Kotona kairassa

Myrskyluodon Muija

2019-01-11T00:00:00.002-08:00

Alkaneen vuoden ensimmäiset viikot kuuluvat elämäni raskaimpiin. Perustusten järkkyessä olen tarvinnut joka ikisen voimanpisaran, jotka vuosien varrella olen sieluuni saanut. Bloggaaminen on jäänyt, kuten kaikki muukin. Tulin vain kertomaan, että olen täällä vielä ja aion palata sorvin ääreen, kun taas kynnelle kykenen.

Vakka toivoa vielä on,

pieni vakkanen.

Syvälle toivo kylvetään

peltoon huomisen.

Köyhä talvi on lähtenyt.

Aamu sarastaa.

Tyhjyys pohjalta laarien

kohta aukeaa.

Arka on askel kylväjän,

keveä vakkakin.

Viskaa toivosi huomiseen

täysin kämmenin!

Kerkeä toivon oras on,

pian se ylenee.

Huominen hiljaa kypsyttää

minkä tarvitsee.

~Aale Tynni~

Kuukauden kirja-aarre: Kätkäläinen ja musta koira

2019-01-07T04:30:00.000-08:00

Yönseutuna sitten vyörähti itärajan yli koillisen kantilta jyrkkä kylmän rintama rutistamaan vaaramaiden eläjiä. Sinertävässä hämärässä leijui hentoa hilettä, puu paukahteli sälöille rinteiden metsissä ja taivaan kupura kohosi huikean korkeaksi. Asumusten harmaat savut seisoivat jäykkinä köysipatsaina kurottamassa pistävän kirkkaita tähtiä, ja Kätkävaaralla Pietu kantaa renttasi pihan poikki puusylyksen toisensa perään.
- Tuoreitahan nämä vielä on, Iitamaria marmatti. - Varomatta jos puristaa niin lätäkkö on lattialla.

Simo Hämäläinen : Kätkäläinen ja musta koira. Gummerus 2011.

Simo Hämäläinen: Kätkäläinen ja musta koira

Joskus teinivuosina luin ja hyväksi havaitsin Simo Hämäläisen Kätkäläisen, joka monille lienee elokuvastakin tuttu. Itse en ole elokuvaa nähnyt enkä nuoruusvuosien jälkeen Kätkävaaran vanhan ketun äkkiväärään seuraan palannut - ennen kuin nyt.

Enpä tiennytkään, että alkuperäisen Kätkäläisen jälkeen Pietari Aholaisen tarina on saanut jatkoa peräti viiden kirjan verran. Kätkäläinen ja musta koira on niistä tuorein tapaus, ja poimin sen hetken mielijohteena kirjastoautosta, kun kaipasin jotain sopivan letkeää luettavaa arkihuolten vastapainoksi. Odotukseni täyttyivätkin: Kätkän ja vaimonsa Iitamarian edesottamukset viihdyttivät juuri kuten arvata saatoin.

Mutta kepeyden rinnalla kirjaa kuljettavat myös vakavat teemat: vanheneminen, masennus ja vanhustenhoidon ongelmat. Sote-uudistusten keskellä kirjan sanoma herättää hyvinkin ajankohtaisia ajatuksia vanhustenhoidon tulevaisuudesta. Naapurin höperöityessä joutuu Kätkäkin pohtimaan vaikeita ja surullisia asioita.

- Semmosta se on näillä vuosilla, hän sanoi. -Mualima kutistuu niin jotta kohta ei oo jälellä kun oma mökki ja vuaranlaki siinä ympärillä, siellä käpsehittään minkä jaksettaan. Tuttavat immeiset muuttaa multiin, kohta ei tunne ennää kettään, pyhä ja arki on vuan sitä sammoo ja uutta ei oo muuta kun jotta uuteen kohtaan koskoo. Joskus tulloo ajatelleeksi, jotta onkohan se sittenkään ihan viisasta ellee näinkään vanhaksi. Kohta ei uskalla lehtee avata, kun kuitennii taas räksytettään, jotta myö vanhat raakit joutavina rellestettään, lihotaan mahottomasti ties millä rahalla, säretään urakalla luita ja rikotaan uhallaan niveliä, jotta mahottoman kalliita varaosia on tungettava tilalle, ja jos myö ei muuta ilikeyttä keksitä, niin ainahin höperöijytään niin muistamattomiksi, jotta yötä myöten olisi jonkun vahittava, joka päivä vaihettava vaipat ja kerran viikossa metästettävä koirien kanssa.

Huipuunsa viritettyä draaman kaarta ei tästä kirjasta löydä - eikä tarvitsekaan. Itse nautiskelin kirjan tapauksesta toiseen soljuvasta kiireettömästä kerronnasta kuin vuosikertaviinistä. Suosittelen Kätkäläistä kirjan takakantta siteeraten niille, jotka eivät ujostele maistaa maailman soppaa sellaisenaan, mutta joille kiverä huumori on kumminkin sen mieleisintä maustetta.

Talvipäivän seisahdus

2018-12-21T05:30:00.000-08:00

Vuoden lyhin päivä saattaa kuulostaa masentavalta, mutta minä olen aina rakastanut tätä päivää - enkä vain siksi, että tämä on talven taitekohta, jonka jälkeen matka kohti kevättä alkaa. Jotain jykevää on päivässä itsessäänkin.... Talvipäivänseisaus on ikivanha juhla, talvensydän, joka sykähdyttää joka talvi: täällä sitä ollaan, kaamoksen syvimmässä sylissä, edessä vuoden pisin yö - ja sitten onkin jo melkein joulu!

Tämä talvi on hemmotellut meitä taivaanrannanmaalareita toinen toistaan kauniimmilla maan ja taivaan sävyillä. Tiedä sitten, ovatko talvisäät oikeasti olleet poikkeuksellisen kuvaukselliset, vai olenko vain alkanut huomata ne paremmin. Olipa niin tai näin, kamerani muisti tuppaa täyttymään varsin vikkelästi näinä päivinä... Puranpa sumaa ja laitan muutamia otoksia sydäntalven taikahetkistä kuluvalta viikolta.

Kun minulla on sovittu tapaaminen,lähden hyvissä ajoin - en siksi että pelkäisin kuollakseni myöhästymistä, vaan
siltä varalta, että matkalla pitää pysähtyä kuvaamaan jotakin hienoa. Aika usein pitääkin niin tehdä.

Telkän kesäkoti talvilevolla.

Puolikuukin kurkisteli vaaran takaa jo vähän keskipäivän jälkeen..

Kun Äijä on viikot poissa kotoa, herkästi käy niinkin, että ikävä tulee.
Onneksi kokemus on opettanut muuntamaan ikävän mukavaksi.
Tätä lumisydäntä jäälle tallatessa tuli hyvä mieli, ja sydämellinen tervehdys meni perille whatsappin avulla.

Onneksi oli vain pikkupakkanen, niin tarkenin vielä kerran riisua hanskat ja ikuistaa tämänkin iltahetken kotilätäkön jäältä nähtynä.

Talvipäivänseisauksen kunniaksi vielä pieni musiikkituokio. Tässä teille seestynyt versio folkrock-legenda Jethro Tullin hitistä "Ring Out Solstice Bells" vuodelta Muija 1 v.

Jethro Tull & Ian Anderson: Ring Out These Bells

Joulu ja minä

2018-12-20T02:16:00.002-08:00

Löysin Suppusuun blogista muikean mukavan joulugallupin, jossa tehtävänä on jatkaa jouluaiheisia lauseita, sen mukaan kuin itsestä oikealta tuntuu. Eipä sitten muuta kuin tuumasta toimeen!

Minusta joulun värejä ovat valkea, vihreä, kulta ja hopea joulunpunaisin aksentein.

Minusta paras joululeivonnainen on englantilainen hedelmäkakku.

Minusta paras jouluruoka on leivinuunissa paistettu kinkku.

Minusta sää on jouluinen, kun on paljon lunta ja pikkuisen pakkasta, tähdet tuikkivat ja kuu tai revontulet loistaa.

Jouluna minä pukeudun mieluiten johonkin muuhun kuin arkipaitaan.

Paras saamani joululahja on Äijän suunnittelema, ammattilaisella teetetty hopeinen rintaneula, johon kuuluu Äijän kirjoittama runo! (Hopeaseppäkin oli kuulemma liikuttunut kyyneliin sitä tehdessään :D) Kuvaa en ottanut, koska huomasin sen vitriinissä tummentuneen, ja se pääsi nyt soodavesikylpyyn kirkastamaan kasvonsa.

Minulle tärkeä joulukoriste on tyttären tekemä jouluenkeli.

Minusta joulusiivoukseen kuuluu, että joulumusiikki soi siivotessa ja lopuksi juodaan glögiä.

Kun olin lapsi, haimme ~~kuusen~~ männyn omasta metsästä, koska kuusirajalle oli 200 kilsaa matkaa.

Joulupuuro maistuu parhaalta, kun päällä on luumusoppaa ja on tultu ulkoa pulkkamäestä.

Minun joulupöydässäni pitää olla ainakin kinkku, rosolli ja itsetehdyt laatikot.

Joulupöydästä voisi puuttua ja puuttuvatkin keitetyt herneet.

Joulusaunaperinne merkitsee minulle jouluun rauhoittumista oikeassa puulämmitteisessä saunassa.

Tämän joululaulun tai virren minä haluan kuulla: Suutari ja vieras. Hän oli suutari, vanha ja lempeä mies, hänen puotinsa koko kaupunki ties. Nyt hän jouluksi siivosi talossaan, ja kertoi kaikille suurta uutistaan...

Samuli Edelmann: Suutari ja vieras

Lapsena minä tein joulukoristeita jotka ovat vieläkin tallessa äidin kaapin päällä.

Jos joulukiire uhkaa niin minusta paras tapa rauhoittua on laittaa rauhoittava joulumusiikki soimaan ja istahtaa juomaan lämmintä glögiä. (Levähtäneenä olen paljon tehokkaampi!)

Jos syön jouluna liikaa, oloani helpottaa iltakävely, joka kuuluu joulutapoihini riiippumatta siitä, syönkö liikaa vai en.

Minusta oikea joulun tuoksu syntyy piparkakkutaikinasta, havuntuoksusta ja savukalasta.

Minulle joululahjojen antaminen merkitsee arvostuksen ja välittämisen osoittamista läheisilleni.

Minä muistan sen joulun, kun talossa oli koliikkivauva ja miehet riitelivät joulumännyn paikasta :D

Minulla on unelma, että jouluna voisin jonakin vuonna viettää rauhallisen piilopirttijoulun eräkämpällä kaukana kaikesta (paitsi omasta perheestä).

Tämän joulugallupin saapi halutessaan poimia omaan blogiinsa, tai kertoilla vaikka kommenttikentässä omia tärkeimpiä jouluasioitaan. :) Vaan nyt Muija lähtee loihtimaan pirttiin lanttulaatikon tuoksua. Leppoisaa loppuviikkoa ja iloista joulumieltä itsekullekin!

Jos metsään haluat mennä nyt...

2018-12-16T06:15:00.001-08:00

Kun taivaan lumihanat lopulta aukesivat, niin sitten sitä kauan kaivattua mannaa onkin piisannut ihanan paljon! Nyt alkaa olla jo hanget ja korkeat nietokset kuten joululaulussa konsaan. Ja lapsilla on hauskaa, kuinkas muuten.

Talven ihmemaa.

Vaan onpa lumesta iloa myös aikuiselle, vaikken siinä vallan kupperiskeikkoja teekään. Ilo on sentään astella lumista metsätietä ja katsella satumaisiksi muuttuneita maisemia, jotka saavat arjen kangistaman mielikuvituksenkin heräämään eloon...

Tykkyukkoja. (Vaiko sittenkin tonttuja valepuvussa??)

Jostain syystä en ole koskaan pelännyt pimeää, vaikka minulla vilkas mielikuvitus onkin.
(Sen sijaan saatan nauraa yksikseni, kun kuljen hämärässä metsässä...)

Liekö Lumikuningattaren kruunusta pudonnut tämä jäinen jalokivi?

Jouluiset maisemat ovat saaneet myös joulumieleni heräämään. Olen somistanut taloa, siivoillut ja järjestellyt nautinnollisen leppoisasti ja antanut joulumusiikin soida. (Kiitos ystävälleni Saksanmaalla ihanasta cd:stä, jossa Michael Schulte upeasti tulkitsee joulun klassikkoja!)

Tähän loppuun vielä jotakin ihanaa kolmannen adventin kunniaksi. Yksi lempijoululauluistani on päässyt jouluisen flash mobin aiheeksi, vieläpä niin ihanasti esitettynä, että oksat pois. Tätä on myös ainakin minun mahdoton katsoa tulematta hyvälle tuulelle. Nauttikaa!

The Five Strings: O Come All Ye Faithful.

(Kohtuullista ja) aineetonta joulua lapsiperheessä

2018-12-13T02:56:00.001-08:00

Modernisti kodikas-blogissa haastettiin kertomaan omia ideoitaan kauniiseen ja kohtuulliseen jouluun. Meille kerskakulutus ja shoppailuhysteria on aina ollut kauhistus, joten olemme Äijän kanssa puhuneet aiheesta pitkään ja hartaasti.

Tänä vuonna jututimme silkohapsia jo hyvissä ajoin ja tiedustelimme, mitenkä olisi, jos vietettäisiinkin tänä vuonna aineeton puuhajoulu. Lieväksi yllätykseksemme he eivät vain suostuneet, vaan jopa innostuivat aiheesta. Sovimme siis, että tänä jouluna pukkia (johon kuopuskaan ei enää usko) ei tarvita lainkaan, vaan jokainen saa toivoa asioita, joita tahtoo yhdessä perheen kanssa touhuta ja tehdä. Listoilla onkin jo kaikenlaista hauskaa, kuten:

* Päiväksi pulkkamäkeen

* Koko perheen kanssa uimaan

* Piparkakkutalon teko

* Lumilinnan rakennus

* Tapanina ulos syömään

* Lautapelien pelaamista

* Jouluherkkujen leipomista

* Joulutoivekonsertti

* Pöytäjääkiekkoturnaus
* Askartelua

* Petseillä/bratzeilla/ pikkuautoilla leikkimistä

Nerokasta tästä tekee se, että uutta rompetta ei oikeasti tarvita lainkaan - lapsillahan on jo vaikka mitä! Esim. hartaasti toivottu pöytäjääkiekko tuli viime jouluna, pelejä on kaapissa kaksi hyllyllistä ja lelujakin niin että lattia lainehtii. Rajoittava tekijä ei olekaan tavara, vaan yhteinen aika. Mutta tänä jouluna sitä siis tulee olemaan yllin kyllin! (Ja parasta kaikesta lienee se, että kaikilla on kännykät kiinni.) Lapsellehan se on arvokkain lahja, minkä aikuinen ikinä voi antaa.

Suomen pisimmässä pulkkamäessä vauhtia ja juuri sopivan vaarallisia tilanteita piisaa
liki kahden kilometrin matkan. Sinne siis yksissä tuumin!

Viime vuonna Äijä askarteli kuopukselle pahvisen unelmapelin.
Nyttemmin se on ajat sitten ajettu lunastuskuntoon, joten
poikanen haaveilee uudesta ajokista.

Ihan pelkät himmelit eivät sentään piisaa joulutunnelman tuojiksi tässäkään torpassa.
Valoa on saatava kaamokseen, ja led-valot onneksi eivät hirveitä syökään.
Murkun huoneessa välkettä on Muijan makuun vähän liikaakin, mutta murkku itse tykkää, joten olkoon..

Täytyy sanoa, että näiden suunnitelmien innoittamana odotan joulua innokkaammin kuin moneen aikaan. Hatunnosto myös muksuille, jotka ikäluokkansa tapaan ovat ympäristöasioista hyvinkin tietoisia ja haluavat kantaa kortensa kekoon. Jännittävää nähdä, millainen erilaisesta joulustamme tulee!

Juhlatulilla

2018-12-09T11:17:00.001-08:00

Tänä viikonloppuna meillä oli jälleen syytä juhlaan. Täytän näet parin päivän päästä vuosia, ja juhlistimme sitä jo nyt, kun koko pesue on kotona ja koossa. Synttärilahjakseni toivoin "pitkää matkaa", kuten Esikoinen asian ilmaisi. Kilometrejä toiveiden lomakohteeseen ei kylläkään kertynyt kuin muutama kymmen, mutta sehän se jo riittikin: kauemmas ei täälläpäin tarvitsekaan mennä, jos haluaa kauas kavalasta maailmasta.

Auraamattoman metsäautotaipaleen päässä meitä odotti sydäntalven rikkumaton rauha ja korpijärven luminen syli. Jäällä kesti jo hyvästi juosta ja temmeltää, makkara maistui ja vaahtokarkki paistui.

Talvi punaposki

maata mustaa koski

lumikämmenellään

-kauniimpaa ei kellään! -

Tuuti talviuneen

luonnon rasittuneen.

Tulenvartija työnsä ääressä.

Tulehen tuijottajat.

Metsän poika.

Sininen hetki.

Ennen säkkipimeän tuloa järven jäällä oli loistavat olosuhteet leikkiä noitaa.
(Kuinka moni muistaa hamassa silkohapsuudessaan pelanneensa tätä hippaleikkien klassikkoa?
Muijan lapsuudessa sitä varten tehtiin käytävät lumeen heti, kun lunta vain tarpeeksi tuli.)

Ihanat naiset rannalla.

Yöpuu.

Kotia kohti. (Onneksi on otsavalot.)


Tulivathan ne joulukorttimaisemat lopulta tännekin!

Kotirintamalle päästyämme söimme vielä herkkuruoat - muttta niistä en malttanut kuvia räpsiä, oli nimittäin nälkä! :D

Ensi viikonloppuna juhlahumu jatkuu, kun on Tyttären vuoro täyttää vuosia. Mutta siitä kuulette ensi kerralla!

Iloista toisen adventin iltaa itsekullekin säädylle. Olkaahan sievästi, sillä joulu on tulojalassa jo.

Kuukauden kirja-aarre: Kelokämppä

2018-12-04T07:45:00.002-08:00

- Kyllä sinä tiedät, ettei ihminen, ei ainakaan tämmöinen keisarin luontoinen, kulje ääneti. Aina se juttelee vastaantulijoille: riekoille, kuukkeleille, kiville, hongille. Niin minä teen... ja kuule, niin sitä teet sinäkin... olen minä kuullut. Aika supatusta pidät polulla... nauraisivat, höperönä pitäisivät, mutta kun ne raukat eivät tiedä, miten somaa on jutella kairan kanssa, ei enkelin kanssa olisi somempaa.
- Vaan entäs jos olisi muija?
Alpiini tempaisi altaan penkin kouriinsa, kohotti sen laipioon ja karjaisi:
- Kuule sinä aljo, sinä kesy kepulimies, sinä olet liian kesy kairaan, jos sinä muijista puhut. Minä isken sinut lättäjalaksi ja teen sinusta rajapyykin tuonne jängälle kuin Lemminkäisestä, jos sinä vielä kerran puhut naisista. Ja jos vielä sanot, miten hyvä elukka on kissa, niin tuuliviiriksi pääset honganoksaan.
~Jorma Ollikainen: Kelokämppä~

Kuten taannoin lupailin, olen ottanut sydämenasiaksi elvyttää kauan kateissa olleen lukuharrastukseni ja raportoida lukuelämyksistäni myös teille. Kirjapinoni päällimmäisenä oli Kelokämppä, Äijän hyllystä löytynyt eräkirjallisuuden klassikko vuodelta 1962. Olen kovasti halunnut lukea sen, onhan tämä sentään kirja, joka osaltaan vaikutti siihen, että Äijä aikoinaan alkoi vakavasti haaveilla muutosta Lappiin. Nyt kun itse kairaamme kahvivettä samoista järvistä, joilla kirjan omalaatuinen päähenkilö aikoinaan kalasteli, niin olihan se lopultakin tartuttava tuumasta toimeen. Ja kyllä kannatti!

Kelokämppä kertoo tositarinan "Rahajärven keisarista" Alpiinista eli Albin Tirkkosesta, joka nuorena miehenä hylkäsi perheensä ja lähti loppuiäkseen erakoksi Lappiin. Aikansa kuljeskeltuaan ja tilapäistöitä tehtyään hän asettui Inarin erämaahan Rahajärven rannalle. Kirjan on kirjoittanut Alpiinin ystävä, toimittaja-kirjailija Jorma Ollikainen, joka tutustui omalaatuiseen erakkoon Lapin-retkillään, ja oli myös mukana rakentamassa Alpiinille savuisen kodan sijasta oikeaa kotia, aitoa kelokämppää.

Kirjan parasta antia lumoavien luontokuvausten lisäksi oli Alpiini itse. Itsensä keisariksi nimittänyt erakko oli Suuri Persoona, jonka kujeet ja oikut tekevät hänestä ikimuistoisen hahmon. Kun kelokämppää rakennettiin, rengit raatoivat rakennuksella, kun taas Keisari viihtyi enimmäkseen sisällä työkalukaappia suunnittelemassa.Viikot vierivät, kämpän seinät nousivat, ja lopulta Alpiini ilmoitti:

- Pojat, nyt se kaappi on valmis. Mennäänpä panemaan se paikoilleen.

Käveltiin rakennukselle. Nurkan tuntumassa kasvoi vanha honka. Siiihen Alpiini iski naulan. Tuohon pannaan saha, sanoi. Iski toisen naulan. Tuohon pannaan kirves leuastaan. Seinävaran voi hyvin nakata honkaan omasta piikistään.

Vaikka Alpiini olikin karu ja karski kairan mies, oli hänessä myös pehmeä puoli, joka tuli esiin vallankin "tarinatulilla" hulmuavan rakotulen valossa. Siellä keisarin suuruus usein ilmeni hyvinkin syvällisinä mietteinä.

- Mutta tiedätkös sinä mitä on runo? --- Sitä on minussa, vaikka synnin karstaa pinnalta tippuu jotta musta ura lumeen jää. Mutta on minussa silti jossain paikassa runo. --- Tämä nuotio, mikä meitä lämmittää, kun kelo siinä ilmaksi muuttuu, on erämaan runoa... minä taidan kohta itkeä ja sitten minä lyön sinut petäjään jotta ahmat säikkyy pesissään... minua ihan taitaa ruveta hävettämään. Mutta aina kun on kevät ja yö ja sumua ja tuli heiluttaa kelojen varjoja, niin minulle tulee herkkä mieli... minulle nousee semmoinen sielun vesi pintaan.

Ja vaikka Alpiini erakkona viihtyikin, osasi hän arvostaa myös hyvää seuraa.

- Otetaanko kuumat tänä iltana, Alpiini huusi.
- Että mitä?

Mutta Alpiini ei enää ollut kysymystä kuulemassa. Siellä oli jo rantteella iskemässä keloa saunapuuksi. Nyt on saatava joulusauna, kuumat on saatava, kun vieraskin tuli.

Ja joululeipä. Siksi roihusi kohta kämpän uunissa tuli. Jauhot pölähtelivät, kun isäntä myllersi taikinaa. Rusinapussi tipahti kiireessä lattialle ja levisi sinne. Sieltä Alpiini kaksin kourin nosteli niitä taikinaansa, sillä hän leipoi rusinaleipää, poronkakkakaakkua, mikä tavallisesti oli kooltaan kyynärän pituinen ja puolen levyinen, niin suuri kuin uuniin mahtui. Kun siitä limpusta leikkasi, niin rusinat tosiaankin melkoisesti muistuttivat poroelon olemisen jätteitä ja tietämättömältä saattoivat viedä ruokahalun. Mutta hyvää sellainen leipä on, eikä se kuiva koppuraksi, vaikka sitä metrimäärin varastoon leipoisi. Se on pehmoista kuin pumpulia purisi.

Kirjan loppu on haikea. Alpiinin taistelu syöpää vastaan on kuin symboli kairojen katoamiselle ihmisahneuden levitessä yhä syvemmälle pohjoiseen, aina korpikeisarin valtakunnanrajoille saakka. Huoli kairansa kohtalosta olikin vanhan erakon suruista suurimpia; sen tuhoa ei Alpiini halunnutkaan olla näkemässä, sillä silloin kuolee Jumalakin ja se on varma.

Piparipyhä

2018-12-02T08:55:00.002-08:00

Joulunodotus alkaa meidän perheessä ensimmäisestä adventtisunnuntaista, jolloin kotona leijailee suloinen piparkakun tuoksu. Niin tapahtui tänäkin vuonna.

Perinteeseen kuuluu, että leivon piparkaakkutaikinan itse. (Perinteeseen kuuluu myös, että joku on yön aikana käynyt sitä maistelemassa...)

Kuka saa, kuka saa, muottilootaan kurkistaa?

Vuosien saatossa on tullut hankituksi muutama muotti.

Lapsoset ketterät hoitavat leipomisen, äitimuori kuvaamisen.

Sisko ja sen veli sokerileipureina.

Lasten lemppareihin lukeutuu niin klassikkoja...

...kuin vähän eksoottisempiakin aiheita.

Saa ottaa!

Joko teillä on syöty / paistettu pipareita? Jaksatko, ehditkö ja tykkäätkö tehdä taikinan itse?

Pyjamapäivä

2018-11-30T04:01:00.000-08:00

Blogiani seuranneet varmaan jo miettivät, että eikö tuo Muija muuta tee kuin rämpii risukoissa & pyllistelee pusikoissa kuvaamassa tyhjää ilmaa ;) Vaan onpa Muijalla joskus myös pyjamapäivä; jos ei ihan iltaan asti tohdi pyjamassa pöksehtiä, niin pitkälle päivänvaloon kuitenkin.

Ja koska sitä päivänvaloa ei ihan hirveästi ole, kohtuullista ja oikeata on sytytellä eläviä tulia kaikkiin kirpparilta hamstrattuihin kynttilätelineisiin, mitä olen vuosien varrella tullut heräteostaneeksi, "kun kerran niin halvalla sai" :D

Äijän omatekemä kynttilänpidike 💖

- Se on laulu minusta itsestäni, kuului kuopasta. - Laulu Tuu-tikista, joka on rakentanut lumilyhdyn.
Mutta kertosäe käsittelee aivan muita asioita.
~Tove Jansson: Taikatalvi~

Varsinaista joulua en ole vielä äitynyt laittamaan, mitä nyt esikoisen huoneeseen on ilmestynyt muutamat kauniit kaamosvalot. Mutta koska sinne ei ole äitimuorilla voimassaolevaa kuvauslupaa, saatte mielikuvitella viimemainitun ihan itte.

(Tämä taitaa nyt riisua pyjaman ja lähteä maamme toiseksi pohjoisimpaan Isojoen KoneHallin etäpesäkkeeseen jarrunestettä ostamaan... ja oliskohan siellä sitä lasinpesunestettä, mikä kestää 40 astetta pakkasta?)

On ilmoja pidellyt (ja kiirettä pitänyt!)

2018-11-28T07:48:00.001-08:00

Tänään minulla oli pitkästä aikaa Kiire. Poljin kuin pöljä, enkä välittänyt keuhkoissa kipristelevästä pakkasilmasta. En vilkuillut kelloa, vaan taivasta: tahdoin ehtiä Neitojärven rantaan, ennen kuin taivaanrannassa leiskuava aamurusko hiipuu!

Uskollinen menopelini uhmasi lumista metsäautotietä ja kiidätti minut kuin prinsessan ajoissa prinssin juhliin...

Neitojärvi on yksi lempipaikoistamme täällä. Pienen kauniin järven kaakkoiskärjessä on uimapaikkamme ja pohjoispuolen kalliolla paistamme makkaraa & rakennamme risumajoja. Syksyisin poimimme sen rantametsistä mustikkaa ja puolukkaa - ja talvisin se on paikkaseudun parhaimpia paikkoja kuvata aamu-ja iltaruskoja! (Näin sydäntalvella molemmat voi ikuistaa samoilta jalansijoilta, kun vain vaihtaa kuvakulmaa valotulituksen lipuessa naapurivaaran ylle.)

Tällä kertaa en kuitenkaan tarjennut jäädä odottamaan iltaruskoa, vaan poljin hyppyset kohmeessa kotiin. Vaan vähänpä aavistin, että iltaruskokin minulle tarjoiltaisiin vieläpä samana päivänä! Iltapäivällä, kun veivasin kaupasta kotiin, huomasin nimittäin puiden takana semmoisen loimotuksen, että taas tuli Muijalle kiire: kipitin kiireen vilkkaa metsikön halki kotijoen rantaan, ja ehdin jälleen parahiksi paikalle.

Eikä siinäkään vielä kaikki: olin jo miltei kotinurkilla, kun naapurin pellon yllä roihusi niiin komea rusotus, etten malttanut olla pysähtymättä vielä kerran.

Tämmöisiä kiireitä täällä tänään. Ja talvi on vasta alussa... ;)

Ja valkeus tuli

2018-11-25T08:42:00.001-08:00

Nyt se talvi sitten tulla jollotti näille raukoille rajoille! Ja komiasti tulikin: lunta tuprutti taivaan täydeltä, ja uudestisyntynyt maisema on kaunis kuin morsian.

Kotijoen talvivaatteet.

Kauppareissulla monta kertaa piti pysähtyä ottamaan kuvia...

Uskollinen menopeli odottaa, kun emäntä rämpii umpihangessa.

Lumi on jo peittänyt kukat laaksosessa.

Näin paljon sitä tuli!

Hankipatto

Olen iloinen, että Valkeus päätti tulla juuri nyt, kun on muutenkin aihetta juhlaan: Maailman Ihanin Äijä täytti vuosia. Sen kunniaksi otimme pakkasesta pari riekkoa, jotka aikaisemmin tänä syksynä saimme. (Tai no, Äijä sai, minä vain lintukoirana vierellä kipitin.) Riekkopaistin rinnalla nautimme kermakastiketta, maalaisperunoita ja luomuviiniä. Sanonpa vain, että herkkua tuli! (Resepti, jonka pohjalta improvisoimme, löytyy Aitoa Arkiruokaa-blogista.)

Riekot ruskistuvat sipulipedillä. (Kuopus kylläkin luuli ravuiksi.)

Jälkiruoaksi tytär leipoi Daim-muffineja.

Illan kruunasi elokuvaelämys. "Oma maa" pyöri paikkakunnan ainokaisessa kinossa vielä kerran, ja sehän sopi meille paremmin kuin hyvin. Olipa siis sangen onnistunut juhlapyhä meillä!

Hämärän värit

2018-11-23T08:13:00.002-08:00

Yksi tämän vuodenajan valloittavimmista puolista on se, että aamu-ja iltaruskot sijoittuvat parhaaseen katseluaikaan, eli keskipäivän molemmin puolin. Muistan, kuinka kerran nuorna ja sirkiänä istuin joulukuussa keittiön pöydän ääressä ja piirsin ikkunasta aukeavaa taivaallista näytelmää. Neljä tuntia ja paljon värikyniä siinä kului, enkä edes huomannut, milloin auringonnousu vaihettui auringonlaskuksi, kun en tullut vilkaisseeksi kelloa. Nyt sen sentään vielä huomaa, kun virallisen kaamoksen alkuun on vielä viikko, mutta vaikka kuinka aamuntorkku olisi, niin varmasti ehtii talvitaivaan valotulitukseen mukaan. Silloin ajattelen: kuinka kaunista on!

Porvarillinen hämärä hiipuu hiljalleen Merenkulkijain hämäräksi Avvil-joen yllä.

Näkymä olohuoneen ikkunasta pari tuntia puolenpäivän jälkeen.

Aamuni alkavat tätä nykyä mukavan verkkaisesti. Laitan kaikessa rauhassa aamupalaa, suunnittelen päivän töitä ja askareita, ja ryystän liian monta kupillista kahvia.

Ennen wanhaan olin intohimoinen lukija (pidinpä jopa kirjablogia), mutta viime vuosina lukuharrastus on surukseni jäänyt "kiireellisempien" toimitusten varjoon. Nyt lupasin itselleni käyttää hyväkseni tämän hämärän runsauden, ja lukea joka kuukausi ainakin yhden kirjan.Tässä esimakua omasta hyllystä -kauan sitten kirpparilta hamstrattuja, lukematta jääneitä aarteita. (Kätkäläinen tosin on kirjastoautosta, kun itsehillintä petti, vaikka omiakin kirjoja on lukematta enemmän kuin myöntää tohtii.) Turisen sitten täälläkin lukemistani kirjoista, sitä mukaa kuin kynnelle kykenen.

Kuusi kuvaa kesästä

2018-11-19T23:32:00.000-08:00

Hiphei! Bongasin Tuplasti Terapiaa -blogista niin vastustamattoman valokuvahaasteen, että nyt on ihan pakko kaivaa viimekesäiset räpsytelmät esiin...

Tehtävänä on valita kuusi näpsimäänsä kesäistä kuvaa ja kertoa, mikä niissä itseä viehättää.
Joten tässäpä näitä. Klikkaamalla kuvat saa isommaksi.

Tässä kuvassa on lapsuuteni kesien tunnelma! Nostalgiaa tihkuvan, rauhallisen kuvan lämpimät sävyt ja vanhojen esineiden patinoitunut karisma purevat ainakin minuun.

Toinen kesäklassikko. Puhalluskukan valkeat haituvat korostuvat kauniisti tummanvihreää taustaa vasten.

Sama resepti kuin yllämainitussa, mitä nyt sävyt vähän heleämmät. Tästä tulevat mieleen juhannustaiat, nuoruushaaveet ja kaikenlainen huoleton & soma.

Ken kuunaan on kuvannut mettiäistä, tietää sen olevan liukas lintu, juuri niin kuin Kalevala kertoo. Tätä kuvaa tuskin olisi syntynyt, jos eläisimme vielä filmikameran aikaa; tuskin olisin raskinut räpsiä niin monta yritelmää, että edes yhdessä kuvan päähenkilö on paikalla.

"Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan; on vain viipyvä, viipyessään hiukan himmenevä ehtoo, mutta siinä himmeydessäänkin on tuo sanalla sanomaton kirkastuksensa." Tähän kuvaan on kenties tallentunut jotakin samaa, mitä Frans Emil Sillanpää aikoinaan niin kauniisti kuvasi.

Tämä menee nyt ehkä jo syksyn puolelle... mutta vielä sentään näkyy taustalla vihreää :) Tässä kuvassa tykkään väreistä ja tarpeeksi tiukasta rajauksesta. (Sama aihe väljemmällä rajauksella ei näyttänyt yhtä hyvältä.)

Ja kerta kiellon päälle! Eli bonuskuvana muisto mukavasta päivästä rannalla. Tämä pääsi mukaan osin tunnesyistä, mutta kuvakin toki onnistuu huokumaan huolettoman kesäpäivän kiireetöntä suloa.

Summa summarum: huomaan, etten ole kuvaajana kovinkaan tekninen, vaan hyvän kuvan kriteerit koostuvat kohdallani ennenkaikkea tunnelmaseikoista. Väliäkö hälläkään, jos horisontti on vähän vinossa tai sommittelu ei mene aivan oppikirjan mukaan, kunhan fiilis on kohillaan! :D

Haasteen heitän etiäppäin Rouva Myttyselle. Tässä vielä haasteen säännöt, niin kuin ne Tuplasti Terapiaa -blogissa kerrotaan:

Postaa kuusi kuvaa kesästä ja kerro, miksi juuri ne kuvat haluat julkaista.

Tarkoitus on kertoa mikä kuvissa itseä viehättää.

Jokainen on varmasti tyytyväinen johonkin otokseen.

Eli nyt surutta saa itseään kehua, pois turha vaatimattomuus!

Lähetä haaste eteenpäin yhdelle tai useammalle.

Halutessasi voit kommentoida linkin kera Tuplasti terapiaa blogiin, jossa listataan haasteeseen osallistuneet.

Lisänä haasteessa vielä yksi ekstra:

Ilmoita kommentoidessasi Tuplasti terapiaa- blogiin saako kuvasi julkaista postauksessa,

(ilmoitetaan kenen kuva, tietysti)

johon kerätään yksi kuva jokaiselta osallistuneelta.

Mitä marraskuussa tarvitaan

2018-11-19T03:50:00.001-08:00

Mitä marraskuussa todella tarvitaan,
ellei moraalia?
Mitä moraaliin tarvitaan, ellei korvia?
Mitä marraskuussa siis tarvitaan,
ellei korvia jotka kuulevat
ja kuuntelevat muutakin kuin myrskytuulta
ja synkkää valitusta.
Moraali marraskuussa on hullulle
naurulle avoimet korvat!

~Tommy Tabermann: Marraskuun moraali~

Piti ihan varta vasten ottaa projektiksi kaivaa esiin tuo Tabermannin hieno runo, kun se jostain muistin hämäristä mieleeni kumpusi.

Marraskuuta harva kehuu lempikuukaudekseen. Useimmille se lieneekin lähinnä pakollinen paha, joka pitää lusia läpitte, ennen kuin pääsee todenteolla jouluvalojen laittoon. Myönnän, että olen itsekin malttamattomana manannut "parempien" (lue:lumisempien) kelien puutetta, mutta sitten taas muistan, että oikeastaanhan tämä mustan maan aika on omalla tavallaan aika hieno. Luonnossa kaikki käy verkkaiseksi, samoin ihmisen pienessä mielessä, eikä se ole ollenkaan niin paha juttu kuin tänä kiireisenä aikana turhan usein tuntuu. Välillä on hyvä mennä matalalentoa, kiiruhtaa vähän hitaammin ja pysähtyä huomaamaan, kuinka monta harmaan sävyä tässä näennäisen yksitoikkoisessa maisemassa oikein onkaan.

Luonto on viisas: se osaa käydä levolle, kun on sen aika.

Pimeys sinänsä ei koskaan ole minua haitannut. En osaa pelätä pimeää, en ainakaan muualla kuin kaupungissa. Joka syksy tunnen suoranaista helpotusta, kun alativaloisan kesän jälkeen illat viimein hämärtyvät ja saapuu Oikea Yö. Viimeöistä tähtitaivasta katsellessa myös runosuoneni ilmoitteli itsestään pitkästä aikaa...

Ennen kuin Joulutähti syttyy
on seistävä pitkään pimeässä
jotta silmät tottuvat siihen
ja alkaa nähdä
nuo vähäiset valot
kuin kaukaisten jumalten silmäniskut
niin kaukaisten, etteivät ne näytä
juuri miltään.

Älä naura nyt, älä väheksy,
äläkä pety:

ne ovat olleet matkalla
miljardi vuotta,
miljardi mustaa avaruuden vuotta
osuakseen silmiimme juuri nyt,
tänä hetkenä kun kaikki muu valo
on kuollut
lämmittääkseen palelevaa katsettamme
jotta tohtisimme, tahtoisimme elää
sydän edellä, silmät toivoa täynnä

kunnes jonakin yönä

Joulutähti

syttyy

Marrasmaa

2018-11-18T10:48:00.003-08:00

Onpahan aikoihin eletty, kun eletään jo marraskuun toista puoliaikaa ja kaamoskin on enää vajaan parinkymmenen kukonaskelen päässä, mutta lunta ei näy eikä kuulu. Yleensä näillä raukoilla rajoilla on tähän aikaan vuodesta jo pulkkakelit, ja kyllähän ne ensilumet tänäkin vuonna käväisivät lapsia ilahduttamassa, mutta sitten tuli suojasää ja se niistä nietoksista.

Talven toista tulemista odotellessa uhmasimme päivänvalon lyhyyttä ja veimme vierailulle saapuneet sukulaiset katsomaan, miltä näyttää marraskuinen kaira. Ja hyvältähän se näytti, vallankin auringon laskiessa korpijärven taakse...

Järvi on aina uusi ja erilainen,
rannoilta kahvinruskea, keskeltä kirkas,
se näyttää virtaavan kuin joki, kadoksiin metsiin.
Lämpiminä aamuina sen kietoo sumu,
sinertävä kuin aamumaito,
sateella sen silkki on harmaa.
Kirkkaat aamut kohoavat,
päivä ja yö vaihtelevat,
sade ja kuulas ilma.
Vuodenaikojen lähtö ja paluu,
lintujen laulu, äänien häipyminen,
aamu ja ilta, kevät ja syksy
alati hämmästyttävät minua.

~Eeva-Liisa Manner: Niin vaihtuivat vuoden ajat~

Käly kiipesi puuhun.

Tuli räiskyi nuotiossa.

Kaksi komiata: Äijä ja iltarusko.

Taivaan tummuttua ja nuotion sammuttua siirryimme sisätiloihin eli erätuvan kaminan lämpöön, jossa nautimme elämäni hitaimmat pikakahvit ja puhuimme syntyjä syviä, niin kuin kairassa tapana on. Jospa sitä taas jaksaa viikon verran tuijottaa tietokoneen näyttöä, kun on saanut sydäntankin täyteen outoa taikaa, niin kuin tangossakin sattuvasti sanotaan! Vaan enpä kiusallakaan linkitä Lapin Tangoa tälläkertaa, vaan hieman ajankohtaan sopivamman soitannon.

Katsohan, lapseni, tunturikoivu selkänsä viimalle kääntää

Auringon puolelta silmuja täynnä, kuolosta kevättä kasvattaa!

Vaikka on painona juurien päällä rakkaa, jäätä ja lunta

Louhikon kätköistä elämän virrat aina ruokkivat lapsiaan

Sieltä voi löytyä laulun kultaa kauas tuulien viedä.

Pohjoisen tuulissa, lapseni, anna juurias paasien painaa.

Sielusi pohjalta seulova virta voi kultahippuja kuljettaa.

Pohjoisen lauluja, lapseni, laula, kylmän kukkia vaali!

Huurretta tuikkivan tunturituulen sulle lauhaksi suostutan.

Pohjan loimujen tuolta puolen vielä, lapseni, laulan.

~Kylmän kukkia, san. Leena Siirtola~

Yksi on laki Lapissa

2018-11-14T00:59:00.001-08:00

Yksi on laki Lapissa: pystypäisenä pysyä
tunnoin tulta välkkävämmin, silmin jäämeren-sinisin.

~Uuno Kailas ~

Eipäs mennytkään elämä aivan niin kuin pari vuotta sitten suunnittelimme. Oravanpyörä osoittautui jokseenkin samanlaiseksi täällä pohjoisessa kuin etelässäkin, ja ruuhkavuosien rutistuksessa muuttolintujen lähtöä & paluuta hädintuskin huomata jaksaa. Työvuorolistojen, wilma-viestien & imurinvarren pyhää kolminaisuutta kumarrellessa bloggaaminenkin jäi, ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Kun vielä samaan aikaan lähipiirissä yksi kuoli, toinen masentui ja kolmannen muistisairaus eteni, niin onpahan oltu polvillaan elämän edessä ja välillä melko mustissa vesissä kahlattu.

Vasta ollessani niin lopussa, että itkeskelin uupumustani työpaikan komerossa, älysin nostaa kädet pystyyn. Tämän vuoden aikana olen harjoittanut radikaalia rehellisyyttä itseäni kohtaan ja siirtynyt vakityöstä karenssin kautta uuden, omaehtoisemman elämän rakennuspalikoiden ääreen. Hieman hirvittää, se on pakko myöntää. Mutta aina on notkosta noustu, jos on hutejakin hutkittu, ja tästä pitkästä notkosta noustuani uskon olevani vahvempi kuin vielä koskaan.

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta (ja ehkä jopa osin myös niistä johtuen?) se, mikä kaksi vuotta sitten vasta siinteli hulluimmissa haaveissamme, on nyt kasvanut konkreettisiksi suunnitelmiksi. Ja vaikka vasta ylämäessä ollaan, niin toivon versot vahvistuvat jokaisen pienenkin askelen myötä. Perheyritys ja muutto vielä pohjoisemmas ei ehkä ole se kaikkein helpoin tie halki elämän, mutta ehdottomasti innostavin ja sydämessä oikeimmalta tuntuva.Työtä se toki vaatii, ja aimo annoksen jääräpäistä optimismia tässä pessimistien luvatussa maassa. Onneksi meitä on kaksi samasta puusta veistettyä oman elämänsä sankaria; kun toisella usko horjuu, niin toinen valaa uskoa ja toivoa yhteiseen astiaan.

Listatessani asioita, jotka antavat voimaa ja rohkeutta jatkaa tällä pelottavalla, mutta syvästi mielekkäällä polulla, tämän blogin pitäminen nousi kirkkaimpaan kärkeen. Olen aina ollut sanaseppo, joka jäsentää maailmaansa kirjoittamalla, ja huomaan tämän itseilmaisun tarpeen vain vahvistuneen vuosien myötä. Nuorempana pidin päiväkirjaa, mutta nyt olen kyllästynyt kätkemään elämääni ja ajatuksiani patjan alle piiloon. Jatkossa sitoudun kertomaan kuulumisiamme tämän nettimättään äärellä vähintään kerran viikossa (jos deadlineja ei olisi, en saisi ikinä mitään tehdyksi).

Toivon, että nämä mietteeni voimaannuttavat ja rohkaisevat myös Sinua, joka syystä tai toisesta näitä rivejä luet. Jos tahdot, niin jätä ihmeessä kommentti ja kerro, millaisia tuntemuksia tarinani herätti.

(Tähän loppuun samma på Lord Est, eli kuluneen parin vuoden fiilisbiisi, josta turhan kauan tunnistin itseni.)

Lord Est: Sä Teet

Kuinkas sitten kävikään

2016-08-28T06:19:00.000-07:00

Tervehdys Tunturien Yöpuolelta! Lapin kesä on lyhyt ja vähäluminen, kaunis ja tältä erää ohi.
Takana on täten myös ensimmäinen kesämme paluumuuttolintuina (joukossa tosin myös pari puhdasveristä muuttolintua, kolme viidesosaa meistä on asustanut täällä myös aiemmin).

Muutto meni hyvin: lapset kestivät tuntikausien takapuolimaratonin suhteellisen vähillä rähinöillä, aikataulu ei räjähtänyt kovin pahasti käsiin ja vain yksi ainut tavara särkyi. Tosin tietenkin se ainut oli tunnearvoa täynnä, mutta ei hätää kun talosta löytyy Käsistään Kätevä Mies, joka iltapuhteenaan askarteli särkyneen sisustuselementin lähes entistä ehompaan kuntoon. Helpotuksista suurin oli kuitenkin se, että sikana säkissä vuokrattu uusi kotipesämme osoittautui paljon paremmaksi kuin etukäteen ehdimme pelätä. Vaikka virallisesti olemme edelleen kerrostaloasujia, ei se käytännössä juuri siltä tunnu kun hissiä ei ole, kerroksia talosta löytyy vain kaksi, ja pihan perällä solisee puhdasvetinen puro.

Näkymä isommalta (kyllä, meillä on myös pienempi) parvekkeelta.

Rappioromanttiset rappuset pyykkituvan takana.

Kotirantamaisema

Metsämörri

Aamuhetki kullan kallis.

Yhden mullistuksen jälkeen pukkasi hetikohta toista samanmoista, kun reilun viikon asustelun jälkeen päästä pätkähdin töihin. Sen koommin olen häärinyt hoiva-avuttarena Hongikon seniorisirkuksessa, tai palvelukodissa kuten virkaintoisempi määritelmä kuuluu.

Juhannukseksi karkasimme näiltä raukoilta rajoilta vielä syvemmälle susirajan taakse, lapsuudenkotiini Tenonvarteen, jossa kaikki on niin ihanasti rempallaan...

Juhannuksen kruunuksi mälkytimme juustokeiton perinteiseen tapaan.

Viikonloppu alkoi kriisitunnelmissa, kun mölkkypeli unohtui kotiin. Mutta se kriisi oli äkkiä ratkaistu, kun Mies harppoi halkovajaan ja tuokion kuluttua peli saattoi alkaa :D

Juhannustaikoja.

Vanhojen lastenrattaiden raadosta tuli kultakutrien leikeissä Uljas Raitiovaunu.

Avain emännän lapsuuteen

Luona vanhan veräjän

Kosteasta kodostaan nous harri puuhun laulamaan.

Suven sulkiessa vihreät silmänsä meni arkemme vielä kerran vinksinvonksin, kun Mies ja Mukulat lähtivät kouluun. Kaiken kukkuraksi ensinmainitun opinahjo on naapuripitäjässä asti, joten arkemme sujuu (tai on sujumatta) eri osoitteissa. Alkupaniikista päästyä elo kuitenkin asettui mukavasti uomiinsa, lapset löysivät heti kavereita ja Mieskin viihtyy opintiellä puukkojen ja kuksien ynnä muiden Lapinaarteiden salaperäisiä syntyjä oppimassa.

Puoliksi tehty.

Tämmöiseltä se siis nyttemmin näyttää, tämän uusperheen elo ja olo täällä Seitsentähden alla. Tulukeehan käymään! ;)

Go I Know Not Whither, Fetch I Know Not What (Mene en-tiedä-minne etsimään en-tiedä-mitä)

2016-05-10T05:09:00.001-07:00

Lapin luonto on outoa taigaa... vai miten se nyt menikään? Minun kai se pitäis tietää ja muistaa, kun kerta pohjoisessa olen mennyt syntymään ja aikuiseksi asti ylöskasvamaan. Sitten utelias nuori veri veti maailmalle, vähän sinne sun tänne, kokemaan ja tekemään vähän sitä sun tätä. Viimeisin vuosikymmen vilahti silmien ohitse Oulussa, mutta kotiseutukaipuu ei ole kadonnut mihinkään. Ja mitä viisaammaksi mie elän, sitä paremmin mie osaan ja uskallan kuunnella sitä kuuluisaa syrämen ääntä, joka juuri nyt neuvoo meitä Lappiin."Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki." Niin se kuiskaa, mokoma, ja on se niin monta kertaa oikiassa ollut pähkähulluine neuvoineen, etten mie jaksa uskoa sen hirviästi erehtyvän nytkään. Sinne siis, vaikka emme vielä kovin pikkutarkasti tiedäkään, kuinkas meille sitten käykään ja mitä ihmettä tuleman pitää. Uudesta kotipesästämme tiedämme sentään osoitteen ja sen, että se kartasta katsoen sijaitsee Taimenlammelta itään, Jäkäläjängältä länteen. Ja eiköhän tuo jo tähän hätään riitäkin, loput nähdään sitten kun sinne asti ehditään. Eipä siihen enää niin kovin kauvaakaan ole, vajaa kuukausi vain. Paljon on vielä pakkaamatta ja muutakin tähdellistä toimittamatta. Kai se pittää ruveta tuumasta toimeen ni tulee tästäki päivästä muutaki ko sanomista. Kiitos kun piipahdit ja tervetuloa toistekin!

P.S. Katoan feispuukista parin päivän sisään, ja muista somesysteemeistä olen onnekseni älynnyt pysyä kaukana. Minut löytää siis tästälähin netistä vain ja ainoastaan täältä blogista. Säästyypähän sekin kaikki skrollailuun kulunut aika kaikkeen tähdellisempään, kuten mättäillä istumiseen ja muuhun sellaiseen. Tässä vielä rautaisannos Lapin taikaa ja tunnelmaa. (Aivan vielä ei hilla kuki, mutta kotijoki on kuulemma jo kantensa luonut ja kevät on jo matkalla pohjoiseen. Kumpikohan ehtii uuteen kotikylään ensin, koivunlehti vai me?)