto.

Vintiltä ei löytynyt yhtäkään merkkiä, mutta koko kirkkoa ei oltu vielä katsottu: asehuoneen eli kirkon eteisen seinän sisällä oli myös portaikko, joka johti ulkosaarnatuolille, mistä pappi saarnasi suurina kirkkopyhinä kirkkomaalle kerääntyneelle kansalle. Asehuoneestakaan ei löytynyt tiilimerkkejä, eli melko suurella varmuudella niitä ei ole Laitilan kirkossa. Rakennusajan huomioiden tämä on yllättävää, mutta Laitilan kirkolla on samankaltaisia piirteitä samaan aikaan rakennetun Lemun kirkon kanssa, eikä sieltäkään tunnetta merkkejä.

Ulkosaarnatuolille (vasemmalla.) johtaa kapea käytävä, jossa pappi on seissyt saarnatessaan kirkkokansalle. Kuva: Ilari Aalto.

Laitilasta matka jatkui Kalannin kirkolle, jossa on yksi Suomen keskiajan upeimmista kirkkomaalauskoristeluista.

Kalannin kirkko marraskuun auringossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin kirkossa on korkealaatuinen ja tasapainoinen maalauskoristelu. Kuva: Ilari Aalto.

Maalausten joukossa on yksi harvoista keskiaikaisten kirkkomaalausten signeerauksista. Maalari Petrus Henriksson työryhmineen maalasi seinät 1470 ja holvit 1471. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin kirkkosalista merkkejä ei löytynyt edes holvipilareista, mutta maalauskokonaisuus oli erittäin näkemisen arvoinen. Vintiltäkään ei löytynyt merkkejä, mutta hauskana yksityiskohtana löytyi 1800-luvun käsialalla kirjoitettu kirje tien varresta löytyneestä silkkivaatteesta.

Vintiltä löytyi salaperäinen kirje. Onkohan naakka kuljettanut sen sinne? Kuva: Ilari Aalto.

Lopuksi kävimme tutustumassa Kalannin kirkon tornissa olevaan sympaattiseen museoon, jossa on kaikenlaista kiehtovaa kirkon historian varrelta.

1600-luvun hautamuistomerkki, joka on myöhemmin palvellut kirkon kynnyskivenä. Kiven takana on kirkon alkuperäinen länsi-ikkuna, joka on jäänyt rakennuksen sisään kun torni on rakennettu.

Keskiaikaisia pyhimysveistoksia kirkkomuseossa. Kuva: Ilari Aalto.

Kalannin jälkeen söimme eväät ja siirryimme viimeiseen kohteeseen, Taivassalon kirkkoon. Taivassalon kirkon mukaan on nimetty myös kahteen edelliseen kirkkoon maalauksia tehnyt Taivassalon ryhmä, ja Taivassalon maalauskoristelu onkin aivan valtavan hieno. Harmillisesti sen hienous tajuttiin jo 1800-luvulla, jolloin maalauksia paranneltiin päällemaalauksella ja lisäämällä kaikkiin aiheisiin suomenkieliset kuvatekstit.

Taivassalon kirkko. Kuva: Ilari Aalto.

Päivän aiempien kirkkojen perusteella odotukseni merkkien suhteen eivät olleet korkealla, eikä niitä kirkkosalista löytynytkään tarkasta syynäämisestä huolimatta. Vielä oli kuitenkin toivo, että vintillä saattaisi olla merkattuja tiiliä. Taivassalon päätykolmiot on nimittäin muurattu myöhemmin keskiajalla, mutta tutkijoilla ei ole tarkkaa käsitystä milloin.

Taivassalon kirkko on todella tunnelmallinen. Kuva: Ilari Aalto.

Maalaukset olivat vaikuttavat, vaikka niitä onkin paranneltu 1800-luvulla. Kuvassa Pyhän Laurentiuksen pariloiminen ja pyhimyksiä (Vanhan testamentin profeetta ja apostolit Pietari ja Paavali). Kuva: Ilari Aalto.

Kuoriholvi on vaikuttava sekä toteutuksensa (28-jakoinen tähtiholvi) että maalaustensa puolesta. Kuva: Ilari Aalto.

Reitti Taivassalon vintille oli vaikein ja kummallisin, mitä minulla on tullut vastaan mistään kirkosta. Kirkon koillisnurkassa oli pieni ovi, josta portaille noustiin todella korkean askelman kautta. Hieman ylempänä portaat muuttuivat kapeaksi kierreportaaksi, ja lopulta ylhäällä piti kavuta ahtaasta tilasta kaarevan holvin yli että pääsi vintille.

Taivassalon kirkon vintille vievät portaat alkoivat hurjan oloisina... Kuva: Ilari Aalto.

...ja jatkuivat vielä hurjempina. Kuva: Ilari Aalto.

Vintillä halusin katsoa erityisesti päätykolmioiden sisäpinnat, ja kappas vain, läntisestä päätykolmiosta löytyi retken ensimmäinen ja ainoa tiilentekijän merkki! Tiimalasin mallinen merkki on hyvin yksinkertainen, mutta sitäkin kiinnostavampi. Samaa merkkiä on nimittäin Maarian ja Turun tuomiokirkossa 1450- ja 1460-lukujen rakennusosissa, joten Taivassalon kirkonkin tiiliset päätykolmiot on todennäköisesti tehty samaan aikaan. Päätykolmiot on siis voitu tehdä samaan aikaan, kun kirkkoon muurattiin holvit 1460-luvulla.

Löytyi! Kirkonvintillä kajahti pieni riemunkiljahdus.

Tutkimusretki oli siis menestyksekäs: vaikka merkkejä löytyi vain yksi, se lisäsi taas tietoa keskiajan tiilimestareiden liikkeistä ja antaa yhden lisätodisteen Taivassalon kirkon rakennusvaiheista. Yhtä tärkeä tulos on sekin, ettei muista kirkoista löytynyt merkkejä. Tämä voi viitata siihen, että Laitilan kirkko olisi muurattu vuoden 1480 tienoilla, kun merkit ovat jo jääneet pois käytöstä, tai sitten on jokin muu syy, miksi tiilimerkkejä ei ole jätetty näkyviin.

Kiitos matkaseurasta ja tutkimusavusta Elinalle ja Helille ja tutkimuksen mahdollistaneesta apurahasta TOP-säätiölle!

Oppikirja 7: Saamelaisuuden juurilla

2023-02-06T20:35:00.004+02:00

Buori iehčanasvuođabeaivvi! Hyvää saamelaisten kansallispäivää!

Osa 7. Näkökulma: Saamelaisuuden juurilla

Norjan, Ruotsin, Suomen ja Venäjän valtioiden alueille levittyvää saamelaisaluetta kutsutaan Saamenmaaksi, jolla asuu kymmenen saamelaista etnistä ryhmää. Aikoinaan rautakaudella saamenkielten puhujat ovat kuitenkin asuneet huomattavasti laajemmalle alueella Karjalasta Keski-Suomeen ja ja Keski-Ruotsiin. Saamelaiset ovat Euroopan unionin alueen ainoa alkuperäiskansa, ja saamelaisuuden juuret yltävät syvälle esihistoriaan.

Nykyisten saamelaiskielten historialliset (vaaleankeltainen) ja nykyiset (tummankeltainen) puhuma-alueet. Saamelaiskielten nykyinen puhuma-alue on kaukana Laatokan ympäristöstä, missä kantasaamen arvioidaan kehittyneen. Kielet: 1. eteläsaame 2. uumajansaame 3. piitimensaame 4. luulajansaame 5. pohjoissaame 6. koltansaame 7. inarinsaame 8. kildininsaame 9. turjansaame. Kuva: Wikimedia Commons, CC BY 4.0.

Saamelaisuus ja saamen kielet kulkevat käsi kädessä, vaikka pelkkä äidinkieli ei määritäkään saamelaisuutta. Kielitieteilijät olettavat kantasaamen muodostuneen Laatokan ympäristössä rautakauden alussa, noin 2 500 vuotta sitten. Sieltä vielä yhtenäinen kantasaamen kieli levisi koko Suomeen ja laajoille alueille Skandinaviaan ajanlaskun alun tienoilla, ennen kuin se rautakauden kuluessa eriytyi useiksi saamen kieliksi. Saamen yleisyydestä kertovat Etelä-Suomenkin paikannimistössä säilyneet vanhat saamelaisperäiset paikannimet, kuten Nuuksio. Nykyään saamen kieliä on yhdeksän, joista kolmea, pohjois- inarin- ja kolttasaamea, puhutaan Suomen alueella.

Inarilainen kirjailija Seppo Saraspää löysi sattumalta kuvan hopeiset kaularenkaat Inarin Nanguniemestä vuonna 2003. Joku oli kätkenyt esineet rautakauden ja keskiajan taitteessa, vuoden 1200 tienoilla. Esineet on valmistettu mahdollisesti Laatokan alueella, mutta ne ovat kulkeutuneet Saamenmaalle todennäköisesti vaihtokaupassa turkiksiin. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Vaikka saamenkielten alkuperää on pystytty jäljittämään, saamelaisen identiteetin muodostuminen on vaikeammin todistettavissa. Voidaan olettaa, että pyyntielinkeinoille ja poronhoidolle rakentunut saamelaiskulttuuri muotoutui rautakauden kuluessa. Poronhoito alkoi Skandinaviassa rautakauden lopulla, ja vasta keskiajalla siitä muodostui saamelaisalueella merkittävä elinkeino. Kaikki saamelaiset eivät kuitenkaan koskaan ole olleet poronhoitajia, ja paikoin metsästys- ja kalastus tai kaupankäynti pysyivät tärkeämpinä elannonhankkimistapoina.

Inarijärvessä sijaitseva Äijihsuálui eli Ukonsaari on saamelaisten pyhimpiä seitoja. Seidat eli pyhät kivet, puut ja luonnonmuodot voivat olla laajemman yhteisön yhteisiä tai sitten vain yhden perheen henkilökohtaisia uhripaikkoja. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Yksi saamelaisuutta määrittävä tekijä on jaettu uskomusmaailma. Saamelaisyhteissöissä shamaanit eli noaidit kykenivät vaipumaan transsiin ja matkustamaan maailman tasojen välillä. Saamanin tärkeä työkalu oli noitarumpu, johon saattoi olla maalattuna saamelainen maailmankuva. Saamelaiseen uskomusmaailmaan kuuluvat myös pyhät luonnonpaikat eli seidat, joille on uhrattu muun muassa poronsarvia ja riistaa.

Vaikka saamelaiset alkoivat itse tuottaa kirjallisia lähteitä vasta uudella ajalla, heitä mainitaan naapurikansojen tuottamissa teksteissä keskiajalta alkaen. Skandinaavisissa saagoissa saamelaisten päälliköt olivat viikinkikuninkaille vertaisia, ja saamelaiset tunnettiin lahjakkaasti suksien kanssa liikkuvana ja suuria taikavoimia harjoittavana kansana.

Kristityt lähetyssaarnaat kiinnostuivat saamelaisista laajemmin 1600-luvulla, ja lähetystyön alettua Saamenmaan asukkaat käännytettiin muutamassa sukupolvessa luterilaiseen ja ortodoksiseen kristinuskoon. Vanhat perinteet ovat kuitenkin eläneet kristillisten uskomusten rinnalla.

Saamelaiset tunnettiin Euroopassa huonosti vielä 1600-luvulla, ja heihin liitettiin paljon taikauskoisia käsityksiä. Esimerkiksi ruotsalaisten sotilaiden väitettiin käyttäneen 30-vuotisessa sodassa avukseen saamelaistaikuutta. Kumotakseen väitteen ruotsalainen pappi Johannes Schefferus teki tutkimusmatkan Lappiin, ja kirjoitti saamelaisten elintavoista ja uskomuksista suurta kansainvälistä huomiota saaneen kirjan Lapponia, joka julkaistiin vuonna 1673. Kuva: Wikimedia Commons, Public Domain.

Saamelaiset olivat skandinaaveille liittolaisia, mutta myös pakkoverotuksen kohteita, ja heiltä vaadittiin veroina erityisesti turkiksia. Keskiajalla ruotsalaisten ja suomalaisten oikeutta verottaa saamelaisia perusteltiin nimenomaan sillä, etteivät saamelaiset olleet kristittyjä. Verotuksesta huolimatta saamelaiset saivat elää melko itsenäistä elämää valtakuntien katveessa 1700-luvulle asti, jolloin Saamenmaan ympäristön valtakunnat alkoivat vetää valtiorajoja ja halkoa saamelaisten perinteisiä kulkureittejä ja metsästys- ja poronhoitoalueita.

Saamenmaan todellinen sirpaloiminen alkoi vuonna 1751, kun Norja ja Ruotsi vahvistivat Lapissa kulkevan rajansa. Kun Norjan ja Venäjään liitetyn Suomen välinen raja vedettiin vuonna 1826, raja katkaisi perinteisen pohjoisen ja etelän välisen poronlaidunnusreitin. Vuosisatojen ajan saamelaiset olivat paimentaneet poroja laajoilla alueilla, mutta 1800-luvun lopulla Suomessa määrättiin perustettavaksi pienempiä paliskuntia eli poronhoitoalueita, jolloin pitkät laidunnusmatkat päättyivät.

Kuvassa Elli Autto kutoo nauhaa saamelaisnäyttelyssä Helsingin Kaisaniemessä vuonna 1925. 1900-luvun alussa saamelaisia eksotisoitiin ja esiteltiin kiertonäyttelyissä Suomessa ja ulkomailla muun muassa eläintarhoissa. Näyttelyissä saamelaiset esittelivät perinteisiä elinkeinojaan, vaatteitaan ja kieltään sisäänpääsymaksua vastaan. Kuvan Enontekiöstä kotoisin olleet saamelaiset olivat matkalla kiertonäyttelyyn Saksaan, mistä heille maksettiin pientä palkkaa. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

1800-luvun puolivälistä alkaen Euroopassa noussut nationalistinen ajattelu johti Pohjoismaat harjoittamaan saamelaisia kohtaan väkivaltaistakin sulauttamispolitiikkaa ja kolonialismia. Norjassa aloitettiin 1830-luvulla saamelaisiin kohdistunut voimakas norjalaistamispolitiikka, joka jatkui 1940-luvulle asti. Ruotsissa saamelaisten haluttiin antaa pitää oma kulttuurinsa, mutta tämä koski lähinnä porotaloutta harjoittaneita saamelaisia – maataloutta harjoittaneet saamelaiset haluttiin ruotsalaistaa. Suomessa saamelaisten sulauttamispolitiikka alkoi muita pohjoismaita myöhemmin 1920-luvulla. Suomalaistamista toteutettiin tehokkaasti koululaitoksen kautta, mikä sai monet saamelaiset hylkäämään äidinkielensä puhumisen.

Monet saamelaisartistit ammentavat omista perinteistään ja ylläpitävät saamelaista kulttuuria. Esimerkiksi ruotsinsaamelainen laulaja Sofia Jannok laulaa lähinnä pohjoissaameksi ja liittää lauluihin perinteistä saamelaista joikaamista. Kuva: Benoît Derrier/Wikimedia Commons, CC BY-SA 2.0.

Saamelainen kansallisajattelu alkoi herätä Suomessa vasta 1950-luvulla, ja 1970-luvulla perustettiin ensimmäiset saamenkieliset koulut sekä saamelaisten oma hallintoelin saamelaisvaltuuskunta, myöhemmin saamelaiskäräjät. Nykyään Suomessa on noin 10 000 saamelaista, joista arviolta parituhatta puhuu saamenkieliä äidinkielinään.

Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön. Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.

Oppikirja 6: Elämää kivikauden Suomessa

2023-02-04T10:28:00.001+02:00

Osa 6. Elämää kivikauden Suomessa

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset liikkuivat eläinten jäljillä

Nykyään Venäjään kuuluvalta Säkkijärveltä löytynyt korvat valppaana pystyyn nostanutta hirven päätä esittävä nuija osoittaa, miten hyvin kivikauden muotoilijat tunsivat heitä ympäröineen luonnon. Esineen merkitystä ei tiedetä, mutta hirven esiintyminen kivikauden esineissä ja maalauksissa kertoo eläimen suuresta tärkeydestä Pohjoisen havumetsävyöhykkeen metsästäjä-keräilijöille. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Koska kivikausi (8850–1500 eaa.) kesti Suomessa yli 7 000 vuotta, ajanjaksoon mahtui paljon erilaisia kulttuureita, elinkeinoja, asumismuotoja ja uskomuksia. Tärkein yhdistävä tekijä kivikauden Suomen asukkaille vuosituhannesta riippumatta oli kuitenkin eläminen suoraan luonnon resursseista metsästämällä, kalastamalla ja keräilemällä syötäviä marjoja, kasveja, sieniä ja juuria.

Suomen alueen varhaisimmat asuttajat elivät muutosten maailmassa. Jääkaudella paksun mannerjään painama maankuori kohosi jään sulamisen jälkeen nopeasti, mikä tarkoitti selvästi havaittavaa rantaviivan vetäytymistä ja tuttujen kalojen kutuapajien ja lintujen pesimämatalikkojen häviämistä. Mesoliittisten metsästä-keräilijöiden piti jatkuvasti etsiä uusia pyyntipaikkoja ja vaihtaa asuinpaikkaa liikkuvan rantaviivan mukana.

Kivikauden pyyntiyhteisöt asettuivat mieluiten asumaan aurinkoisille hiekkarannoille, koska niiltä oli lyhyt matka keräämään raaka-aineita ja pyydystämään sekä veden että metsän riistaa. Koska teitä ei ollut, vesistöt olivat pääasiallinen liikenneväylä. Kuvassa on mesoliittinen asuinpaikka Posiolla. Rapautuneella maan pinnalla on levällään nuotiokiviä, palaneita luun kappaleita ja kiviesineiden työstämisestä todistavia kivi-iskoksia. Kuva: Jouni Taivainen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Ilmasto ja eläinpopulaatioiden koko vaikutti siihen, mitä eläimiä metsästäjät pyysivät. Mesoliittisella kivikaudella hirvi on ollut tärkeimpiä riistaeläimiä, mutta myöhemmin neoliittisella kivikaudella peura ja hylje nousivat hirveä tärkeämmiksi. Hirvellä oli kuitenkin myöhempinäkin aikoina tärkeä symbolinen rooli, koska se oli neoliittisella kivikaudella yleisin kalliomaalauksissa kuvattu eläin. Hirveä pyydettiin talvisin hangilta, joilla paina eläin ei päässyt niin helposti pakoon. Peuran metsästyksessä kivikauden ihmiset käyttivät maahan kaivettuja pyyntikuoppia, joihin peurat ajettiin ansaan. Jo varhaisimmilla asukkailla oli metsästyksessä apuna kesytetty eläin, koira. Talvisin koiravaljakot ajoivat yksijalkaisia rekiä, joiden kappaleita on löytynyt soista.

Sorkkaeläinten pyydystäminen oli tärkeää, koska ihmiset saivat niistä ruokaa, luita työkalujen raaka-aineiksi ja koruiksi ja nahkaa vaatteiden ja asumusten valmistamiseen. Iso osa arkeologien kivikautisilta asuinpaikoilta löytämistä esineistä on pieniä kvartsikivestä iskettyjä säleitä, joita on käytetty rasvan ja kudosten kaapimiseen eläinten nahoista. Koska mesoliittisen kivikauden ihmiset eivät tunteneet muita tekstiileitä kuin kasvikuiduista punotut nyörit ja köydet, kankaita ei vielä ollut, vaan kaikki vaatteet tehtiin nahoista ja turkiksista. Vaatteita koristeltiin toisinaan luista, eläinten hampaista ja meripihkasta tehdyillä koristeilla. Myös vesilintujen nahoista tehtiin vaatteita ja koristeina käytettiin lintujen sulkia, mistä todistavat kivikautisista haudoista löytyneet mikroskooppisen pienet sulkien ja untuvan kappaleet.

Mesoliittisella kivikaudella ihmiset asuivat helposti liikuteltavissa, nahasta valmistetuissa kodissa, jotka pystytettiin mieluiten suojaisille hiekkarannoille. Joutsenon Kuurmanpohjasta tunnetaan kuitenkin jo mesoliittisen asutuksen varhaisvaiheesta hirsistä rakennetun majan jäännökset, eli jo varhaisilla pyyntiyhteisöilläkin on ollut pysyvämpiä asumuksia, joihin on palattu pitkiltä pyyntiretkiltä. Niitä voi pitää Suomen vanhimpina taloina.

Neoliittinen kivikausi muuttaa elintapoja

Moderni tulkinta neoliittisista, hirsirunkoisista asumuksista Yli-Iin Kierikissä. Miten tarkkaan arkeologit voivat päätellä rakennusten ulkonäön maan alla säilyneistä jäljistä? Kuva: Ninaras/Wikimedia Commons, CC BY 4.0.

Etelämpänä Euroopassa maanviljelys levisi Lähi-idästä Turkin kautta nopeasti mesoliittisen kivikauden lopulla. Suomen alueella muutos ei ollut yhtä nopea, mutta noin 5200 eaa. vesistöjen rantojen asutus muuttui pysyvämmäksi, ja hirsirunkoisesta majasta tuli tavallinen eränkävijäväestön asumus. Samaan aikaan Suomen alueen asukkaat oppivat taidon valmistaa savesta poltettuja astioita, mitä käsiteltiin luvussa 3.

Neoliittisella kivikaudella etenkin Pohjanmaalla ja Ahvenanmaalla hylkeen pyynti kasvoi merkittäväksi elinkeinoksi, mistä muistuttavat lukuisat hylkeenrasvan eli traanin keittämisestä syntyneet palaneiden kivien röykkiöt. Rannikon pyyntiyhteisöt valmistivat traania yli oman tarpeen, ja rannikoiden asukkaat vaihtoivat sitä Baltiasta peräisin oleviin himottuihin meripihkaesineisiin.

Närpiöstä on löytynyt kivikautinen grönlanninhylkeen luuranko, joka on vajonnut meren pohjaan kyljessään luuharppuuna. Tämä saalis karkasi metsästäjiltä, mutta hylje oli yksi kivikauden tärkeimmistä pyyntieläimistä. Hylkeestä sai ravitsevaa lihaa, vettäpitävän turkin ja traania, joka sopi valaisuun ja nahankäsittelyyn. Kuva: Museovirasto (1949), CC BY 4.0.

Kaksi Yli-Iin Kierikistä Pohjois-Pohjanmaalta löytynyttä neoliittista meripihkakorua. Meripihkaa ei löydy Suomesta, vaan se on tuotu Baltiasta. Arkeologit ovat löytäneet meripihkaesineitä paljon Pohjanmaan kivikautisilta asuinpaikoilta, ja tutkijat arvelevat, että paikalliset asukkaat saivat niitä vaihtamalla traaniin ja muihin hylkeenpyynnistä saatuihin hyödykkeisiin. Kuva: Museovirasto CC BY 4.0.

Vaikka neoliittisen kauden alku vaikuttanut radikaalisti pyyntiväestön elinkeinoon, kivikauden jälkipuolella n. 2800 eaa. Suomen alueelle levittäytynyt vasarakirveskulttuuri toi mukanaan myös kesytettyjä maatalouseläimiä, ainakin lampaan ja vuohen ja mahdollisesti naudan, ja myös taidon viljellä maata. Uudet elinkeinot pysyivät kuitenkin sivuosassa kalastuksen ja metsästyksen rinnalla. Ahvenanmaalta on löytynyt vasarakirveskulttuurin ajalta ohranjyviä, mutta Manner-Suomen vanhimmat merkit maanviljelyksestä ovat vasta kivi- ja pronssikauden taitteesta, noin vuodelta 1500 eaa. Sisämaahan maanviljelys levisi hiljalleen.

Osa tutkijoista on arvioinut maatalouden heikentäneen ihmisten elämänlaatua. Metsästäjä-keräilijäyhteisöissä ravinnon hankkimiseen riitti huomattavasti lyhyempi aika kuin mitä pellon kyntämiseen ja lannoittamiseen, sadon korjaamiseen ja viljanjyvien käsittelyyn kului. Pyyntikulttuurin elinkeinot eivät myöskään olleet yhtä vahvasti kiinni säätilan vaihtelusta kuin maanviljelyskulttuurissa, missä huonot olosuhteet saattoivat tuhota koko sadon. Maanviljely pystyi kuitenkin elättämään isomman yhteisön, ja hyvinä satovuosina saatu ylijäämä oli mahdollista käyttää kaupankäyntiin. Yksi maanviljelyä edistäneistä asioista saattoi olla taito valmistaa päihdyttävää olutta, jolla oli tutkijoiden arvelun mukaan tärkeä osa yhteisön rituaaleissa.

Kivikauden uskomusmaailma

Astuvansalmen kallio Ristiinassa on yksi Suomen suurimmista kalliomaalauskohteista. Astuvansalmen kalliossa, kuten monissa muissakin kalliomaalauskohteissa, on mahdollista nähdä ihmismäisiä tai eläinmäisiä piirteitä. Tällaiset piirteet saattoivat tehdä paikasta pyhän kivikauden ihmisille. Kuva: Helena Taskinen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Kivikaudelta säilyneiden eläinaiheisten esineiden ja kalliotaiteen perusteella kivikauden ihmisten maailmankuva vaikuttaa muistuttaneen myöhempien siperialaisten kansojen samanistisia käsityksiä, joiden mukaan kaikella elollisella ja elottomalla on henki. Tällaista maailmankuvaa kutsutaan animistiseksi. Kivikautisen maailmankuvan näkyvin ilmentymä ovat vesistöistä kohoavat pystysuorat kallioseinämät, joihin kivikauden ihmiset ovat maalanneet punamullalla kalliomaalauksia. Kalliomaalausten aiheet esittävät yksinkertaisesti maalattuja ihmisiä, veneitä, kämmenen kuvia, hirviä ja muita eläimiä. Vaikka maalausten viesti on ollut kivikauden ihmisille selvä, sitä on vuosituhansia myöhemmin vaikea tulkita. Yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaan kuvat liittyvät kuitenkin samanistiseen maailmankuvaan. Monilla maalausten ihmishahmoilla on eläinten piirteitä, kuten sarvet, ja niiden uskotaan esittävän näkyvän ja näkymättömän maailman välillä matkustavia samaaneja. Suomesta tunnetaan yli sata kalliomaalauskohdetta, joista Astuvansalmen kallio Ristiinassa on kuuluisin.

Astuvansalmen kalliomaalauskalliossa on sukupolvien ajan punamullalla maalattuja kuvia ihmisistä, hirvistä ja veneistä. Haalistuneita maalauksia on tässä kuvassa vahvistettu digitaalisesti. Kuva: Ismo Luukkonen/Museovirasto, CC BY 4.0.

Punainen väri oli muutenkin tärkeässä asemassa kivikauden kulttuureille. Kampakeramiikan ajalta (5200–3200 eaa.) on säilynyt punamultahautoja, joissa maahan haudatun vainajan päälle on siroteltu punamultaa tai vainaja on esimerkiksi kääritty punaiseksi maalattuun tuoheen. Punainen oli veren ja elämän väri, jonka on ehkä uskottu auttavan vainajaa syntymään uuteen elämään. Punamultahaudoissa ei ole säilynyt luita, mutta niistä saattaa löytyä hammaskiillettä ja heikosti erottuva vainajan hahmo.

Neoliittinen vasarakirveskulttuuri sai nimensä näistä sileäksi hiotuista kirveenteristä. Näitä kirveitä löytyy usein haudoista, ja arkeologit ovat arvelleet, että esineellä olisi ollut jokin uskonnollinen merkitys. Osa tutkijoista ajattelee, että kirveet kytkeytyivät indoeurooppalaisiin uskomuksiin kirvestä käyttävästä ukkosenjumalasta. Miten paljon ajattelet arkeologien voivan tietää esihistoriallisista uskomuksista? Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Noin 2800 eaa. Suomen rannikolle levinneen nuorakeraamisen kulttuurin mukana levisi uudenlaisia uskomuksia. Vasarakirveskulttuurin haudoissa ei käytetty punamultaa, mutta vainajat haudattiin sikiöasennossa hautalahjojen kanssa. Kulttuuri antoi paljon merkitystä kivestä hiotuille vasarakirveille, joita on löydetty Euroopassa yksinomaan miesten haudoista, vaikka naistenkin haudoissa saattoi olla toisenlaisia työkirveitä. Arkeologit ovat pitkään pitäneet vasarakiveitä soturiuden symboleina, mutta niissä olevien käyttöjälkien on havaittu viittaavan enemmän kirveisiin metsänraivaustyökaluina. Vasarakirveskulttuurin aikaan metsiä raivattiinkin Euroopassa laajamittaisesti viljelysmaaksi. Joka tapauksessa hautalöydöt antavat arkeologeille syyn olettaa, että vasarakirveskulttuurissa uskottiin elämän jatkuvan kuoleman jälkeen melko samanlaisena kuin tämänpuoleisessa, koska vainajat tarvitsivat mukaan hautaan astioita, ruokaa ja työkaluja.

Oppikirja 5: Oliko Suomessa viikinkejä?

2023-02-02T14:23:00.003+02:00

Työryhmän kanssa kirjoittamani Suomen esi- ja varhaishistoriaa käsittelevä lukion historian oppikirja Areena 5 oli käsikirjoituksen osalta jo valmis, kun kustantaja perui sen julkaisemisen. Kirja olisi tarjonnut oppikirjoista ajantasaisimman katsauksen Suomen vanhimpaan historiaan ja sen monitieteiseen tutkimukseen. Koska olisi kurjaa jättää hyvä aineisto pöytälaatikkoon, julkaisen kirjoittamani esihistoriaa ja keskiaikaa käsittelevät osuudet Mullan alta -blogissa vapaasti luettaviksi. Tekstit löytyvät tunnisteella #opetusmateriaali, ja tekijä (Ilari Aalto) mainiten niitä saa käyttää vapaasti opetuskäyttöön.

Osa 5. Näkökulma: Oliko Suomessa viikinkejä?

Sanalla ”viikinki” viitataan yleensä viikinkiajan (800–1050) Skandinavian asukkaisiin, vaikka aikalaisille sana tarkoitti merirosvoa. Norjasta, Tanskasta ja Ruotsista lähtöisin olleet viikingit kävivät kauppaa, ryöstelivät ja valloittivat alueita Lähi-idästä Pohjois-Amerikkaan. Skandinaavisen kulttuurin voimakkaan leviämisen taustalla oli huippuunsa kehitetty kevyt ja nopea pitkälaiva, siis pitkän mallinen, sekä airoilla että purjeella liikkunut alus, jota skandinaavit osasivat käyttää tehokkaasti. Pitkälaiva oli nimensä mukaisesti pitkä, mutta ei uinut kovin syvällä. Siksi se oli myös helppo kantaa vesistöjä erottaneiden maakannasten yli.

Turun saaristossa Hiittisissä on viikinkien käyttämä kauppa- ja satamapaikka. Hiittisissä on kivinen metsikkö, josta on löytynyt rautakautisia koruja ja aseita, mutta ei merkkejä haudoista. Arkeologit ovat arvelleet, että kyseessä on hiisi, muinaisuskon uhripaikka, joka olisi antanut nimensä Hiittisille. Kuva: Sari Mäntylä/Museovirasto, CC BY 4.0.

Viikinkiajan skandinaavit valloittivat Englannin ja perustivat valtakuntia Ranskaan, Irlantiin ja Venäjälle. Viikinkien idäntie kulki Ahvenanmaan kautta Turun saariston halki ja Suomen etelärannikkoa pitkin Venäjälle ja Venäjän jokia pitkin Mustallemerelle. On siis väistämätöntä, että Suomen alueen asukkaat olivat kosketuksissa viikinkiajan skandinaavien kanssa. Turun saaristosta Hiittisistä on löytynyt Kyrksundet-niminen satamapaikka, josta on löytynyt tältä ajalta skandinaavisia esineitä ja merkkejä käsitöistä. Hiittinen on siis ollut idäntien pysähdyspaikka, mutta skandinaavit ja mantereen asukkaat ovat todennäköisesti käyneet siellä myös kauppaa.

Ruotsin Gästriklandissa oleva riimukivi Gs13, joka kertoo Egilistä, joka sai surmansa rystöretkellä "Tavastlandissa" eli Hämeessä tai mahdollisesti Suomen etelärannikolla. Kuva: Riksantikvarieämbetet/CC BY-NC 3.0.

Toisinaan skandinaavien ja Suomen asukkaat kohtasivat toisensa väkivaltaisesti. Keskiajalla kirjoitetuissa, mutta viikinkiajasta kertovissa saagoissa mainitaan viikinkien Suomeen ja Hämeeseen tekemiä ryöstöretkiä, ja Ruotsissa onpystytetty muutamia riimukiviä Suomessa kuolleen henkilön muistolle. Lyhyistä riimuteksteistä on vaikea päätellä, mihin alueisiin sellaiset nimet kuin Finland tai Tavastland tarkkaan viittaavat, mutta oletettavasti ne tarkoittavat Suomen rannikkoa. Viikinkien ryöstöretket keskittyivät kuitenkin enemmän Itämeren etelärannikolle ja Englantiin, missä heikosti vartioitujen luostareiden arvoesineet olivat varmempi saalis kuin Suomen sisämaahan johtavien jokien varsilta saadut orjat ja turkikset.

Suomesta on löytynyt yli 200 viikinkiaikaista miekkaa, useimmat niistä haudoista. Monessa miekassa on säilään upotettua kirjoitusta, jonka perusteella säiliä on tuotu Saksan tai Ranskan alueelta. Miekkojen muotokieli on samanlaista kuin skandinaavisissa miekoissa, mutta ainakin osa miekoista on taottu Suomessa. Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Skandinavian ja Suomen yhteydet näkyvät siinä, että Suomessa valmistettiin ja käytettiin hyvin samanlaisia aseita kuin muualla Pohjolassa, ja suomalaisissa korutyypeissä oli paljon yhteistä Skandinavian korujen kanssa. Silti suomalaisten pukeutuminen poikkesi selvästi skandinaavisesta. Manner-Suomeen ei myöskään pystytetty skandinaavistyyppisiä hautakumpuja, suuria juhlasaleja tai riimukiviä. Suomesta on löytynyt ainoastaan yksi varma riimukiven katkelma, mutta sekin on luultavasti kulkeutunut laivan painolastin mukana.

Ahvenanmaalta tunnetaan sekä hautakumpuja että skandinaavistyyppisen hallitalon jäänteet, mutta sielläkin asutuksessa oli myös mannersuomalaisia piirteitä. Toisaalta esimerkiksi viikinkikaupunki Birkasta Ruotsista on löytynyt suomalais- ja virolaistyyppisiä koruja ja saviastioiden palasia. Itämeren rannoilla ihmiset, ideat ja vaikutteet ovatkin kulkeneet moneen suuntaan. Suomen asukkaat eivät siis olleet suoranaisesti viikinkejä, mutta heillä oli tiiviit yhteydet Skandinaviaan, ja hekin saattoivat lähteä laivoilla ryöstöretkille.

Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.

Oppikirja 4: Esihistorian sukupuoliroolit

2023-01-30T11:34:00.009+02:00

Osa 4. Näkökulma: Esihistorian sukupuoliroolit

Arkeologiset löydöt tarjoavat harvoin selkeää kuvaa esineiden käyttäjistä tai eri sukupuolten työnjaosta. Silti esihistorian esityksissä on usein vakiintuneita sukupuolirooleja: esihistoria esitetään ydinperheiden historiana, jossa naisilla ja miehillä oli selvästi sukupuolittuneet työtehtävät. Esimerkiksi kivikauden naiset esitetään usein huolehtimassa lapsista, laittamassa ruokaa ja tekemässä kodin piiriin kuuluneita töitä, kuten parkitsemassa nahkaa ja tekemässä saviastioita, kun taas miehet kuvataan aktiivisessa roolissa metsästämässä ja valmistamassa kivityökaluja. Mielikuva on tuttu, mutta perustuuko se todellisuuteen?

Kivikaudella Astuvansalmen kalliomaalausalueelle on maalattu naista esittävä hahmo, jota on kutsuttu "Astuvan Artemikseksi", koska hahmo on haluttu nähdä jousta pitelevänä metsän haltijana. Selvästi naiseksi tunnistettavien hahmojen kuvaaminen kalliomaalauksissa on harvinaista, mutta onko metsästävä nainen niin epätavallinen näky, että kuvan voi selittää vain henkiolennoksi? Kuva: Pekka Kivikäs, CC BY-ND 4.0.

Menneisyyden sukupuoliroolit saattoivat kyllä olla hyvinkin selvärajaisia, mutta ne eivät aina olleet sellaisia kuin kuvittelemme, ja tosiasiassa yllä esitetyt mielikuvat kertovat enemmän 1900-luvun tutkijoiden ja esihistorian tulkitsijoiden omasta arvomaailmasta kuin menneisyyden ihmisten yhteisöistä. Yksi hyvä esimerkki nykypäivän ohjaamista tulkinnoista ovat kivikautiset kalliomaalaukset: Suomen maalauskallioissa on vain kaksi selvästi naiseksi tunnistettua hahmoa, joista toinen, jousimaista esinettä pitelevä hahmo on kuvattu Astuvansalmen kalliomaalauskenttään. Naishahmo on haluttu tulkita henkiolennoksi sen sijaan, että kyseessä olisi todellista, metsästävää naista esittävä kuva. Olisiko kuva tulkittu henkiolennoksi, jos se esittäisi miestä? Tosiasiassa emme voi tietää maalaajan tarkoitusta, mutta joka tapauksessa naismetsästäjät olivat kivikauden todellisuutta, sillä pienissä yhteisöissä on välttämätöntä, että kaikki osallistuvat ravinnon hankkimiseen sukupuolesta riippumatta. Yleisesityksissä, kuten oppikirjoissa, kalliomaalausten maalaajatkin esitetään poikkeuksetta miehinä, vaikka tästäkään emme tietenkään voi tietää mitään.

Yhteisöjen käyttäytymistä on vaikea tutkia vain aineellisten jäänteiden perusteella, mutta arkeologeilla on käytettävissä erilaisia johtolankoja. Esimerkiksi eurooppalaisessa ihmisluuaineistossa on havaittu, että kivikauden yhteisöissä vaihtelu naisten ja miesten lihaksissa oli hyvin pientä, mutta ero korostui pronssikaudelta alkaen. Ilmeisesti maanviljelyksen vakiintuminen on ollut isossa osassa sukupuolten välisen työnjaon eriytymisessä, kun kyntämisestä ja muista raskaista kotitaloustöistä on tullut enemmän miesten alaa.

Ihmisluiden tutkiminen paljastaa usein tutkijoiden ennakkokäsitysten olleen virheellisiä. Esimerkiksi pronssikautisia suuria hautaröykkiöitä on usein pidetty miespuolisille mahtipäälliköille kuuluvina, mutta röykkiöistä tutkitut luut ovatkin saattaneet miesten lisäksi kuulua myös naiselle tai lapselle. Koska vainajien luut säilyvät Suomen maaperässä huonosti, esihistoriallisten vainajien sukupuoli tulkitaan usein hauta-antimien perusteella. Esimerkiksi rautakautisissa haudoissa aseita pidetään miesten hautoihin ja koruja sekä erilaisia kotitaloustyökaluja naisten hautoihin kuuluvina. Vaikka vainajan kanssa hautaan laitetut esineet paljastavat sukupuolen melko luotettavasti, ihmisluiden luonnontieteelliset tutkimukset paljastavat joskus odottamattomia tuloksia. Erityisesti muinais-DNA:n tutkimus on kehittynyt valtavasti 2000-luvulla, ja uusilla menetelmällä saadaan tietoa, josta ei aiemmin osattu edes haaveilla.

Esihistoriallisissa yhteisöissä on ollut myös ihmisiä, jotka uhmaavat luokitteluja. Hattulan Suontaasta kaivettiin vuonna 1968 myöhäisrautakautinen ruumishauta, jonka naisen vaatteisiin puettu vainaja oli haudattu miekan kanssa. Kun vainajan muinais-DNA analysoitiin vuonna 2021, selvisi, että vainaja olikin biologinen mies, jolla oli ylimääräinen sukupuolikromosomi X, eli vainajalla oli poikkeuksellinen kromosomiyhdistelmä XXY. Tämä on voinut vaikuttaa yksilön olemukseen ja hänellä on voinut olla sekä miehisiä että naisellisia piirteitä. Vainajaa on selvästi arvostettu, koska hänet on haudattu untuvatyynylle, ja miekka on ollut kallisarvoinen hautalahja. Yksilön identiteetistä tai asemasta yhteisössä ei voi sanoa mitään varmaa, mutta miesten pukeminen naisten vaatteisiin on hautalöydöissä hyvin harvinaista, ja löytö osoittaakin, että esihistorian yhteisöjen sukupuoliroolit saattoivat olla joustavia.

Hattulan Suontaan Vesitorninmäeltä löytyi vesiputken kaivamisen yhteydessä vuonna 1968 komea miekka, jonka huomattiin liittyvän naisen vaatteissa haudattuun myöhäisrautakautiseen vainajaan. Tarkemmissa tutkimuksissa selvisi, että vainajalla oli haudassa toinen miekka, ja tämä hienompi miekka oli kaivettu haudan kohdalle myöhemmin, kenties uhrina vainajalle. Hauta tunnettiin jo aiemmin kansainvälisesti poikkeuksellisena naissoturin hautana. Miksi arvelet, että kansainvälinen media oli haudasta vielä kiinnostuneempi, kun vainaja paljastuikin biologisesti poikkeavaksi mieheksi? Entä miksi tutkimustulos herätti yleisössä voimakkaita tunnereaktioita puolesta ja vastaan? Kuva: Museovirasto, CC BY 4.0.

Joskus nykypäivän ihmisten on vaikea hyväksyä sitä, ettei menneisyys ollut sellainen kuin olisimme halunneet sen olevan. Kun Ruotsista viikinkiaikaisesta Birkan kaupungista jo 1800-luvulla löytynyt soturivainaja analysoitiin uudelleen 2010-luvulla, selvisi, että vainaja olikin nainen. Luiden naiselliset piirteet oli huomattu jo aiemmin, mutta ne oli sivuutettu tutkimuksessa, koska aseiden ja sotahevosten kanssa haudattu nainen ei vastannut tutkijoiden mielikuvia. Kun vainajan sukupuoli vahvistettiin muinais-DNA-tutkimuksilla, erityisesti Yhdysvaltojen äärioikeistoryhmät raivostuivat asiasta, koska naissoturi ei sopinut heidän käsitykseensä viikinkiajasta. Suontaan XXY-vainaja herätti vihaa samoissa piireissä ja tutkijoita syytettiin ideologisten päämäärien edistämisestä. Suontaan tapauksessa äärioikeistolaiset piirit olisivat mieluummin nähneet miekan kanssa haudatun vainajan naissoturina kuin arvostetussa asemassa olleena, mahdollisesti ei-binäärisenä henkilönä.

Yhteenvetona menneisyyden sukupuolirooleista voidaan arkeologisten löytöjen perusteella tietää melko vähän, minkä takia yleisesitysten yksinkertaistettuihin, aktiivisten miesten ja passiivisten naisten hallitsemiin tulkintoihin on hyvä suhtautua kriittisesti. Menneisyyden yhteisöihin on kuulunut paljon erilaisia, joskus tiukkoja ja joskus joustavia sukupuolirooleja. Tärkeintä on tiedostaa, että menneisyyden sukupuoliroolit ovat olleet kirjavia, ja että muinaisiin yhteisöihin on kuulunut myös ihmisiä, jotka eivät vastaa nykypäivän tutkijoiden ennakko-oletuksia.

EDIT 31.1.2022: Teksti on herättänyt paljon kiinnostavaa ja kriittistäkin keskustelua, joten pidensin sitä hieman, muutin kuvatekstistä sanan ”intersukupuolinen” sanaksi ”biologisesti poikkeava mies” ja lisäsin loppuyhteenvedon kirkastamaan tekstin sisältöä. Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.

Oppikirja osa 3: Suomen asuttaminen

2023-01-26T11:12:00.003+02:00

Osa 3: Suomen asuttaminen

Esihistoria eli aika ennen kirjoitustaitoa on jaettu kolmeen kauteen sen perusteella, mistä materiaalista työkalujen terät on valmistettu. Nämä aikakaudet ovat kivikausi (Suomessa 8850–1500 eaa.), pronssikausi (1500–500 eaa.) ja rautakausi (500 eaa. – 1200 jaa.). Aikakausijakoa voi kritisoida siitä, että se perustuu vain työkaluissa tapahtuneisiin muutoksiin. Se myös korostaa katkoksia jatkuvuuksien sijaan, vaikka uusien materiaalien käyttöönotto merkitsi vain harvoin kulttuurista katkosta. Siitä huolimatta jako kolmeen aikakauteen on hyödyllinen työkalu, joka auttaa jaksottamaan pitkää esihistoriaa selkeiksi kokonaisuuksiksi.

Viimeisimmän jääkauden lopulla Suomen aluetta peitti paksuimmillaan yli kahden kilometrin paksuinen mannerjäätikkö. Jäätikkö alkoi sulaa noin 20 000 vuotta sitten, ja noin 11 000 vuotta sitten sulavan jäätikön alta paljastuneelle tundralle oli jo levittäytynyt lehtimetsiä ja riistaeläimiä. Euraasiassa elettiin silloin mesoliittista kivikautta, maanviljelystä edeltänyttä metsästäjä-keräilijäkulttuurin aikaa. Ensimmäiset mesoliittiset asuttajat saapuivat Suomen alueelle viimeisimpien löytöjen valossa vuoden
8 850 eaa. tienoilla idästä ja kaakosta, nykyisen Venäjän ja Baltian alueilta.

Runsaat saaliit houkuttelivat uudisasukkaita

Mesoliittiset metsästäjä-keräilijät olivat tottuneita valmistamaan esineitä piikivestä. Sitä ei esiinny Suomen luonnossa, joten piikiveä täytyi tuoda pitkien matkojen takaa Venäjältä ja Baltiasta. Sukupolvien saatossa piikiven käyttö väheni, ja ihmiset alkoivat valmistaa teriä suomalaisista kivilajeista. Kuvan kaapimet ovat löytyneet Vantaalta. Vasemmalla on rekonstruktio, joka näyttää miten terät kiinnitettiin sarvesta tehtyyn varteen. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Suomen happaman maaperän vuoksi Suomen ensimmäisistä asuttajista on jäänyt jäljelle lähinnä kiviesineitä, asumusten jättämiä painanteita ja palaneita eläinten luita. Vain poikkeustapauksissa on löytynyt orgaanisesta materiaalista tehtyjä esineitä. Kuuluisin tällainen löytö on Karjalan kannakselta Antreasta löytynyt verkko, joka on uponnut muiden kalastajan työkalujen kanssa Itämerta edeltäneen Ancylus-järven pohjaan noin 8 550 eaa. Verkon ikä tiedetään radiohiiliajoituksen perusteella.

Suomen varhaisia asuttajia houkuttelivat ihmisiin tottumattomat riistaeläimet, kuten hirvet, sekä jääkautta seuranneen nopean maankohoamisen tuottamat linnustukseen ja kalastukseen soveltuneet matalikot. Jääkautta seuranneena lämpöjaksona myös talvet olivat leudompia kuin myöhemmin, ja esimerkiksi Suomen vesistöissä esiintyi yleisesti ravinteikasta vesipähkinää.

Suomea ei asutettu kerralla, vaan kivikauden kuluessa Suomen alueelle saapui useaan otteeseen eri ihmispopulaatioita. Varhaisin, Venäjän ja Baltian alueelta tullut asutus keskittyi Itä- ja Kaakkois-Suomeen, mistä varhaisia asuinpaikkoja tunnetaan muun muassa Enosta, Joutsenosta ja Lahdesta. Muu Suomi oli tällöin vielä veden ja väistyvän mannerjään alla. Jään sulaessa uusia asukkaita alkoi levittäytyä myös Lappiin Norjan rannikkoa pitkin.

Eri aikoina saapuneet ryhmät puhuivat erilaisia kieliä, käyttivät erilaisia esineitä ja olivat myös ulkonäöltään erilaisia. Muinaisgenetiikan perusteella Pohjolan varhaiset asuttajat olivat tummaihoisia ja usein sinisilmäisiä. Vaaleaihoisuus alkoi yleistyä piirteenä kivikauden kuluessa. Eri ihmisryhmien välinen kanssakäyminen ei varmasti ollut aina rauhanomaista, ja Pohjolasta on paljon merkkejä kivikauden väkivallasta. Kulttuurit kohtasivat myös yhteisymmärryksessä ja saivat vaikutteita toisiltaan.

Taito valmistaa saviastioita leviää

Kampakeraamisen kulttuurin aikaan ihmiset asuivat rannoilla. Kampakeraamiset ruukut olivat isoja ja pohjastaan suippoja niin, että ne oli helppo painaa pystyyn rantahiekkaan. Astianpalojen analyyseissä on selvinnyt, että niissä on säilytetty marjoja, kalaa ja lihaa, ja astioita käytettiin myös ruoan kypsentämiseen keittämällä kuumilla kivillä. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Pohjolan kivikausi jaetaan kahteen vaiheeseen, keskiseen eli mesoliittiseen ja nuorempaan eli neoliittiseen kivikauteen. Aikakausien vaihtumiseen liittyi suuria muutoksia, joista tärkeimmät olivat asutuksen muuttuminen kiinteämmäksi, saviastioiden valmistaminen ja lopulta maanviljelyksen ja karjanhoidon alku. Maatalous levisi Lähi-idästä eteläisempään Eurooppaan nopeammin kuin Pohjolaan, ja Suomessa arkeologit vetävät rajan mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden välillä saviastioiden valmistuksen alkamiseen.

Suomen alueen vanhimpia saviastioita kutsutaan kampakeramiikaksi, koska ne koristeltiin kampaa muistuttaneella leimasimella. Noin 5200 eaa. Suomeen levinnyt kampakeramiikka kattoi laajan maantieteellisen alueen Venäjältä ja Puolasta Pohjanlahdelle. Tutkijat ovat arvelleet, että taito valmistaa keramiikkaa olisi levinnyt erityisesti naisten kautta, koska kivikaudella naisille asuinpaikan vaihtaminen oli perheen perustamisen myötä yleisempää kuin miehillä. Kampakeramiikan aikaan liikkuva elämäntapa alkoi vaihtua enemmän paikallaan pysyvään asutukseen, ja asunnoksi vakiintui hirsiseinäinen maja.

Kivikauden väestö oli Suomessa kaikkein suurimmillaan kampakeraamisena aikana, tosin suurimmillaankin kivikauden asukasmäärän on arvioitu olleen vain parikymmentätuhatta ihmistä. Syynä väestönkasvuun oli kivikauden lämpöjakso, jonka ansiosta luonnossa riitti hyvin ravintoa ympäri vuoden. Vaikka varmaa tietoa ei ole, väestönkasvuun saattoi vaikuttaa myös uuden kampakeramiikkaa valmistaneen väestön saapuminen Venäjän ja Baltian alueelta.

Vasarakirveskulttuuri tuo karjanhoidon

Nuorakeraamisia astioita. Kuvateksti: Nuorakeraaminen kulttuuri on saanut nimensä nuorapainanteilla koristelluista astioista. Niissä oli tasainen pohja, eli niitä oli tarkoitus pitää pöydällä. Arkeologit ovat löytäneet astioista rasvahappotutkimuksella jäämiä vuohen tai lampaan maidosta. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Neoliittisen kivikauden loppupuolella noin 3000 eaa. nykyisen Ukrainan aroilta levittäytyi Eurooppaan hevosen kesyttänyt paimentolaiskansa, joka osasi valmistaa valamalla aseita kuparista. Kansa tunnetaan venäläisperäisellä nimellä jamnakulttuuri. Heidän puhumansa indoeurooppalainen kieli syrjäytti aiemmin Euroopassa puhutut kielet, ja myöhemmin sen pohjalta kehittyivät Euroopan nykyiset valtakielet, kuten germaaniset ja romaaniset kielet. Hevosen ja karjanhoidon lisäksi jamnaja-kulttuurin levittäytymistä Eurooppaan vauhditti mullistava keksintö pyörä, joka mahdollisti elintarvikkeiden ja muun omaisuuden kuljettamisen uusille asuinalueille. Uudet tulijat levittäytyivät myös Itämeren rannikolle.

Ukrainan aroilta pohjoiseen levittäytyneet indoeurooppalaisten kielten puhujat valmistivat nuorapainanteilla koristeltuja saviastioita ja käyttivät vasaran mallisia kivikirveitä, minkä takia Itämerelle levinnyttä kulttuuria kutsutaan nuorakeraamiseksi eli vasarakirveskulttuuriksi. Nuorakeraaminen kulttuuri levittäytyi Baltian kautta Suomen rannikolle noin 2800 eaa. Kulttuuri toi mukanaan Suomeen uusia elinkeinoja, kuten vuohen ja lampaan kasvatuksen. He puhuivat todennäköisesti indoeurooppalaista kieltä, joka on siis vanhin Suomen alueella puhuttu kieli, josta voidaan tietää jotakin.

Nuorakeraaminen kulttuuri levittäytyi Suomen rannikolta myös Ruotsiin, ja koko kulttuurin ajan yhteydet Itämeren yli säilyivät tiiviinä. Muutaman vuosisadan aikana uusi kulttuuri sulautui kuitenkin Suomen alueen metsästäjä-keräilijöihin kumpiakin perinteitä yhdistelleeksi Kiukaisten kulttuuriksi. Kiukaisten kulttuurin ajalta on Manner-Suomen varhaisimmat varmat merkit maanviljelystä noin 1500 eaa. Varhaisin viljelykasvi oli ohra. Metsästys ja kalastus säilyivät kuitenkin yhä pääelinkeinoina. Kivikauden jälkipuolella ilmasto kylmeni, ja kampakeramiikan huippuaikoja seurasi voimakas väestön romahtaminen.

Itämerensuomalaiset kielet syntyvät pronssikaudella

Pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia ei löytynyt Suomen luonnosta, joten ne piti tuoda pitkien kauppaverkostojen takaa. Raaka-aineiden lisäksi Suomen asukkaat hakivat meren takaa valmiita esineitä, kuten tämä Etelä-Skandinaviassa valmistetun pronssitikarin. Pronssikaudella muodostui koko Itämeren kattanut kauppaverkosto. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Pronssikausi alkoi Suomessa noin 1500 eaa., kun Lähi-idässä keksitty pronssinvalutaito levisi Pohjolaan. Heikentyneen ilmaston takia väestö oli kutistunut, ja ajanjakson asuinpaikkoja tunnetaankin Suomesta huomattavasti vähemmän kuin kivikautisia. Pronssikaudella Suomen ja Viron rannikolle saapui uutta, oletettavasti germaanista kieltä puhunutta väestöä Skandinaviasta.

Pronssi oli haluttu ja omistajansa korkeaa asemaa osoittanut materiaali, minkä takia Pohjolan asukkaatkin näkivät paljon vaivaa pronssin hankkimiseksi. Pronssin himon takia muodostui Itämereltä Välimerelle yltänyt kauppaverkosto, jonka kautta liikkui pronssin raaka-aineita tinaa ja kuparia pohjoiseen ja turkiksia, meripihkaa ja orjia etelään. Itämeren kauppa houkutteli myös nykyisen Venäjän alueella muodostuneen suomalais-ugrilaisen pronssikulttuurin ihmisiä. He levittäytyivät Itämerelle pronssikauden lopulla, ja samalla levisi heidän puhumansa kieli itämerensuomi.

Venäjän Volga- ja Kama-jokien risteyksestä lähtöisin olleen itämerensuomalaisen kulttuurin leviäminen näkyy vainajien perimässä. Muinaisgeneetikot ovat löytäneet pronssikauden lopun haudoista siperialaisperäistä perimää, joka esiintyy runsaana nykyisissä saamelaisissa, suomalaisissa ja virolaisissa, mutta jota ei esiinny aiemmin Itämeren alueella eläneissä kansoissa.

Samoihin aikoihin, pronssikauden ja rautakauden taitteessa itämerensuomen kieli jakautui Suomen lähialueilla kantasaameksi ja kantasuomeksi. Kantasaame levittäytyi ensimmäisenä suurimpaan osaan Suomea, minkä vuoksi Etelä-Suomessakin on saamelaisperäisiä paikannimiä. Itämerensuomalaiset kielet syrjäyttivät aiemmin alueella puhutut muinaiskielet, joista ei tiedetä juuri mitään.

Vaikka Suomen alueella puhuttiin kantasaamea jo pronssikaudella, alueen asukkaita ei voi pitää vielä saamelaisina. Saamelainen identiteetti muotoutui myöhemmin rautakaudella, kun saamen kielten puhujat levittäytyivät Pohjois-Suomeen ja omaksuivat alueen aiempien asukkaiden arktiset elinkeinot ja kesyttivät tunturipeurasta poron.

Pronssikaudella Suomen rannikolla vaikuttaa vallinneen päälliköiden johtama kulttuuri, joka hajosi jostakin syystä rautakauden taitteessa. Sama näkyy muuallakin Itämeren ympäristössä, missä pronssin kaupalle rakentuneet valtakeskukset hiipuivat, ja yhteisöt muuttuivat hajanaisemmiksi.

Rautakauden talonpoikaisyhteiskunta muodostuu

Laitilassa sijaitseva Vainionmäki on suuri rautakautinen polttokalmisto. Maanviljelystä harjoittanut väestö poltti vainajat hautaroviolla hautalahjojen kanssa, ja palaneet luut ja esineet levitettiin kalmistoon. Arkeologisesti tällaiset kalmistokohteet ylikorostuvat, koska niitä on helpompi löytää kuin vaikkapa samanaikaisa asuinpaikkoja. Arkeologeilla ei ole myöskään selvää kuvaa, miten kalmistokulttuurin ulkopuolella eläneet ihmiset hautasivat vainajansa. Kuva: Teija Tiitinen/Museovirasto. CC BY 4.0.

Lähi-idässä keksitty taito pelkistää rautamalmia työstettäväksi raudaksi levisi nopeasti Eurooppaan, ja jo pronssikauden lopulla Suomen alueen asukkaatkin kohtasivat ensimmäisiä rautaesineitä. Taito työstää rautaa levisi Suomeen idästä noin 500 eaa. Taito työstää rautaa aloitti todellisen metallityökalujen mullistuksen, koska rautaa löytyi myös Suomen soista ja järvistä järvimalmin muodossa, eikä sitä tarvinnut tuoda pitkien matkojen takaa. Uusi teknologia olikin varmaan osasyy sille, että pronssin kauppaan liittyneet vanhat kauppaverkostot ja liittolaisuudet hiipuivat Itämeren alueella. Pronssikauppa ei kuitenkaan päättynyt kokonaan, vaan koko rautakauden ajan pronssi oli tärkeä korujen raaka-aine.

Suomen alueen asukkaat olivat harjoittaneet pienimuotoisesti kotieläinten kasvatusta ja maanviljelystä jo kivikauden lopulta, mutta vasta rautakaudella maanviljelyksestä tuli Etelä-Suomessa, Karjalassa ja Suomen rannikolla pääelinkeino. Näille alueille muodostui maata viljellyt talonpoikaiskulttuuri. Talonpojilla tarkoitetaan kiinteästi asuvaa, maata viljelevää itsenäistä väestöä. Kulttuuriin kuului vaurauden näyttäminen koruilla ja aseilla. Hetkittäin saattoi muodostua suuria tiloja jotka olivat johtoasemassa muihin, mutta Suomeen ei rautakaudella ehtinyt syntyä laajoja päällikkökuntia tai kuningaskuntia.

Talonpoikaiskulttuurin alueella vainajat haudattiin polttamalla kalmistoihin, eli kivistä kasattuihin hautapaikkoihin. Tapa levisi ajanlaskun alun jälkeen nopeasti sisämaahan, kuten Satakuntaan ja Hämeeseen. Uudenlaisen hautaustavan leviämistä on pidetty merkkinä suomenkielisen väestön leviämisestä sisämaahan, saamenkielisten yhteisöjen alueelle. Joka tapauksessa suomenkielinen, maatalouteen perustuva asutus levittäytyi rautakauden aikana saamen puhuma-alueille, ja sisämaan metsästäjä-keräilijät vetäytyivät vanhoilta asuinalueiltaan pohjoisemmaksi.

Oppikirja osa 2: Mitä on suomalaisuus?

2023-01-25T15:05:00.020+02:00

Osa 2. Näkökulma: Mitä on suomalaisuus?

Suomen vanhin ihmisen luuranko on niin sanottu Jettbölen mies,

joka eli kivikauden lopulla. Emme tiedä, mitä kieltä hän puhui,

tai mihin ihmisryhmään hän katsoi kuuluvansa. Voiko häntä

pitää suomalaisena? Kuva: Björn Cederhvarf (1911). Museovirasto,

CC BY 4.0.

Kansallisuuksien ja identiteettien muodostuminen on monisäikeinen kysymys. Arkeologit puhuvat arkeologisista kulttuureista, kuten kivikauden kampakeraamisesta kulttuurista tai rautakauden maanviljelystä harjoittaneesta kalmistokulttuurista, mutta arkeologinen kulttuuri ei ole sama asia kuin etnisyys. Esihistoriallisesta kulttuurista ei voida sanoa, mikä näiden ihmisten oma identiteetti on ollut ja onko kyseessä ylipäätään ollut yksi “kansa” – todennäköisesti laajaan kulttuuriin on kuulunut erilaisia paikallisia etnisyyksiä ja kieliryhmiä, jotka eivät näy arkeologisissa löydöissä.

Kirjallisten lähteiden kautta on helpompi lähestyä kansallisuuksia. On hyvin epäselvää, mihin ihmisryhmään roomalainen historioitsija Tacitus viittasi vuonna 98 jaa. kirjoittamansa Germania-teoksen fenneiksi kutsumallaan kansalla. Nimihistorian ja Tacituksen kuvauksen perusteella fennien on ajateltu olleen saamelaisia tai vanhemmassa historian tulkinnassa suomalaisia, mutta silloin on kysyttävä, minkälaista saamelaisuus tai suomalaisuus oli kaksituhatta vuotta sitten. Monet niistä asiosita, joita pidämme leimallisen suomalaisina tai saamelaisina, ovat kehittyneet vasta vuosisatoja myöhemmin.On myös hyvin epävarmaa, liittykö Tacituksen kuvaus ollenkaan nykyisen Suomen alueella eläneisiin ihmisiin.

Nykyisenkaltainen käsitys suomalaisuudesta on muodostunut hitaasti rautakauden lopulta tai keskiajalta alkaen – yhteinen kieli, yhteiset uskomukset ja tavat ovat erottaneet Suomen asukkaita muita kieliä puhuneista naapureistaan. Rautakaudella ja keskiajalla ihmiset kokivat olevansa ensisijaisesti paikallisyhteisön, pitäjän tai heimon jäseniä, kuten karjalaisia tai hämäläisiä. Suomen eri maantieteelliset kolkat olivatkin hyvin erilaisia kulttuuriltaan, tavoiltaa ja elinkeinoiltaan, ja maailma näyttäytyi hyvin erilaisena Savon tiettömien kaskimaiden raivaajille kuin tiheiden liikenneyhteyksien ääressä eläneille Varsinais-Suomen peltoviljelijöille. Keskiajan kuluessa alun perin Varsinais-Suomea tarkoittanut Suomi-nimitys yleistyi tarkoittamaan koko Turun hiippakuntaa, ja 1500-luvulla Turun piispa Mikael Agricola kutsui jo tällä alueella puhuttua kieltä juuri suomen kieleksi.

Suomalaiset eivät missään vaiheessa ole olleet yksi homogeeninen kansakunta. Levittäytyessään rautakaudella suomenkielinen väestö sulautti itseensä saamenkielistä väestöä, mutta saamelainen kulttuuri-identiteetti onnistui kuitenkin säilymään ja kehittymään itsenäisesti peltoviljelyalueen ulkopuolella. Keskiajalla Ruotsista saapuneet uudisasukkaat muodostivat lisäksi rannikolle ruotsinkielisen väestön. Suomesta on ollut aina kontakteja pitkin Itämeren ympäristöä, ja ollessaan osa Ruotsin ja Venäjän valtakuntia Suomi on omaksunut monia skandinaavisia ja venäläisiä vaikutteita, ja myös uusia vähemmistöjä, kuten Ruotsin vallan aikana saapuneet romanit ja Venäjän aikana keisarikunnan eri kolkista saapuneet tataarimuslimit ja juutalaiset. Suomalaisista tekeekin suomalaisia asuminen tietyllä maantieteellisellä alueella ja vuosisatojen aikana kehittynyt omaleimainen kulttuuri-identiteetti, joka liittyy kieleen, tapoihin, elinkeinoihin ja uskontoon, mutta myös jaettuun kokemukseen yhteisestä historiasta.

Oppikirjan näkökulmatekstit ovat lyhyempiä tekstejä, joiden ei ole tarkoitus olla kattavia kokonaisesityksiä, vaan ne tarkentavat jotakin varsinaisen luvun teemaa.

Oppikirja osa 1: Menneisyyden lähteillä

2023-01-25T10:59:00.005+02:00

Osa 1. Menneisyyden lähteillä

Arkeologinen kaivaus on arkeologien tärkein tapa hankkia
tietoa menneisyyden aineellisesta kulttuurista ja
ennen meitä eläneistä ihmisistä. Kuvassa on viikinkiaikaisen
asuinpaikan kaivauksia Pirkkalan Tursiannotkossa.
Kuva: Saana Säilynoja/Tampereen museot.
CC BY 4.0.

Miten tutkijat voivat tietää, minkälaista elämä oli viisisataa tai kymmenen tuhatta vuotta sitten? Kaukaiseen menneisyyteen ei ole mahdollista palata haastattelemaan ihmisiä tai havainnoimaan tapoja, vaatteita, rakennuksia ja asuinympäristöjä. Historiantutkijat ja arkeologit voivat kuitenkin esittää menneisyydestä tulkintoja säilyneiden lähteiden perusteella. Lähde voi olla mitä vain menneisyyden todellisuudesta kertovaa, kuten arkeologinen esinelöytö, laivan hylky, siitepölyhiukkanen, tekstilähde tai kokonainen, vuosituhansia jatkuneen ihmistoiminnan muokkaama maisema.

Nykyisen Suomen alueella on asunut ihmisiä heti viimeisen jääkauden jäätiköiden sulamisesta lähtien, noin 10 900 vuotta. Suurin osa tämän jälkeisestä ajasta on aikaa ennen kirjallisia lähteitä, siis esihistoriaa. Mitä kaukaisempaa menneisyyttä tarkastellaan, sitä satunnaisempia jälkiä siitä on jäljellä. Monet menneisyyden ilmiöt ovat kadonneet kokonaan, eikä niistä voi saada tietoa: esimerkiksi suurin osa kivikautisista puu-, nahka- ja luuesineistä on maatunut olemattomiin, joten tutkijoiden täytyy tehdä tulkintoja hyvin hajanaisten jäänteiden ja pohjalta. Tarkalla tieteellisellä tutkimuksella pienetkin todistuskappaleet ja löydöt voivat kuitenkin täydentää käsitystämme kaukaisesta menneisyydestä. Erityisesti kolme tieteenalaa voivat tuottaa tietoa Suomen asutuksen varhaisvaiheista: nämä tieteenalat ovat arkeologia, genetiikka ja kielitiede.

Arkeologia tutkii menneisyyden aineellisia todisteita

Meriarkeologit tutkivat vedenlaisia kohteita, kuten laivanhylkyjä.
Kuvassa arkeologi dokumentoi vuonna 1789 Inkoon
edustalle uponnutta venäläistä sotalaivaa. Suomen rannikko on
täynnä laivanhylkyjä, jotka säilyvät hyvin Itämeren
kylmissä olosuhteissa. Kuva: Minna Koivikko/Museovirasto.
CC BY 4.0.

Arkeologit tutkivat menneisyyden ihmisten jättämiä aineellisia jälkiä, kuten asumusten jäänteitä, hautapaikkoja ja hukattuja ja tarkoituksella kätkettyjä esineitä. Arkeologia pyrkii tekemään perusteltuja tulkintoja menneisyydestä aineellisten todisteiden pohjalta ja esittämään syitä arkeologisessa aineistossa näkyville muutoksille. Usein arkeologit kaivavat tutkimusaineistonsa tieteellisesti esiin maan tai veden alta, mutta arkeologit voivat tutkia myös esimerkiksi muinaisjäännösten levintää tai historiallisen ajan rakennuksia, kuten keskiaikaisia kivikirkkoja.

Arkeologian tärkeimpiä kysymyksiä on, miten vanha jokin ilmiö, rakenne tai esine on. Tutkijat ovat kehittäneet useita erilaisia tapoja vastata tähän kysymykseen. Ajoitusmenetelmät voidaan jakaa suhteellisiin ja absoluuttisiin ajoituksiin: suhteelliset ajoitukset paljastavat asian iän suhteessa johonkin muuhun ilmiöön, kun taas absoluuttiset ajoitukset paljastavat asian tarkan iän kalenterivuosissa. Suhteellista ajoittamista on esimerkiksi se, että maaperässä alempana olevan maakerroksen täytyy olla vanhempi kuin sen yläpuolella olevat kerrokset. Eri aikoina on myös käytetty erilaisia esineitä, ja esinetyyppien kehitystä on voitu seurata tutkimalla esimerkiksi eriaikaisissa haudoissa esiintyviä hautalahjoja tai eri-ikäisiltä asuinpaikoilta löytyneitä keramiikkatyyppejä. Tätä esineiden muotokieleen perustuvaa ajoitusta kutsutaan typologiaksi.

Absoluuttisia ajoituksia ovat esimerkiksi puulustoajoitus eli dendrokronologia ja radiohiiliajoitus. Puulustoajoitus perustuu sille, että puut kasvattavat joka vuosi uuden vuosirenkaan. Samaan aikaan samalla alueella kasvaneilla saman puulajin puilla on identtiset vuosirenkaat, jotka ovat ikään kuin yksilöllinen sormenjälki. Kun arkeologisen puunäytteen vuosilustoja verrataan tunnettuihin vanhojen puiden sarjoihin, voidaan päätellä jopa vuoden tarkkuudella, milloin puu on kaadettu. Radiohiiliajoitus puolestaan perustuu siihen, että kaikessa elollisessa on hiilen radioaktiivista C14-isotooppia. Radioaktiivinen hiili hajoaa ajan saatossa typeksi, ja mittaamalla radioaktiivisen hiilen ja typen suhde orgaanisessa näytteessä, kuten luussa, voidaan selvittää, milloin eliö on kuollut.

Genetiikka vastaa kysymykseen ”mistä me tulemme?”

Arkeologit löytävät kivikautisilta asuinpaikoilta
toisinaan purupihkaa, koivun tuohesta valmistettua tervamaista ainetta.
Sitä käytettiin liimana esimerkiksi nuolenkärjen kiinnittämiseen
puuvarteen. Tätä varten aine täytyi pehmittää pureskelemalla,
ja toisinaan purupihkassa näkyy kivikauden ihmisen
hampaanjälkiä. Muinaisgeneetikot pystyvät nykyään eristämään
kivikauden ihmisten perimää purupihkasta. Nämä purupihkan
palat ovat löytyneet Lapualta. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.

Genetiikka tutkii sekä muinaisten, arkeologisesti löydettyjen ihmisyksilöiden että nykyisten elävien ihmispopulaatioiden perimää. Ihmisten perimä kertoo menneisyyden muuttoliikkeistä, väestöhistoriasta ja kulttuurien yhteyksistä. Viime vuosina muinais-DNA :n tutkimus on muun muassa ratkaissut vanhan arkeologisen kysymyksen maanviljelyksen leviämisestä: toiset arkeologit olivat esittäneet maanviljelyksen levinneen kivikaudella Lähi-idästä Eurooppaan taitojen ja tekniikoiden välittymisenä, kun taas toiset olivat olettaneet taidon liittyneen maanviljelysväestön siirtymiseen Eurooppaan. Genetiikan tulosten pohjalta on selvää, että kivikaudella Eurooppaan on levittäytynyt Aasiasta maataloutta harjoittanut muuttoaalto, joka on syrjäyttänyt ja sulauttanut Euroopan vanhemmat metsästäjä-keräilijäväestöt itseensä.

Suomessa muinais-DNA-tutkimuksen haasteena on, että palamaton luu säilyy Suomen maaperässä heikosti, ja yli tuhat vuotta vanhoja ihmisluita löytyy vain poikkeuksellisissa olosuhteissa. Suomen muinaisesta väestöstä on kuitenkin mahdollista tehdä arvioita lähialueilta tutkittujen näytteiden perusteella. Esihistorian aikana eläneiden ihmisten perimää on myös tekniikan kehittyessä onnistuttu eristämään muun muassa maanäytteistä ja kivikautisilta asuinpaikoilta löytyneestä purupihkasta.

Kielitiede pureutuu elävien kielten esihistoriaan

Kielitiede tutkii kielien kehitystä ja sukulaisuussuhteita. Kirjoitettua historiaa edeltävien aikojen suhteen kielitiede nojaa vahvasti arkeologiaan: muinaisten innovaatioiden käyttöönotto antaa takarajan monien sanojen lainautumiselle. Esimerkiksi indoeurooppalaisten kielten yhteinen hevosiin ja pyörään liittyvä sanasto osoittaa, että nämä kielet ovat levinneet vasta hevosen kesyttämisen ja pyörän keksimisen jälkeen. Indoeurooppalaiset kielet ovat nykyään maailman levinnein kieliryhmä, johon kuuluvat muun muassa germaaniset, balttilaiset, slaavilaiset ja indoiranilaiset kielet. Samoin muista kielistä suomeen otetut lainasanat kertovat, milloin suomen puhujat ovat olleet kosketuksissa muihin kieliryhmiin.

Kivikaudella Suomen alueella puhutuista kielistä ei tiedetä käytännössä mitään, mutta ne eivät olleet sukua myöhemmille suomalais-ugrilaisille kielille, kuten suomelle, saamelle ja virolle. Nykyisen käsityksen mukaan suomalais-ugrilaisten kielten kantamuoto, kantaurali, syntyi nykyisen Venäjän alueella noin 2000 eaa. Se alkoi levitä alkuperäiseltä puhuma-alueeltaan länteen ja muodostui Itämeren ympäristössä Itämeren suomeksi pronssikaudella, noin 1000 eaa. Kantasuomi ja kantasaame erosivat itämerensuomesta rautakauden taitteessa, noin 500 eaa. Saamen kielet levisivät Suomen alueen valtakieliksi, kunnes suomalainen kielimuoto alkoi syrjäyttää niitä rautakauden (500 eaa. – 1200 jaa.) kuluessa.

Kirjalliset lähteet puhuvat menneisyyden ihmisten omalla äänellä

Keskiajan Suomesta on säilynyt tuhansia asiakirjalähteitä,
joista monet ovat erilaisia kauppa- ja lahjoituskirjoja.
Tässä 23. helmikuuta 1452 päivätyssä ruotsinkielisessä
kauppakirjassa Pyhtään pappi Karl Odygd myy Naantalin
birgittalaisluostarille Maskussa sijaineen maatilansa. Asiakirjan
pohjalta voi tutkia esimerkiksi keskiajan hengellistä kulttuuria,
maaomistuksia, kieltä tai esimerkiksi sinettitaidetta.
Kuva: Riksarkivet. CC BY 4.0.

Monet historiantutkijat ovat halunneet pitää roomalaisen historioitsija Tacituksen Germania-teoksessaan (98 jaa.) mainitsemaa fenni-kansaa kuvauksena suomalaisista tai saamelaisista, mutta kuvauksen yhdistäminen mihinkään myöhemmin tunnettuun etnisyyteen on epävarmaa. Varsinaisesti Suomea koskevat kirjalliset lähteet alkavatkin vasta keskiajalta, 1100-luvulta. Varhaiselta keskiajalta säilyneet Suomea koskevat lähteet ovat lähes yksinomaan kirkollisia ja hyvin hajanaisia, ja vasta 1300-luvulta eteenpäin historiantutkijoilla on käytettävissään kattavampaa lähdeaineistoa.

Kaiken kaikkiaan keskiajan Suomesta on säilynyt reilut 6 000 kirjallista lähdettä, osa alkuperäisinä asiakirjoina ja huomattavasti suurempi osa keskiajalla ja myöhemmin tehtyinä kopioina. Yksi tärkeimpiä Suomen keskiajan lähdekokonaisuuksia on Turun tuomiokirkon Musta kirja, 1400-luvulla laadittu kopiokirja, johon on kopioitu kirkon tärkeinä pitämiä asiakirjoja. Varhaisimpien lähteiden kieli on kirkon käyttämä latina, mutta 1300-luvulta eteenpäin on säilynyt myös ruotsiksi ja Itämeren yleiskielellä alasaksalla kirjoitettuja asiakirjoja. Suomen kielellä kirjoitettiin satunnaisesti tekstejä jo keskiajalla, mutta laajemmin suomeksi kirjoitettuja tekstejä on säilynyt vasta 1500-luvulta eteenpäin.

Asiakirjalähteiden lisäksi keskiajan Suomesta on säilynyt kokonaisia käsikirjoituksia ja erityisesti kirkollisten kirjojen fragmentteja eli katkelmia. Reformaation jälkeen 1500-luvulla vanhojen katolisten messukirjojen pergamenttilehtiä käytettiin tilikirjojen kansilehtinä. Hieman nurinkurisesti messukirjojen hajottaminen ja käyttäminen uudelleen on auttanut säilyttämään niiden lehdet, jotka olisivat todennäköisesti muuten kadonneet. Lisäksi koko Ruotsin valtakuntaa koskeneet lakitekstit paljastavat paljon tietoa elämän järjestämisestä.

Suomen vanhin systemaattinen asiakirja-aineisto alkaa 1540-luvulta, jolloin kuningas Kustaa Vaasan (kuninkaana 1523–1560) aloitteesta kruununlinnojen voudit alkoivat toimittaa verokirjanpitonsa arkistoitavaksi Tukholmaan. Näitä asiakirjoja kutsutaan voudintileiksi, ja niistä voidaan ensimmäistä kertaa tutkia Ruotsin hallitsemilla Suomen alueilla asunutta väestöä tilakohtaisesti.

Uuden ajan monipuoliset lähteet

Suomen historian kirjallisten lähteiden tilanne paranee huomattavasti 1600-luvulta alkaen: tältä ajalta alkavat systemaattiset kirkonkirjat, joista voidaan seurata kaikkien suomalaisten elämänvaiheita syntymästä kuolemaan. 1600-luvulta eteenpäin on säilynyt myös aiempaa runsaammin oikeuspöytäkirjoja. Nämä tuomiokirjat kertovat sekä menneisyyden rikoksista että laajemmin ihmisten arvoista ja arkiympäristöstä, jossa rikokset tapahtuivat. Esimerkiksi 1600-luvulla naapurin haukkuminen oli yleinen syy joutua oikeuden eteen, koska hyvä maine oli yksilön tärkeintä pääomaa, ja ääneen lausutut haukkumasanat ja juorut vaaransivat henkilön maineen. Historiantutkijaa auttavat myös erilaiset yksityisluontoiset lähteet, kuten kirjeet ja päiväkirjat, ja 1700-luvulta lähtien painetut sanomalehdet antavat myös merkittävää tietoa menneisyyden elämästä, ilmiöistä ja asenteista.

Kaikkien menneisyyden lähteiden tutkiminen vaatii lähdekriittisyyttä ja tulkintaa. Lähdekritiikki tarkoittaa tietolähteen luotettavuuden ja todistusvoiman arvioimista. Arkeologiset löydöt eivät valehtele, mutta niiden oikeanlainen tulkinta vaatii löytöjen tarkkaa sijoittamista löytöyhteytensä ja kulttuurinsa kontekstiin. Kirjalliset lähteetkään eivät ole aina luotettavia – tekstin tuottaja on voinut haluta korostaa omaa näkökulmaansa tai muuttaa yksityiskohtia mieleisekseen. Tekstilähteitä tulkitessa on aina pidettävä mielessä, kuka tekstin on tuottanut ja mitä tarkoitusta varten.

Sata vuotta Tutankhamonin haudan löytymisestä

2022-11-04T10:23:00.007+02:00

Tänään, 4. marraskuuta, tulee kuluneeksi tasan sata vuotta yhdestä arkeologian historian suurimmasta löydöstä, farao Tutankhamonin haudan paljastumisesta Kuninkaiden laaksossa Egyptissä. Englantilainen kuvataiteilija ja egyptologi Howard Carter oli vakuuttunut haudan olemassaolosta, ja hän oli etsinyt sitä vuodesta 1914 alkaen rahoittajansa lordi Carnarvonin avustamana.

Tutankhamon syleilee tuonpuoleisen jumala Osirista
hautakammion maalauksessa. Wikimedia Commons/
Public Domain.

Vaikka hautalöytö tuli tekemään Carterin kuuluisaksi, marraskuun neljäntenä päivänä vuonna 1922 hän ei vielä löytänyt kultaa ja kimallusta. Tarkalleen ottaen hän ei itse löytänyt mitään, vaan hänen saapuessaan työmaalle siellä vallitsi odottava hiljaisuus. Paikalliset työmiehet olivat jo aiemmin samana aamuna kaivaneet esiin kallioon hakatun portaan. Carter tuskin malttoi pidätellä innostustaan ottaessaan valokuvan löydöstä:

Jännittävän löydön alku todennäköisesti
Howard Carterin kuvaamana 4.11.1922.
Wikimedia Commons/Public Domain.

Portaita kaivettiin esiin toinen, kolmas... Ne jatkuivat kuudentoista portaan verran sisään kallioon portille, joka oli muurattu kiinni laastilla ja kivillä. Sinetöidyn portin pintaan lyödyt leimat vahvistivat tutkijoille, että kyseessä oli todella Tutankhamonin hauta, tai ainakin häneen liittyvä kammio. Riemuun sekoittui kuitenkin myös pettymystä, koska portista näki, että hautaan oli murtauduttu muinaisen Egyptin aikana.

Harry Burton kuvasi kokonaisuudessaan
esiin kaivetut portaat. Wikimedia Commons/
Public Domain.

Kesti marraskuun loppuun, ennen kuin Carter saattoi juhlallisesti avata sinetöidyn oven ja lausua kuolemattoman vastauksensa, kun lordi Carnarvon kysyi näkikö hän mitään haudan oveen nakuttamastaan reiästä: "Kyllä, ihmeellisiä asioita," oli kaikki, mitä Carter saattoi sanoa kullan kimaltaessa vastaan haudan pimeydestä. Tästä hetkestä kesti vielä helmikuulle 1923 asti, ennen kuin tutkimusryhmä pääsi avaamaan varsinaisen hautakammion ja varmistui, että farao todella edelleen lepäsi haudassaan.

Kuva: Harry Burton. Wikimedia Commons/Public Domain.

Howard Carter (vas.) ja lordi Carnarvon
avaamassa ovea hautakammioon. Kuva:
Harry Burton. Wikimedia Commons/
Public Domain.

Arkeologit eivät metsästä aarteita, vaan tietoa menneisyydestä. Juuri Tutankhamonin haudasta löytyneet kultaesineet aiheuttivat kuitenkin ennennäkemättömän mediahypetyksen arkeologisen löydön ympärillä, ja vielä sata vuotta myöhemminkin Tutankhamonin haudan perintö vaikuttaa vahvasti arkeologiaan liitetyissä mielikuvissa.

Halusin muistaa tätä arkeologian historian merkkipaalua siksi, että Carterin tiimin tutkimuksilla ja hautalöydöllä on ollut ratkaiseva vaikutus siihen, että itse lähdin arkeologiksi. Olin neljän vuoden ikäinen, kun isäni poimi iltalukemiseksi kirjahyllystä egyptologi Christiane Desroches-Noblecourtin kirjan Tutankhamon: Faaraon elämä ja kuolema (Uusi kirjakerho 1976). Olin aivan myyty: haudasta kuunnellessa tajusin ensimmäistä kertaa, että maailmassa on tuhansia vuosia vanhoja, vielä löytymättömiä arkeologisia jälkiä, joiden avulla voidaan saada tietoa kauan ennen meitä eläneistä ihmisistä. Silloin päätin, että haluan isona arkeologiksi.

Wikimedia Commons/Jon Bodsworth.

Olen tavattoman kiitollinen vanhemmilleni pienen pojan intohimon ruokkimisesta. Isäni oli luvannut, että jos olen vielä teini-ikäisenä kiinnostunut egyptologiasta, teemme yhdessä matkan Egyptiin, ja ollessani 14-vuotias tämä todella toteutui. Matkan tärkein hetki oli tietysti laskeutua ruuhkaiseen ja tukalan kuumaan Kuninkaiden laakson hautaan KV62, jossa nuori farao vielä silloin makasi sarkofagissaan. Nyttemmin Tutankhamonin muumio on siirretty esille haudassa olevaan lasikaappiin, ja ilmassa on suunnitelmia siirtää farao kollegoidensa seuraan Kairon uuteen egyptologiseen museoon.

Vaikka hautaan edettiin liukuhihnataktiikalla, olin onneni kukkuloilla kun sain nähdä Tutankhamonin sarkofagin ja ehdin tavata haudan seinän hieroglyfitekstejä, ennen kuin aseistettu vartija käski jatkamaan matkaa. Mikään haudan ulkoisissa puitteissa ei ole erityisen vaikuttavaa verrattuna muihin Kuninkaiden laakson faraohautoihin, mutta minulle se oli pyhiinvaellus paikkaan, josta oma intohimoni oli syttynyt.

Tuleva arkeologi intohimon lähteillä. Kuva: Terho Aalto.

Desroches-Noblecourtin kirjan jälkeen uutta suomeksi ilmestynyttä esitystä Tutankhamonista on saatu odotella, mutta se odotus on päättynyt, sillä arkeologi Minna Silveriltä on juuri parahiksi juhlistamaan löydön satavuotisjuhlaa ilmestynyt kirja Tutankhamonin salaisuudet: Arkeologinen matka muinaiseen Egyptiin (Gaudeamus 2022). En ole vielä ehtinyt perehtyä kirjaan lehteilyä enempää, mutta se vaikuttaa näkökulmiltaan monipuoliselta ja hyvin ajantasaiselta. Jos kirjan lisäksi haluaa harrastaa Tutankhamon-fiilistelyä, suosittelen tutustumaan Griffith-instituutin sivuilta löytyvään Harry Burtonin kuvakokoelmaan Tutankhamonin haudan kaivauksista.