Korven Kostaja

Linkola teki itsestään teoksen

2026-05-20T23:32:36.920-07:00

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – Metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat sen makupalana ja esimerkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa ja muutamia metsäsuhteita.

Kirjani voit ostaa hyvin varustetusta kirjakaupasta tai täältä: https://reunalla.fi/.

Lukuaika: 12 minuuttia.

Maaliskuussa 1995 Marketta Horn, Anneli Jussila ja Hannu Hyvönen tiedottivat 6.3. pidetystä kokouksesta, jossa oli päätetty järjestää mielenosoitusmatka Keski-Eurooppaan Suomen metsien hävittämistä vastaan. Säätytalolla pidetyssä 15 hengen kokouksessa mukaan oli ilmoittautunut seitsemän henkeä, heidän joukossaan Pentti Linkola.

Alkusanat Linkolan metsämarssille oli kirjoitettu. Suunnitteilla oli käydä Hampurissa, Frankfurtissa ja Brysselissä, mahdollisesti myös Lontoossa. Matkalla liikuttaisiin busseilla ja yövyttäisiin teltoissa ja retkeilymajoissa. Ajankohdaksi suunniteltiin saman vuoden toukokuun 11.–21. päiviä.

Matkan pääteemaksi suunniteltiin Suomen vanhojen metsien hävittämistä ja suomalaisten toimia Venäjän Karjalassa. Tarkoitus oli vedota puutuotteiden ostajiin, etteivät he ostaisi ”aarnipuusta” tehtyjä tuotteita, ja kuluttajiin paperin ja puun säästämiseksi. Iskulauseet ”Taiga Terminator” ja ”Pulp Fiction” lainattiin brittiläiseltä Women’s Environmental Networkilta, mutta ”mielellään myös saksannettuina”, oli järjestäjien toive.

3.5.1995 tiedotettiin, että reitti oli muuttunut, koska Euroopan parlamentti kokoontui matkan aikana Strasbourgissa. Parlamentin vihreä jäsen Heidi Hautala oli halukas järjestämään ryhmälle tapaamisia kokouspäivinä. Niinpä matkareitiksi oli muotoutumassa Hampuri–Strasbourg– Bryssel–Lontoo–Amsterdam–Hampuri. Ranskassa sijaitseva Strasbourg oli ohjelmassa kirjoitettu johdonmukaisesti saksalaiseen muotoon Strassburg. Mielenosoitusten lisäksi ohjelmassa oli muun muassa neuvottelu Enson asiakasyhtiö IPC:n kanssa Lontoossa. Lähtijöitä toivottiin ainakin bussilastillista. Varmoja oli tuossa vaiheessa noin 20.

Hornin, Jussilan ja Hyvösen lisäksi lähtijöiden joukossa olivat muun muassa Vihreä Lanka -lehteen paljon kirjoittanut toimittaja Katriina Bent, Vihreän elämänsuojeluliiton sihteeri Erkki Haapaniemi, Jussi Jokela, espoolainen vihreä kaupunginvaltuutettu Merva Mikkola, biologian opiskelija Mari Niemi, Teuvo Niemelä, Otso Ovaskainen ja toimittaja Petri Pöntinen, myöhemmin töissä Suomen Kuvalehdessä.

Lisäksi TV2:n kuvausryhmä harkitsi lähteä mukaan. Matkan uutisarvon katsottiin tiedotteessa muutenkin nousseen.

Matkalaisten piti olla maanantaina 15. toukokuuta Strasbourgissa, mutta jotain oli tapahtunut. Siitä kertoo ulkoasiainhallinnossa kirjoitettu raportti, jonka kirjoittaja ei ole tiedossani. Raportissa sanottiin, että Suomen Bonnin-suurlähetystön edustalla oli tuona päivänä kello 14 runsaan kymmenen, oletettavasti suomalaisen, joukko osoittamassa mieltään Suomen metsäpolitiikkaa vastaan noin puolen tunnin ajan.

Raportin mukaan mielenosoittajilla oli Euroopan unionin lippu ja kaksi surunauhoin koristettua Suomen lippua. Iskulauseissa sanottiin muun muassa, että ”Dresdenin jälleenrakentaminen 10 vuotta, Suomen aarniometsien 500” ja ”Suomen metsätalous – koko Euroopan häpeä”.

Mielenosoitus sujui rauhallisesti. Mielenosoittajat olivat luovuttaneet lähetystölle myös julkilausuman, jonka mukaan Suomi oli ansainnut kultamitalin – ei suinkaan jääkiekossa, vaan – aukkohakkuissa, metsäautoteiden rakentamisessa, metsätyökoneiden sekä sellu- ja paperikoneiden tuotannossa, metsiä tuhoavassa konsultoinnissa maailmalla, metsävalehtelussa, soiden ojituksessa, lannoituksessa ja korkeissa vientiluvuissa metsäpinta-alaan verrattuna. Niille, jotka eivät muista, Suomi eli noina päivinä ennennäkemätöntä huumaa 7.5.1995 ensi kertaa voittamansa jääkiekon MM-kullan takia.

Julkilausuman allekirjoittajien joukossa oli myös bussikuski Jari Leinonen sekä uusi Hyvönen, nimittäin Hannun poika Hannes.

Lähetystö varmasti ymmärsi viestin ja välitti sen yhtä varmasti kotimaahan niin kuin sen asia on. Mutta kaikista varmimmin se huokaisi helpotuksesta, koska mielenosoittajat, vaikka olivatkin vaivautuneet Saksaan asti, tulivat sentään osoittamaan mieltään Suomen suurlähetystölle – vaikka saksalaisten vallanpitäjien konttoreita oli ympärillä pilvin pimein. Varsinkin se, että mielenosoittajien Dresden-viittaus ei saanut Saksassa julkisuutta, saattoi olla helpotus – sen herkkyyttä saksalaisille banderollin kirjoittaja ei liene ymmärtänyt.

Mainitun ulkoministeriölle kirjoitetun raportin mukaan kalastaja Pentti Linkola oli aiemmin päivällä tavannut suurlähettiläs Kai Heleniuksen, mutta tässä tapaamisessa ei oltu puhuttu mielenosoituksesta mitään. Tosin lähtiessään Linkola oli kysynyt, voiko Saksassa osoittaa mieltä. Helenius oli vastannut, että siihen tarvitaan viranomaisten lupa.

Kaikkiaan mielenosoittajia oli 28, kirjoitti Helsingin Sanomat 16.5.1995. Toimittaja Matti Virtasen jutun mukaan ryhmän puhemies Teuvo Niemelä oli luovuttanut metsälähettiläs Hannu Valtaselle puisen kiekon ”välitettäväksi Suomen metsätaloudesta vastaaville”.

Linkola oli perustellut Virtaselle Saksan valitsemista matkakohteeksi sillä, että juuri saksalaiset olivat aikoinaan perustaneet luonnonsuojeluliikkeen, ja sillä, että Saksa oli tuolloin Suomen suurin paperinostaja. Hienotunteisuuttaan tai taktista osaamistaan, Linkola jätti mainitsematta hyvin tietämänsä ja arvostamansa seikan, että saksalaisen luonnonsuojeluliikkeen olivat perustaneet nimenomaan natsit.

Lähetystöltä mielenosoittajat olivat jatkaneet viereiseen Bad Godesbergin diplomaattikaupunginosaan jakamaan Suomen metsätalouden vastaisia lentolehtisiä.

Virtasen mukaan mielenosoittajien oli ollut tarkoitus saapua Hampuriin jo torstaina 11.5., jolloin Greenpeace oli järjestänyt jokaviikkoiset mielenosoituksensa avohakkuita vastaan. Se ei kuitenkaan ollut onnistunut, vaan paikalle oli saavuttu vasta lauantaina, jolloin tiedotusvälineet eivät olleet kiinnostuneet jotakuinkin mistään, koska lehdet eivät ilmestyneet sunnuntaina. Sunnuntaina järjestetty mielenosoitus taas latistui, koska poliisi ei ollut antanut lupaa rummuttamiseen.

Maanantaina Bonnissa taistelumieli oli Virtasen mukaan kuitenkin korkealla, vaikka huomiota ei juuri saatu silloinkaan. Paikallisista vihreistä ei ollut apua, sillä he olivat kaikki juhlimassa suurta voittoaan sunnuntain maapäivävaaleissa, kirjoitti Virtanen.

Virtasen mukaan vuokrabussilla ja omalla kustannuksellaan liikkuneet mielenosoittajat aikoivat olla matkalla vielä reilun viikon. Matkan ydinviesti näkyi bussin takaikkunaan kiinnitetyssä banderollissa: ”Don’t sweep your ass with Finnish forests” – älkää lakaisko takapuoltanne suomalaisella metsällä.

Seurue kävi myös Axel Springer -kustantamossa, joka sekin oli suuri suomalaisen paperin käyttäjä. Hallussani on muistio, joka perustuu nimimerkillä ”tz” esiintyneen henkilön muistiinpanoihin. Ne taas perustuvat luottamukselliseen keskusteluun Springerin ympäristöjohtaja Florian Nehmin kanssa. Kirjoittaja ei liene ollut töissä Springerillä, koska hän kirjoitti Nehmin nimen joka kerta väärin, muodossa ”Behm”.

Muistion mukaan retkeläisistä olivat mukana Linkola, Ovaskainen, Lauri Aitolahti, Jouko Hämäläinen ja ”yksi naishenkilö”. Springeriltä paikalla olivat Nehm ja Karin Aust yhtiön markkinoinnista.

Ensimmäinen puhuja oli Linkola, mutta hänen etunimekseen oli merkitty Antti, mikä oli korjattu muistioon kynällä. Linkolan viesti oli täydellisen yliampuva eikä selvästikään ottanut huomioon saksalaisten suhtautumista natseihin. Lisäksi Linkola osoitti opportunistisen luonteensa: yleensähän hän kehui natseja, mutta nyt hän käytti hyväkseen heidän huonoa mainettaan sanomalla, että suomalaiset metsätilastot ovat väärennöksiä, joita mestarillisemmin ei olisi osannut valehdella edes ”Göbbels”. Saksaksi ja suomeksi nimi kirjoitetaan Goebbels, mikä viittaa siihen, että muistion kirjoittaja ei ole saksalainen.

”Göbbels olisi voinut sanoa, että jokainen ajatus ja idea tulevat tosiasiaksi, kun niitä toistetaan riittävän kauan”, siteerasi muistio Linkolaa. Linkola ehdotti täydellistä boikottia kaikille suomalaisille metsäteollisuuden tuotteille: ”Ostakaa mieluummin Ruotsista tai Kanadasta.”

Muistion natsiviittaukset on merkitty paksuin huutomerkein. Ehkä ne eivät toimineet toivotulla tavalla. Jotkut ovat saattaneet pitää puheita jopa natsismin todellisten uhrien vähättelynä. Muistion mukaan kaikki paikalla olleet suomalaiset olivat puhuneet samaan sävyyn kuin Linkola.

Muistion loppupäässä kerrotaan kirjoittajan luottamuksellisesta keskustelusta Nehmin kanssa. Nehm oli sanonut, että Saksan Greenpeacen edustajat ovat paljon aggressiivisempia.

Minun ei ehkä ole tarkoituksenmukaista kirjoittaa Linkolasta paljon, koska muut ovat sen jo tehneet. Esimerkiksi ylläkuvatusta Linkolan metsämarssista kirjoitin, koska minulla on siitä omakohtaista tietoa, mutta paremman kokonaiskuvan siitä saa Erkki Haapaniemen kirjoittamasta kirjasta Linkolan metsämarssi (Nastamuumio, 1999). Hyvän kuvan Linkolasta antaa myös Jussi K. Niemelän toimittama Linkolan perintö (Kovasana, 2021).

Mutta mikä Linkola oikein oli? Siitä minulla on käsitys, joka on toinen kuin muilla – ainakaan en ole kuullut sitä keneltäkään muulta. Pohjustan sitä muutamalla muistikuvalla ja lehtijutulla.

Toukokuussa 1998, juuri siirryttyäni mainostoimistoon, järjestin itselleni mielenkiintoisen työmatkan: Metsäntutkimuslaitoksen Valtakunnan metsien inventoinneista vastaavan johtajan Erkki Tompon ja Linkolan piti keskustella Riihimäellä Suomen metsien tulevaisuudesta. Saavuin tilaisuuteen ajoissa, mutta Tomppo ei – itse asiassa hän ei tullut ollenkaan, eikä syytä kerrottu. Tämä sai Linkolassa aikaan yllättävän reaktion.

”Kyllä minä nämä tompot ja tömpöt tunnen, eivät he mitään tiedä ja kun tiedossa on kunnon vastus, eivät he uskalla edes tulla paikalle. Olen minäkin hiihdellessäni inventoinut paitsi Suomen, myös puolen Euroopan metsät ja siihen tulokseen olen tullut, että selluteollisuuden puuntarve on niin kova, että viimeistään vuonna 2005 Suomessa viedään marjapuskatkin sellutehtaalle”, Linkola sanoi.

Tämä oli aika yllättävää: Tomppoa pelottomampaa metsäalan puolustajaa en tunne.

Tätä olisi nyt makea kommentoida kertomalla, mikä on todellisuus nyt, onko marjapuskatkin viety sellutehtaalle? Näinhän Linkolaa on totuttu kommentoimaan.

Samoin kommentoitiin ja itsekin kommentoin 8.12.2012 Linkolan 80-vuuotishaastattelua Helsingin Sanomissa 2.12. Toimittaja Jussi Konttisen jutussa Linkolan annettiin kritiikittä ilmoittaa, että todellisuudessa Suomen metsissä oli puuta vain viidesosa siitä, mikä oli esimerkiksi Valtakunnan metsien inventoinnin tulos.

Tomppo lähetti haastattelun johdosta lehdelle oikaisuvaatimuksen 7.12., mihin sunnuntaitoimituksen päällikkö Laura Saarikoski oli vastannut vielä samana päivänä pahoitellen, että hän oli erikseen ja etukäteen vaatinut Konttista tarkastamaan tämänkaltaiset luvut jutusta, mutta sitä hän ei ollut tehnyt.

Asian ydin, jonka ymmärsin vasta jälkeenpäin, on kuitenkin muualla kuin faktoissa, luvuissa ja vastineissa. Linkolan, tai pikemminkin Linkolan hankkeen kannalta tämmöiset jupakat olivat samantekeviä, elleivät hyödyllisiä. Muut asiat olivat tärkeämpiä. Tämä on ainoa mahdollinen johtopäätös, kun ajattelee sitä, kuinka yliolkaisesti Linkola suhtautui kaikkeen tutkittuun tietoon, kun se ei sopinut hänen ajatusmaailmaansa. Todellisuudessa Linkola oli ensimmäisiä niin sanotun totuudenjälkeisen ajan airueita.

Riihimäen tilaisuuden henki oli ehkä samanlainen kuin sen, mitä toimittaja Raija Kaikkonen kuvasi Helsingin Sanomien jutussa 8.3.2003. Vihreiden kolme ehdokasta viikon päästä pidettäviin eduskuntavaaleihin, Merva Mikkola, Nina Knaapila ja Juhana Malmen, olivat kutsuneet Linkolan vaalitilaisuuteensa Soukanpohjan kartanoon Espooseen. ”Tukka pystyssä ja puukko vyöllä” esiintynyt Linkola vei koko shown, mutta se ei Kaikkosen mukaan harmittanut ehdokkaita lainkaan, ”sillä he kuten muutkin olivat Linkolan lumoissa”.

”Väki kuunteli Linkolaa yhtä hartaasti kuin lestadiolaissaarnaajaa samassa salissa, jossa Soukanpohjan nykyisen omistajan Merva Mikkolan vanhemmat järjestivät seuroja. (…) Kartanobileissä leijui 70-luvun kommuunihenki. Se alkoi jo keittiöstä, missä Espoonlahden vihreät keittivät purjo-porkkanasoppaa ja madekeittoa. Mateet eivät olleet Linkolan verkoista, vaan ”kaupan tiskiltä”.

Linkola oli kertonut ehtineensä kalastuskiireiltään Espooseen, koska ”Merva Mikkola on yksi harvoista radikaaleista metsänsuojelijoista”. Mikkola taas sanoi, että Linkola tuli tapaamaan vanhoja tuttuja, esimerkiksi Mikkolan veljiä, perhostutkija Kauria ja lintubongauksen grand old mania Karnoa sekä Elämäntapaliiton Kaino Mikkolaa.

Linkolan mielestä poliitikot puuhailivat toisarvoisten asioiden kanssa. Hän oli seurannut ”kauhulla” vaatimuksia tukea yksinhuoltajia, lapsiperheitä ja eläkeläisiä. ”Se kaikki on poissa luonnolta”, sanoi Linkola. Suomessa syntyi yhä liikaa lapsia, maa on öykkäröivä ja hullu, jossa kaikki maksetaan totaalisella humpuukilla, kuten kännyköillä.

Merva Mikkola tunnusti nöyrästi syntinsä: hän oli synnyttänyt kuusi lasta ja autokin hänellä oli. Kännykkää ei mainittu.

Linkola pyydettiin puhumaan Tampereen yliopistoon Suureen filosofiatapahtumaan vuonna 2006. Hänen natsisympatiansa nostivat äläkän. Yliopiston lehti Aikalainen oli julkaissut Linkolasta samoissa merkeissä haastattelun. Tämä taas oli suututtanut yliopiston johdon, joka oli ottanut Aikalaisen päätoimittajan puhutteluun.

Linkolan esiintyminen haluttiin kieltää. Asiasta kirjoitti Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan lehden Aviisin päätoimittaja Juha Honkonen lehden numerossa 5/2006. Honkosen mukaan ”Aikalaisen jutusta kirjoitettiin joulukuussa Helsingin lehdissä asti, ja Linkolan natsisympatiat saivat yliopiston kannalta harmittavan paljon julkisuutta. Luultavasti siitä opittuna filosofiatapahtuman oharit tehtiin kaikessa hiljaisuudessa.”

Linkolan esiintyminen oli estetty.

Aikalaisen juttu ei kelvannut Linkolallekaan. Hän oli tehnyt siihen vastineen, jota ei kuitenkaan julkaistu, koska se oli vain ”kahdeksan sivua höpinää natsien mahtavuudesta”, kuten Honkonen asian ilmaisi.

Honkosen mukaan yliopiston johdossa ei tunnuttu tietävän, mitä kannattaa julkaista ja mitä ei. Yksi pitää puhutteluja päätoimittajalle ja toinen lähettää oman julkaisun tekstejä muihin lehtiin. Linkolalta olisi voitu edes kysyä, mistä hän aikoo puhua, olihan tapahtuman teema kuitenkin ”Ihmisen luonto”.

”Hänen lempiaiheensahan on se, ettei ihminen omista luontoa. Linkola olisi varmasti ollut tilaisuuden suosituimpia puhujia”, kirjoitti Honkonen ja arveli, ettei Linkola enää astu jalallaan Tampereen ”verenkarvaisen punaiseen yhteiskunnalliseen korkeakouluun”.

Vihreiden kriitikkona tunnettu Mikko Ellilä kirjoitti taannoin (päivämäärä ei ole tiedossani) Facebookissa Suomen Kuvalehden päätoimittajasta Tapani Ruokasesta, että miksi hänen ja parin muun ”piti ripittäytyä antamalla Pentti Linkolalle säännöllisesti muutama sivu aivan älyttömien jorinoiden julkaisemiseen, alkaen siitä, että hän teki SK:sta ikioman deittipalstansa. Niinkö oli huono porvarin omatunto maailman tuhoamisesta, että siitä selvisi vain palvomalla maan kaikkein hulluinta fasistia.”

Samaa mietti moni muukin, eikä miettimistä helpottanut Ruokasen tunnettu, kristillinen vakaumus. Monikaan ei liene tiivistänyt epäilyksiä niin osuvasti kuin Ellilä: Ruokasella ja kumppaneilla oli yksinkertaisesti huono omatunto – mistä lieneekään peräisin. He paikkasivat sitä ripittämällä Linkolan kirjoituksilla kaikkia muita, kun heidän olisi yksinkertaisesti pitänyt jättää muut rauhaan ja pyytää itse anteeksi omia syntejään omalta Luojaltaan.

Mistä Linkolassa on kyse? Mikä Linkola oikein oli, tai on?

Mitenkään muuten en voi häntä ymmärtää kuin niin, että hän on teos. Itse tehty, mutta ei pelkästään itse. Joko taideteos vai teollisuustuote, tässä tapauksessa viihdeteollisuuden. Linkola rakensi itsestään järjestelmällisesti kansakunnan muistiin jäävää kuvaa.

Janus-kasvoisuus on vähättelevää Linkolan suhteen, hänellä oli enemmän kuin vain kaksi kasvoa. Hän oli samaan aikaan ”untuvanpehmeä”, niin kuin eläinaktivisti Salla Tuomivaara kuvasi häntä, piittaamaton natsien ihailija, kiihkeä luonnonsuojelija, julkikuvan mukaan (mutta ei todellisuudessa) luonnon ehdoilla elävä kalastaja, naista kaipaava yksinäinen, kynttilänvalossa syksyistä pihamaata tarkkaileva erakko – mitä vielä?

Mutta huomattakoon, natsi vain ajatuksissaan. Hän itse ilmoitti aina, että toivo ei ole hänessä ja hänen kaltaisissaan vaan hänen seuraajissaan, joihin hän lopulta pettyi, aivan kuin Adolf Hitler pettyi Saksan kansaan.

Linkola on teos, ja siksi hän on immuuni kritiikille. Voimme aina moittia häntä epäloogisuudesta, mutta sillä ei ole merkitystä. Samalla tavalla voisimme kysyä, kiipesivätkö ne seitsemän veljestä todella sen kiven päälle, mutta jokainen järkevä ihminen ymmärtää, että kysymys on merkityksetön. Tärkeintä on kuva, teos, taideteos.

Osa taideteosta oli antaa kuva kulttuuri-ihmisestä. Tätä edusti Linkolan kirjoitus Helsingin Sanomissa 8.12.2000. Otsikolla ”Kirja on halpa tavara” hän kävi Juhani Lompolon kirjoituksen kimppuun. Lompolo oli paheksunut Tieto-Finlandia-kisassa olleiden kirjojen kalliita hintoja, jollaiseksi hän mainitsi nykyrahassa 10–20 euroa.

Linkola vastasi Lompolon kysymykseen, kenelle kustantajat tuottavat kirjoja: ”Niitä tuotetaan ihmisille, jotka pitävät arvossa, rakastavat kirjaa. Heille kirja on Suomessa halpa ostos, moneen muuhun hupiin suuremmat [rahat] menevät yhdessä hujauksessa.”

Linkola laskeskeli, että ”keskituloinen kirjan ystävä, joka sivuuttaa muut vapaavalintaiset menot (suuri asunto, auto, kesämökki, matkat, viihde-elektroniikka, lemmikkieläin, alkoholi ym.) pystyy mainiosti ostamaan kirjoja yli 10 000 eurolla vuodessa” – mikä toki pitikin paikkansa.

Linkolan mukaan ihmisillä saattoi tuolloisessa Suomessa olla pulaa onnellisuudesta, tasapainosta terveydestä ja sen sellaisesta, ”mutta rahaa – sitä hänellä totta totisesti on!” Allekirjoituksessaan Linkola ilmoitti olevansa kalastaja ja kirjailija.

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

Metsäsuhteita suomalaisittain – paljon hyvää, ainakin uskoa

2026-05-20T03:43:56.624-07:00

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa ja Pentti Linkolaa.

Kirjani on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/).

Lukuaika: 14 minuuttia.

Oulun yliopiston kasvitieteen professori Satu Huttunen oli Suomen luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja vuosina 1991–94. Marraskuussa 1992 hän kirjoitti liiton jäsenlehteen Luonnonsuojelijaan kirjoituksen otsikolla ”Kestävä metsätalous työllistää”. Kirjoitus kuvasi hyvin, millaista tietoa luonnonsuojeluliikkeen luottamuksen saanut professori katraalleen levitti.

Huttunen ilmoitti heti kirjoituksensa alussa, että ”metsätalousmetsä ojitettuine sarkoineen ja tasaikäisine puustoineen on yhtä vähän alkuperäistä luontoa kuin perunapelto”. Ehkä Huttunen ei tullut ajatelleeksi, että kun perunapelto perustetaan, metsästä ei viedä vain kaikkia puita, vaan myös kaikki muutkin kasvit ja niiden lisäksi myös humus, ja tuodaan tilalle multaa. Mullassa kasvatetaan yhtä kasvilajia ja kaikki muut lajit tuhotaan, jopa myrkyillä.

Kun taas metsistä korjataan korkeintaan kolmea puulajia ja niistäkin vain maanpäälliset osat. Rikkaruohoja ei kerätä eikä tapeta myrkyillä, vaan muun kasviston annetaan olla rauhassa. Satoa korjataan korkeintaan kolme kertaa vuosisadassa ja kun perunapelto avohakataan joka vuosi, talousmetsässä se tehdään vain kerran vajaassa sadassa vuodessa.

Totta, metsätalousmetsistä osa on ojitettua suota. Mutta ei siellä mitään sarkoja ole ja vain yltiöpäisin kuvittelee, että voisi pitää metsän tasaikäisenä, ellei kyse ole harjumetsistä, missä se on luontaista.

Kirjoituksen mukaan suomalainen metsätalous ”ei mitenkään” ota huomioon puiden geneettisen taustan monimuotoisuutta, mikä on tietenkin aivan absurdi väite. Huttunen vaati metsätyön koneistamisen lopettamista ja siirtymistä ”työvaltaisiin” menetelmiin. Vaikka se onkin kallista, se ei Huttusen mukaan ollut ongelma, jos metsätuotteita vain jalostettaisiin pidemmälle kuin selluksi ja paperiksi. Minkä jälkeen Huttunen vaati tukea kaikkein vähiten jalostetun metsätuotteen, eli metsäenergian tuotantoon.

Harvassa ovat ne alat, joilta vaaditaan paluuta 1950-luvun menetelmiin työllistämisen nimissä. Se ainakin on varma, että ainoa koko maassa maailmanmarkkinoiden ehdoilla toimiva tuotannonala – siis metsäala – saataisiin näillä opeilla tuhottua.

Suomen Luonnon toimittaja Alice Karlsson ”sääli paljasvarpaisia” 4.3.2011 julkaistussa kolumnissaan. Karlssonin kolumni oli hyvä, koska se paljasti, kuinka pinnallista luontoajattelu Suomen Luonnon toimituksessa oli.

”Ne asuvat ulkona vailla suojaa [mikä ei ole totta, nehän rakentavat itselleen suojia]. Talvella on kylmä ja on käveltävä paljain jaloin, tassuin, sorkin, räpylöin [mutta ei palele, koska eläinten fysiologia on sellainen]. Niitä vaivaavat ulko- ja sisäloiset ja useimmiten niiden vatsa kurnii nälästä. Ja aina pitää olla varuillaan.”

Sitten Karlsson väitti omaa koiraansa etuoikeutetuksi, koska se on lääkitty ja ruokittu, mutta jotenkin unohti, että sellaisia ovat myös tarhaketut, joiden pitämistä hän epäilemättä vastusti ja vaati niille lajinmukaista elämää, eli tätä: ”Ne asuvat ulkona vailla suojaa. Talvella on kylmä ja on käveltävä paljain jaloin, tassuin, sorkin, räpylöin. Niitä vaivaavat ulko- ja sisäloiset ja useimmiten niiden vatsa kurnii nälästä. Ja aina pitää olla varuillaan.”

Karlsson jatkoi: ”Kaupungeissa monet antavat koiransa ajaa esimerkiksi linnut lentoon, koska se huvittaa koiraa. Erehdyin kerran huomauttamaan moisesta ja sain kuulla kunniani”, kirjoitti Karlsson.

Se olikin varmasti oikein: en usko vähääkään, että koira edes teki mokomaa huvikseen vaan metsästysviettinsä pakottamana, enkä usko lintujen kärsivän moisesta, pikemminkin päinvastoin. Nehän ovat mahdollista saalista myös ketuille ja muille luonnonsuojelijan säälin ansainneille villieläimille ja saattoivat tällä riskittömällä tavalla (sillä ei koiraa varmaan oikeasti laskettu lintuja tappamaan) oppia puolustautumaan, etteivät joudu inhottavasti jonkun villieläimen raatelemiksi ja jopa peräti syömiksi.

Saako omalta tontilta hakata, minulta kysyttiin erään kesäaamuisen kerran kaupan parkkipaikalla. Huolestunut soittaja tiedusteli, mitä on tehtävissä, kun hänen naapurinsa oli alkanut kaataa metsää hänen pihaltaan. Kävi ilmi, että soittaja oli ostanut puita kaatavalta metsänomistajalta maapalan, jolle hän oli rakentanut talonsa. Ostettu maapala oli tarkoituksella rajattu mahdollisimman pieneksi; mitäpä sitä turhaan pihapuista maksamaan, kun ne jo olivat siinä.

Nyt metsänomistaja aikoi kaataa puut. Soittaja oli puhunut asiasta metsänomistajan kanssa, mutta tämä ei ollut suostunut jättämään minkäänlaista suojavyöhykettä talon ympärille. Rahaakin oli tarjottu, mutta ei riittävästi. Metsänomistajan vaatima summa vaikutti jokseenkin samalta kuin puista saatava myyntitulo. Soittajan mielestä summa oli kauhistuttavan suuri. Metsänomistaja oli ahne roisto.

Rajan toisella puolen tilanne lienee näyttänyt toiselta. Soittajan pyrkimys säästää rahaa talonpaikan ostovaiheessa merkitsi metsänomistajalle pienempää kauppahintaa. Mutta ei soittaja olisi suonut metsänomistajalle puun myyntitulojakaan. Ei, vaikka metsää oli työllä kasvatettu kymmeniä vuosia. Soittajan mielestä tuon työn tulokset kuuluivat hänelle.

Tarina ei ole ainutlaatuinen. Olin kerran tilaisuudessa, jossa tuotiin esiin Graafisen teollisuuden liiton ympäristövastuuta. Liitolle ympäristöoppaan tehnyt ympäristötoimittaja ei malttanut olla tölväisemättä metsäalaa. Esitys päättyi hakkuuaukean kuvaan, jonka vieressä oli kyseisen toimittajan koti. Metsänomistaja oli ”ilman mitään ympäristövaikutusten arviointia, ilman mitään naapurikuulemista” kehdannut kaataa metsää maalle muuttaneen kaupunkilaistoimittajan nenän edestä, tietysti ahneuksissaan.

Mihin perustunee se, että kun kaupunkilainen paremmisto muuttaa maalle, se ilman muuta odottaa, että siellä ikänsä asuneet noin vain luopuvat kaikesta siitä, mitä maallemuuttaja vaatii. Luopuisiko tämä paremmisto omasta ammatistaan, jos maalainen pitää sen tuloksia huonoina ‒ niin kuin toimittajien juttujen kanssa toisinaan on. Sitäkään en täysin ymmärrä, miksi graafiselle teollisuudelle työtä tehnyt toimittaja katsoo asiakseen graafisen teollisuuden tilaisuudessa nälviä alan tavarantoimittajia ikään kuin muita huonompina ihmisinä.

Vastuunkantoa voi verrata esimerkiksi sitä vasten, että kyseisessä tilaisuudessa annetun tiedon mukaan graafisessa teollisuudessa oli annettu ympäristökoulutus jokaiselle johtajalle. Metsäalalla se annetaan kaikille, jotka luonnon parissa töitään tekevät.

HS:n freelance-toimittaja oli muuttanut ”raiskaajien paratiisiin”. Näin kirjoitti maalle muuttanut Sampsa Oinaala. Hän oli ostanut kansakoulun ja saanut sinne vuokralaisetkin. Sitten oli tullut Metsähallitus ja hakannut tonttia ympäröivät maat. ”Siinä menivät maiseman ohella tienoon parhaat marja- ja sienipaikat”, kirjoitti Oinaala Helsingin Sanomissa 1.4.2012.

Eniten Oinaala oli kuitenkin huolissaan omaisuutensa reaaliarvosta – siis siitä kansakoulusta. Olikohan hän aikonut myydä sen?

Kirjoituksen otsikko oli kuvaava: ”Raiskaajien paratiisi”. Luonnollisesti kirjoituksessa kerrottiin, että ”avohakkuuta ei ole missään tieteellisessä tutkimuksessa todistettu tehokkaimmaksi metsänkäsittelytavaksi”. Näin on – eihän edes metsänkäsittelyn tehokkuutta ole määritelty ”tieteellisesti” tai muutenkaan, eikä tuottavuudestakaan voi paljoa sanoa, koska vaihtoehtoisista menetelmistä ei tiedetä tarpeeksi.

Kirjoitin HS:ään vastineen, joka julkaistiin 12.4.2012. Otsikossa sanoin, että ”Metsän raiskaussyytös tulee kovin kepeästi” ja kerroin, että ”Metsähallitus suunnittelee hakkuunsa luonnonvarasuunnittelussa, mihin jokainen saa ottaa osaa”.

Mutta joskus käy niin, että suunnittelun ja hakkuun välissä alueelle muuttaa joku. Näin kävi Oinaalalle. Onnettomat maalaiset eivät ymmärtäneet, että tällöin kaikki alueen suunnitelmat – mukaan lukien työhön ja elinkeinoihin liittyvät – on uusittava tämän tulokkaan kanssa ennen niiden toimeenpanoa.

Oinaala oli kirjoittanut kolumnin. Sellaisissa ei aina kysytä niin sanotun vastapuolen mielipidettä. Niinpä tämä journalistinen tehtävä jäi minulle ja vastineelleni.

Soitin Metsähallitukseen ja sieltä kerrottiin, että suuri osa Oinaalan kuvaaman alueen hakkuumahdollisuuksista jätettiin käyttämättä maisemasyistä. Marja- ja sienimaita jäi runsaasti ja niitä oli lähialueella muuallakin, myös alueilla, jotka oli aiemmin hakattu vastaavalla tavalla.

Myös Oinaalan toiveita oli kuultu, kuten hän kertoi itsekin: hänen lähteeksi väittämän vanhan purouoman ympärille jätettiin säästöpuuryhmä ja Oinaalan naapurille myytiin hakkuussa kaadettuja järeitä puita.

Raiskauksesta puhuessaan Oinaala ei ehkä tullut ajatelleeksi todellisten raiskausten uhreja. Häviävätkö raiskauksen jäljet uhrin mielenmaisemasta niin pian kuin hakkuun jäljet Oinaalan kotimaisemasta. En usko.

Japanista esimerkkiä suomalaiselle metsätaloudelle!” Tämä oli valokuvaajien Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo viesti. Olin seurannut heidän uraansa pitkään. Alun perin siksi, että he sanoivat arvostavansa kuvissaan myös metsien käyttöä. Jouduin toteamaan, että näin ei ollut, kun olin käynyt heidän taidenäyttelyssään vuonna 2011. Näyttelyn nimi oli Kultainen metsä.

Näyttely koostui kolmesta osasta: suomalaisesta luonnon- ja talousmetsästä sekä japanilaisen metsän kulttuurikohteista, jotka näyttelyssä osoittivat suomalaismetsien käytölle esikuvan.

Kovalainen ja Seppo eivät kuitenkaan tunne suomalaista talousmetsää. Näyttelyn perusteella se on pelkkää hakkuuaukkoa, vaikka ne edustavat talousmetsiemme todellisuudesta vain pientä murto-osaa: niitä syntyy puolisen prosenttia talousmetsien pinta-alasta vuosittain ja muutamassa vuodessa ne näyttävät jo aivan toiselta.

Kauneutta ei kuitenkaan ole, jos ei ole rumuuttakin. Kovalaisen ja Sepon mustavalkoinen maailma ei tunnistanut sitä, että jokaisessa syntymässä on kuolema ja päinvastoin. Maailmankuva oli naiivi kuin lapsille suunnattu piirroselokuva.

Se, miksi metsää kaadetaan, jätettiin kertomatta: siitä tehdään tuotteita, joita ihmiset haluavat ostaa. Mikä olisi esimerkiksi Kovalaisen ja Sepon ihaileman Japanin tila, jos maanjäristyksiä kestävät puutalot olisi jätetty rakentamatta? Se on maailma, jossa käytetään uusiutumattomia luonnonvaroja, betonia, terästä ja muovia.

Jos hyvän taiteen merkkinä pidetään esimerkiksi ilmaisun kehittymistä, Kovalaisen ja Sepon yksitotinen, vuodesta toiseen toistuva synkkyys tyrmistyttää. Tätä täydellistä pysähtyneisyyttä jaksetaan arvostaa vuodesta toiseen.

Japanin asettaminen jonkinlaiseksi esikuvaksi paljasti Kovalaisen ja Sepon käsityksen ympäristövastuusta. On tunnettu tosiasia, että Japani on voinut säästää metsiään vain, koska se käyttää muiden maiden, kuten juuri Suomen metsiä. Tämä yhteys ei saanut näyttelyssä minkäänlaista kommenttia.

Myös museotekstit ihmetyttivät. Helsingin kaupungin taidemuseo kirjoitti, että Kovalainen ja Seppo ”ovat tulleet tunnetuksi metsän kulttuuristen (…) arvojen puolustajina”.

Tiedoksi taidemuseolle, että kulttuuri on ihmistoimintaa. Metsiin liittyvä ihmistoiminta on metsien käyttöä, jota vastaan Kovalainen ja Seppo käyvät kaikin keinoin. Se, mitä he puolustavat, on kulttuurin vastakohta.

Saksalaisen Peter Wohllebenin käsitys puista sai aikaan kummallisen keskustelun Suomessa. Ensimmäisen näkemäni kirjoituksen tästä vuonna 2016 suomennetusta metsänhoitaja Wohllebenin kirjasta Puiden salattu elämä oli tehnyt arkkitehti Harri Hautajärvi ja se julkaistiin kolumnina Helsingin Sanomissa 28.8.2016.

”Puut ovat aistivia ja tuntevia olentoja. Luonnontilaisissa metsissä ne ovat sosiaalisia, yhteydessä toisiinsa juuristojensa ja laajojen sienirihmastojen kautta. Puut oppivat ja muistavat. Ne auttavat ja varoittavat toisiaan, jakavat keskenään ravintoa, parantavat sairastuneita lajitovereitaan ja voivat elää jopa tuhansia vuosia.”

”Sen sijaan ihmisten istuttamat puut talousmetsissä ja kaupunkien katujen vierillä eivät kykene verkostoitumaan. Siksi ne ovat alttiita taudeille ja tuhohyönteisille. Tällaiset puut jäävät usein lyhytikäisiksi ja kaatuvat helposti myrskyissä. Niistä ei kasva tiheäsyistä rakennuspuuta.”

Yllä oleva sitaatti Hautajärven kolumnista sisältää oikeastaan kaiken olennaiset siitä, mitä Wohllebenin väitettiin todistaneen.

Metsäntutkijoiden tiedossa on tietenkin ollut jo vaikka kuinka kauan, että puut ja sienet elävät symbioosissa juuri Hautajärven kuvaamalla tavalla. Ilman sitä puut eivät pystyisi elämään ja tämä koskee kaikkia puita, myös istutettuja, vaikka kasvaisivatkin kaupungissa. Puut kasvavat täysi-ikäisiksi aivan siitä riippumatta, ovatko ne istutettuja vai eivät, ja se, kuinka vanhaksi ne voivat kasvaa, riippuu puulajista – esimerkiksi Suomessa ei ole yhtään kotoperäistä puulajia, jonka normaali elinikä olisi tuhat vuotta.

Puiden oppiminen ja muistaminen, jos näitä sanoja halutaan käyttää, on hyvinkin tiedossa. Oppimiseksi voi sanoa, jos haluaa, esimerkiksi sitä, että jatkuvasti samansuuntaisen tuulen paineessa oleva puu kasvattaa lylypuuta tyvenen puolelle kestääkseen paineen paremmin. Kerrassaan omituinen on väite, että talousmetsien puut eivät verkostoituisi muiden puiden tapaan maan alla – miksi muka eivät? Jos ne olisivat alttiimpia tuhohyönteisille, taudeille ja myrskyille, miksi kummassa niitä sitten käytettäisiin? Lyhytikäisiksi ne tietenkin jäävät, mutta aivan muista syistä kuin Hautajärvi kuvitteli. Puun laadusta, esimerkiksi tiheäsyisyydestä, olen kirjoittanut kirjassani Terveisiä ullakolta.

Keskustelu Wohllebenistä oli metsäalalle tyypillistä ja osoitti, että ainakaan Suomen yliopistojen metsätieteellisissä tiedekunnissa ei juuri tieteenfilosofiaa opeteta. Jos olisi opetettu, metsänhoitajat olisivat ehkä oivaltaneet, että eihän Wohlleben esittänyt mitään muuta kuin mallin siitä, miten metsä toimii. Ravinteiden vaihto juuristossa voidaan aivan hyvin nähdä kommunikaationa, sosiaalisuutenakin, jos niin halutaan. Puiden viestintä ja toisten puiden huomioon ottaminen voidaan aivan hyvin nähdä tunteina, jos siltä tuntuu.

Mutta ovatko ne sitä oikeasti, on aivan toinen asia eikä oikeastaan ole niin sanotun tieteen kannalta lainkaan merkityksellistä. Tieteelliset mallit eivät ole oikeita eivätkä vääriä, eikä niitä voida laittaa paremmuus- tai oikeammin hyödyllisyysjärjestykseen millään muulla perusteella kuin sillä, miten hyvin ne toimivat, miten hyvin niiden avuilla pystytään ennustamaan ja kuvaamaan sitä, mitä nimitämme todellisuudeksi.

Jos Wohllebenin malli on käytössä olevaa parempi, sitä pitää tietenkin ilman muuta käyttää. Mutta kuten olettaa saattaa, näin pitkälle keskustelussa ei koskaan päästy.

Keskustelun tuoksinassa asetin kerran itseni maata tarkkailevan humanoidin asemaan ja huomasin, miten Helsingin seudun liikenteen liikennevälineet ja pysäkit keskustelevat keskenään, vaihtavat tietoa ja pitävät huolta toisistaan. Keskustelun saattoi havaita siitä, miten ne vaihtoivat keskenään partikkeleita. Kiivaimmillaan keskustelu oli tiettyinä vuorokaudenaikoina ja liikennevälineet tuntuivat tietävän, mihin aikaan pysäkeillä ei olisi keskustelupartikkeleita vaihdettavaksi, jolloin ne harvensivat kulkuaan suuresti ja saattoivat joskus lopettaa sen kokonaankin, nimittäin kerran vuodessa yöaikaan, jolloin kaupungilla liikkui enimmäkseen punaisiin pukeutuneita valkopartaukkoja.

Monet liikennevälineet tuntuivat tietävän, milloin pysäkki ei ole keskustelutuulella: jos pysäkillä ei ollut yhtään partikkelia tai jos niistä yksikään ei liikkunut liikennevälineen tullessa pysäkille, se saattoi ajaa ohi pysähtymättä. Jotkut kuitenkin pysähtyivät aina, mikä saattoi merkitä, että ne olivat kommunikaation puutteessa tai jotenkin sairaita.

Kiinnostavaa oli myös, että jos jokin pysäkki tuli vanhaksi ja menetti kommunikaatiokykynsä niin, että sillä ei ollut tarjota partikkeleita ollenkaan tai vain vähän, liikenneväline lopetti kokonaan pysähtymisen tällaisella pysäkillä tai jopa reitillä. Pysäkeillä näytti siis olevan elinikä, joskin sen pituus vaihteli huomattavasti ja se näytti riippuvan myös siitä, millainen liikenneväline niiden kohdalla pysähtyi.

Suomalainen puhuu metsistä numeroin, kuutioin, litroin, kiloin tai euroin, sanoi saksalaissyntyinen toimittaja Roman Schatz Metsäpäivien 2016 alustuksessaan. Se johtuu tietenkin siitä, että kyseessä on elinkeino. Suomalainen ei ole oikein tottunut siihen, että tilinauhassa on vain tunteita eikä lainkaan numeroita.

Ehkä tunnettakin silti on. Meillä toki kohkataan uusista älypakkauksista, joiden sensorit kertovat sisällön laadun ja mahdollisen pilaantumisen, jotka viestivät langattoman lähiverkon kautta lääkärin rannekelloon, että onko se mummo ottanut lääkkeen ja millaisella kiihtyvyydellä kädet vapisivat pakettia puristeltaessa. Tällainen pakkaus on kallis – mahtavaa! Sillä se ei ole mitään sen säästön rinnalla, mikä syntyy, kun mummo ottaa lääkkeet ajallaan ja lääkäri saa pakkaukselta tiedon lähestyvästä kammiovärinästä.

Mutta todellisuudessa älypakkaus ei ole mitään tunnepakkauksen rinnalla. Otetaan vaikka viina- tai hajuvesipakkaus. Mitä ne sisältävät? Suhteellisen yksinkertaisia ja todella halvalla tehtyjä aineita, joita ei sokkotesteissä erota toisistaan. Kun tuote valmistetaan sekoittamalla vettä ja kotikonsteinkin syntyvää etanolia, ero muihin on tehtävä jotenkin muuten.

Eron luo pakkaus. Sen me ostamme, emme sisältöä. Sisältö tulee kaupan päälle.

Kaikkein arvokkaimmatkin viina- ja hajuvesibrändit on luotu puheella ja kuvilla ja niiden oleellisin kuosi on pakkaus. Se on se viimesijainen tekijä, joka saa aikaan ostopäätöksen.

Vastarannankiiski sanoo nyt, että kyllä viina menisi kaupaksi kirkkaassa lasipullossakin, kun taas pakkausta ei ostaisi kukaan ilman sen sisältöä. En olisi tästä niinkään varma. Olen nähnyt, kun näitä pakkauksia on myyty kirpputoreilla. Jotkut pitävät niitä niin kauniina, että ne käyvät tyhjänäkin koristeeksi kirjahyllyssä.

Sitä paitsi, vaikka kirkas lasipullo myisikin, ei se myy mihin hintaan hyvänsä. Mutta hieno paketti panee ihmisen luulemaan kolmen markan tuotetta satojen eurojen arvoiseksi. Siihen ei pääse kirkas viina kirkkaassa pullossa.

Suomalaisen metsäsuhde on työ, mutta monet eivät sitä ymmärrä. He kuvittelevat, että luonto antaa antimensa meille ilmaiseksi. Tällaista kuvittelevat erityisesti ne, jotka eivät elä metsästä.

Esimerkiksi luonnonsuojeluliiton puheenjohtaja Risto Sulkava intoutui eräällä Päättäjien Metsäakatemian kurssilla arvioimaan mustikkasadon arvoa laskemalla yhteen metsissä kasvavien mustikoiden määrän ja kertomalla sen mustikan torihinnalla. Ja tulihan siitä suuri summa.

Samaan innostui Metsälehti Makasiini numerossaan 14/2020. Toimittaja Mikko Häyrysen mukaan menossa oli hyvä marjavuosi ja Luonnonvarakeskus kertoi huippusadosta: ”Reilut sata kiloa mustikkaa, 250 kiloa puolukkaa tai 45 kiloa hillaa hehtaarilta. Kun määrät kerrotaan kymmenvuotiskauden keskihinnoilla (mustikka 1,7 euroa kilolta, puolukka 1,2 ja hilla 9,6), saadaan marjahehtaarin tuotoksi mustikalla 170 euroa, puolukalla 300 ja hillalla 430 euroa.”

Kyseessä oli marjastajan rahasta saama kilohinta, jota Häyrynen vertasi puun tienvarsihintaan ja pääsi tulokseen, että hyvä marjasato vastaa mustikalla kuutta, puolukalla kymmentä ja hillalla jopa 14,5 kuutiota kuitupuuta. ”Hyvän mustikkasadon arvoa voi pitää kutakuinkin yhtä suurena kuin puuston keskimääräistä arvokasvua ”, laskeskeli Häyrynen.

Laskelmasta unohtui vain yksi asia: millään luonnonvaralla ei ole minkäänlaista rahallista arvoa, ellei sitä kerätä, jalosteta ja tuoda markkinoille – ja ellei joku osta sitä. Metsässä olevan marjan rahallinen arvo on pelkkä nolla, niin kuin metsässä olevan puunkin arvo. Marjat ja puut eroavat toisistaan siinä, että puut saadaan metsistä pois ja markkinoille, mutta marjoista saadaan vain murto-osa.

Jostakin syystä puun korjuuseen ja markkinoille saattamiseen on kehitetty toimivat menetelmät, mutta marjojen kerääjiä pitää etsiä Thaimaasta asti. Tässä katsannossa pienempi ero tulee siitä, että toisin kuin puut, marjat eivät ole metsänomistajan omaisuutta vaan niitä saa kerätä kuka haluaa.

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

Suomen erikoisin: Yli-Muonion hakkuukiista

2026-05-19T04:01:35.116-07:00

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat sen makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

Kirja voit saatavilla hyvin varustetusta kirjakaupasta tai täältä: https://reunalla.fi/.

Lukuaika: 14 minuuttia.

Yli-Muonion hakkuukiista on siitä erikoinen, että siitä on ainoana päästy sopimukseen rahalla. Tämä johtui ennen muuta siitä, että metsätaloutta vastassa eivät niinkään olleet ideologiapohjalla toimivat ympäristöjärjestöt, vaan muutama elinkeinostaan huolestunut matkailuyritys. Ympäristöaktivistit arvostelivat sopua mafiamaiseksi saneluksi juuri siihen tyyliin, miten skotlantilainen tutkija Joyce Tait Terveisiä ullakolta -kirjassani kuvaa.

Ensimmäiset merkit Yli-Muonion hakkuukiistasta saatiin 15.11.2001, kun Luoteis-Lappi-lehti kirjoitti Muonion kunnanhallituksen syyskuisesta kannasta, jonka mukaan Könkäsentunturin länsipuolisia metsäalueita ei pitäisi hakata kymmeneen vuoteen. Tänä aikana olisi pitänyt selvittää alueen merkitys matkailulle ja muille elinkoinoille.

Kyseiset metsät ovat valtion omistuksessa. Valtionmetsiä hallinnoivan Metsähallituksen Länsi-Lapin aluejohtaja Kirsi-Marja Korhonen sanoi lehdessä kunnanhallituksen päätöstä yllättäväksi, koska tällaisesta mielipiteestä ei ollut tuota ennen tullut mitään tietoa. Kunnanhallituksen puheenjohtaja Matti Myllykangas taas sanoi, että kunta oli kyllä tehnyt kantansa selväksi, mutta se ei ollut mennyt perille.

Metsähallituksen tiimiesimies Kari Koivumaa sanoi kuitenkin samassa jutussa, jonka kirjoittaja ei valitettavasti ole tiedossani, että kunnanhallituksen päätös luonnollisesti otetaan huomioon, joskaan hakkuiden lykkäämiseen ei ehkä suostuta. Korhosen mukaan hakkuita oli jo tuossa vaiheessa lykätty pitkään. Korhonen myös ihmetteli, ”miten voidaan selvittää metsien vaikutus matkailuun alueella, jossa ei ole matkailua”, paitsi ”yhdellä kelkkareitillä”. Muonion elinkeinoasiamies Heikki Kauppisen mukaan Korhosen väite oli pöyristyttävä.

Kyseiselle kelkkareitille oli neuvoteltu puskurivyöhyke, joka oli kymmenen kilometriä pitkä ja kilometrin leveä. Samalla Vuontisjärven rantaan oli sovittu tavanomaista rantavyöhykettä leveämpi, jopa puolen kilometrin suojavyöhyke. Luoteis-Lapin mukaan Lomakeskus Harrinivan toimitusjohtaja Kyösti Pietikäinen oli ratkaisuun tyytyväinen.

Luoteis-Lapin 21.11.2001 ilmestyneessä jutussa myös poromiehet iskivät lusikkansa soppaan. Muonion paliskunnan poroisäntä Taisto Ristimella väitti, että ”luonnonlaitumien ja koskemattomien metsien hävittäminen uhkaa poroelinkeinoa”. Jos hakkuut olisivat jatkuneet entisellään, se olisi Ristimellan mukaan tiennyt porotalouden loppua.

Muonion kunnanhallitus vaati ministeriöiltä toimia lisähakkuiden estämiseksi, kirjoittivat Lapin Kansa ja Ylen Lapin Radio 4.3.2003. Juttujen mukaan kunta oli neuvotellut asiasta Metsähallituksen kanssa, mutta Myllykangas ei ollut tyytyväinen tulokseen. Kunnanhallitus aikoi lähettää vaatimuksensa paitsi maa- ja metsätalous-, myös valtiovarain- ja ulkoministeriöllekin.

Metsähallitus kyllä tiesi, mitä kyseisissä metsissä tehtiin. Sitä yhtä kelkkareittiä lukuun ottamatta alueella ei ollut lainkaan matkailuun liittyviä palveluita, mutta paikallista hirvenmetsästystä sitäkin enemmän. Näistä ei tietenkään koskaan puhuttu julkisuudessa.

Kyse ei myöskään ollut avohakkuista. Satuin käymään mainitulla alueella hakkuun jälkeen. Kantoja ei näkynyt, koska oli talvi, mutta metsä oli sen verran tavallisen näköistä, että jouduin kysymään, milloin oikein pääsemme sinne hakatulle alueelle. Korhosen vastaus oli, että ”siellähän me juuri ollaan”.

Kiista kyti pinnan alla pitkään, kunnes se leimahti uudelleen joulukuussa 2006. Sen aloittivat Luonnonsuojeluliitto ja Lapin luonnonsuojelupiiri tiedotteellaan 21.12. Siinä kerrottiin Metsähallituksen aloittavan kunnassa hakkuut, joita siellä vastustettiin laajalti. Tiedotteen mukaan ”paikallinen mielipide ja metsien muut käyttötavat ovat jäämässä huomiotta, vaikka metsähallitus on ilmoittanut 10 vuoden hakkuutauosta alueella”.

Markku Kuortti Lapin luonnonsuojelupiiristä lähetti kiistasta 25.12. pitkän viestin metsäaktivistien Aihki-sähköpostilistalle. Aluksi Kuortti kertoi 29.12. Muoniossa järjestettävästä keskustelutilaisuudesta alueen vanhoista metsistä. Metsähallitus oli kuntalaisten pyynnöstä lykännyt alueen hakkuita. Kuortti tulkitsi tätä niin, että paikallisia oli pidetty 15 vuotta ”piinassa”. Kuortin mukaan alueen valtionmetsien arvot paikallisten virkistysalueena ja elinkeinojen tukialueena olivat mittaamattomat.

Kuortti väitti, että matkailun osuus oheispalveluineen kunnan elinkeinoista oli ainakin 80 prosenttia, mutta millä mittarilla, sitä hän ei kertonut, eikä sitä, oliko suhdeluku kiista-alueella sama. Matkailu oli Kuortin mukaan toisenlaista kuin tunturien ”hulinakeskuksissa”, se perustui erämaan rauhan aistimiseen.

Metsähallitus oli Kuortin mukaan uhkaillut hakata Yli-Muonion metsät jo pitkään ja paikalliset olivat yhtenä miehenä ja naisena vastustaneet hakkuita. Kysymys oli luonnosta mutta myös leivästä.

Valtaosa kunnan metsistä oli Mustosen mukaan hakattu. Niidenkin metsien jälkitöissä, taimikoiden harvennuksissa ja nuoren metsän hoidossa riittäisi töitä, kirjoitti Kuortti, vaikka oli juuri kirjoittanut, että metsätalous ei hakkuukoneiden takia työllistä jokseenkin ketään.

Sanomalehti Kaleva kirjoitti kansalaiskokouksesta 29.12.2006. Toimittaja Leo Mäkisen mukaan Metsähallitus oli vahvistanut syksyllä hakkuusuunnitelman, jossa hakkuualue oli supistunut 2500 hehtaariin. Metsähallituksen Korhosen mukaan kuluneen talven aikana Muoniossa oli tarkoitus tehdä harvennushakkuita 172 hehtaarilla, siemenpuuhakkuita 36 ja taimikonhoitoa 150 hehtaarilla. Siemenpuuhakkuussa metsään jätetään harvakseltaan suurimpia puita, joiden tarkoitus on siementää alueelle uusi taimikko. Kun se on vakiintunut, siemenpuut poistetaan.

Korhonen sanoi jutussa hyvinkin ymmärtävänsä, että hakkuiden vaikutus maisemaan tulee ottaa huomioon matkailuyritysten ja matkailureittien läheisyydessä, mutta ei sitä, että ne tuli ottaa huomioon kyseisellä alueella, joka oli 30 kilometrin päässä lähimmistä matkailukohteista. Metsähallitus kutsui paikallisia seuraamaan hakkuuta, ilmeisenä tarkoituksenaan näyttää, että niiden jälki ei todellakaan ole mitään ”raiskiota”.

Metsähallitus tiedotti hakkuista 29.12. Toisin kuin Kuortti väitti, tiimiesimies Mauri Huusko sanoi tiedotteessa, että hakkuusuunnitelmia oli esitelty etukäteen jo vuodesta 2005 alkaen sidosryhmille ja maankäyttöratkaisut oli tehty laajassa sidosryhmäyhteistyössä luonnonvarasuunnittelussa. ”Esimerkiksi matkailuyrittäjät eivät ole esittäneet tarvitsevansa alueelle sopimuksia koiravaljakko- tai moottorikelkkauria varten”, sanottiin tiedotteessa.

Lapin Kansa oli haastatellut Pertti Yliniemeä, muoniolaista matkailuyrittäjää ja Lapland Hotels -ketjun konsernijohtajaa 29.12.2006. Yliniemi sanoi jutun otsikossa, että ”metsätalouden on väistyttävä matkailulle tärkeiltä alueilla”. Laajasta haastattelusta saattoi ennustaa, että kiistaan ei ole helppo löytää ratkaisua eikä se välttämättä johtunut yhteensovittamisen vaikeudesta vaan siitä, että faktat olivat eri osapuolilla aivan erilaiset.

Yliniemi väitti, että Metsähallitus aikoisi hakata alueelta 2000–3000 hehtaaria metsää seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tietolähteenä oli ”radio”. Yliniemen mukaan Metsähallitus ei kuunnellut ”lainkaan” paikallisia, jotka vastustivat Muonion pohjoisosien hakkuita ”käytännössä yksimielisesti”. Silti hakkuista oli sovittu paikallisten tahojen kanssa yksimielisesti. Tätä Yliniemi selitti sillä, että ”matkailualalla ei ole ollut kanttia käydä tätä keskustelua, koska me olemme riippuvaisia Metsähallituksesta”.

Nyt kanttia kuitenkin oli. Toisaalta Yliniemi ei halunnut, että kiista henkilöityisi häneen, mutta ei myöskään halunnut WWF:ää tai Greenpeaceakaan sekaantumaan asiaan.

Neuvotteluista tiedotettiin vuoden 2007 alussa. Metsähallitus tiedotti 2.1., että tavoitteena oli sopimus, jossa yrittäjät maksaisivat Metsähallitukselle korvauksia siitä, että se rajoittaa hakkuita matkailun hyväksi. Yrittäjät olivat esittäneet korvauksien maksamista kansalaiskokouksessa 29.12.2006.

Asiasta oli käyty uudenvuoden ympärillä puhelinkeskusteluita ja niinpä Metsähallitus oli päättänyt lykätä hakkuiden aloittamista, kunnes neuvottelut on käyty. Metsähallituksen metsätalouden johtaja Hannu Jokinen arveli, että siihen kuluisi tammikuu. Jokinen kuitenkin muistutti tiedotteessa, että alue on luokiteltu Metsähallituksessa tuottovaatimuksen alaiseksi talousmetsäksi eikä sinne voi perustaa luonnonsuojelualuetta.

Yli-Muonion matkailuyrittäjien nostama kiista Metsähallituksen kanssa oli ensimmäinen, ja toistaiseksi viimeinen laatuaan. Ensimmäistä kertaa yrittäjät väittivät julkisesti, että matkailulla on suurempi oikeus valtionmetsien käyttöön kuin metsätaloudella ja että matkailu itse asiassa tuottaa metsäsektoria enemmän hyvinvointia niin paikallis- kuin kansantalouteenkin.

Kuinka ollakaan, samaan aikaan julkisuudessa kiinnitettiin huomiota matkailun saamiin valtiontukiin. Kauppalehti uutisoi 3.1.2007, että ”Lapin matkailu sai suurimmat investointituet viime vuonna”. Toimittaja Katja Boxbergin kirjoittaman jutun mukaan suurimmat tuet, 2,1 miljoonaa euroa, sai hiihtokeskus Iso-Ylläs. Toiseksi suurimman avustuksen, 1,7 miljoonaa euroa sai juuri Yliniemen johtaman Lapland Hotels -konsernin Ylläs-Ski-yhtiö ja kolmanneksi suurimman, 1,5 miljoonaa euroa sai Levi Ski Resort -yhtiö. Kymmenen eniten tukea saaneen joukossa oli myös Levin Luontokeskus 1,2 miljoonalla eurolla. Metsähallitus toisaalta ei saanut valtion tukea lainkaan, ei edes niitä tukia, mihin perhemetsätalous oli oikeutettu.

Tukien vaikutuksista ei ollut selvää näyttöä, mutta Iso-Ylläksen toimitusjohtaja Osmo Virranniemen mukaan tuet kuitenkin olivat välttämättömiä. Valtiontalouden tarkastusvirasto oli eri mieltä. Se oli tutkinut 50 avustusta saanutta yritystä Pohjois- ja Itä-Suomesta ja todennut, että ”tuen vaikutus liikevaihtoon ja tuottavuuden kehitykseen oli vähäinen tai ohimenevä”, kuten Boxberg kirjoitti. Yritysten henkilöstömäärään tuilla oli pieni vaikutus, mutta niin pieni, ettei se vakuuttanut tutkijaa.

Tässä yhteydessä olisi saattanut huomauttaa myös siitä, että matkailun kerrannaisvaikutukset muissa elinkeinoissa ovat pienet. Metsätaloudesta tiedetään, että siellä yksi työpaikka saattaa luoda jopa 4–5 työpaikkaa muualle yhteiskuntaan.

Hiihtokeskukset saivat ”tukea” myös toisella tapaa. Tuohon aikaan oli tapana sanoa, että normaali Lapin lomakeskus tulee kannattavaksi vasta ”kolmannen konkurssin jälkeen”. Silloin tukea ovat maksaneet investoijat: kun yritys menee konkurssiin, omistajat menettävät rahansa ja uusi yrittäjä voi ostaa kiinteistöt ja muut varustukset edulliseen hintaan, jolloin liikkeellelähtö on helpompaa. Ja jos kannattavuutta ei synny silläkään, uusi konkurssi helpottaa taas seuraavan yrittäjän tilannetta.

Lapin Kansa yllätti pääkirjoituksellaan 6.1.2007. Yli-Muonion neuvotteluista hurmaantuneena se kysyi, siteeraten ”jopa metsätalouden arvostettuja ammattilaisia” – nimiä kuitenkaan mainitsematta – ”onko Rovaniemen pohjoispuolella järkevää hakata yhtään mitään”.

Pohjois-Suomen metsänomistajain liiton toiminnanjohtaja Jukka Aula vastasi tähän Kauppalehdessä toimittaja Riitta Pihlajan jutussa 15.1.: ”Jos Napapiirin [eli Rovaniemen] pohjoispuolisten metsien hakkuut kiellettäisiin, se olisi katastrofi Pohjois-Suomen metsäteollisuudelle.”

Aula myös vakuutti, että metsätalous on kannattavaa Lapissa kaikkialla, missä sitä harjoitettiin, siis myös Ylä-Lapissa. Puun myyntituloja kertyi maakuntaan 90 miljoonaa euroa, mistä 49 miljoonaa meni yksityismetsiin. ”Lapin aluetalous maksaa tällä hetkellä kovan hinnan matkailun, porotalouden ja luontoarvojen vuoksi. Metsähallitus voisi kestävästi hakata talousmetsistään 2,2 miljoonaa kuutiota vuodessa, mutta hakkuut jäävät 600 000 kuutiota pienemmiksi”, laskeskeli Aula. Hänen mukaansa pelkästään tästä koitui 25 miljoonan euron tulonmenetys vuodessa metsätaloudessa ja puun korjuussa. Menetyksiä kuljetuksissa ja metsäteollisuudessa Aula ei edes alkanut arvioimaan, mutta nyrkkisäännön mukaan ne olivat kymmenkertaisen puun myyntituloihin verrattuna.

Kirjoitan näistä Metsähallituksen yleisten, yhteiskunnallistan vaikutusten nimissä tehdyistä hakkuurajoituksista enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

Matkailuyrittäjien Metsähallitukselle tekemä rahatarjous käännettiin julkisuudessa päälaelleen. Vihreä Lanka otsikoi 19.1.2007 juttunsa sanoin ”mafia jyllää Ylimuoniossa”. Vaikka toimittaja Lena Björklund kirjoitti ja siis tiesi, että Metsähallitus ei suinkaan ollut vaatinut rahaa vaan matkailuyrittäjät olivat sitä tarjonneet, mafiaksi leimattiin nimenomaan Metsähallitus – ikään kuin Metsähallituksella olisi ollut minkäänlaista mahdollisuutta kieltäytyä ainakaan neuvottelemasta rahakorvauksesta, jos sellaista julkisesti tarjottiin.

Mafiasta puhui Markku Kuortti – sieltä hän väitti Metsähallituksen saaneen oppinsa. Kuortin mukaan kehitteillä oli ennakkotapaus ja Metsähallitus ”uhittelee nyt paikallisia matkailuyrittäjiä sillä, että toimintaympäristöllenne käy kalpaten, ellette maksa meille”.

Kuortin mukaan tilanteen olisi voinut ratkaista Metsähallituksen tulostavoitetta alentamalla, mikä oli moninkertaisesti virheellinen väite. Jutussa ei haastateltu niin sanottua toista osapuolta lainkaan, mutta jos olisi haastateltu, se olisi voinut kertoa sidosryhmäyhteistyössä myös luonnonsuojelupiirin kanssa tehtävästä luonnonvarasuunnittelusta, jossa Metsähallituksen hakkuut määräytyvät. Tulostavoitteella ei ole niihin vaikutusta, pikemminkin päinvastoin: luonnonvarasuunnittelu määrittelee tulostavoitteen. Kirjoitan tästäkin enemmän kirjassani.

Lähetin artikkelin johdosta 23.1.2007 sähköpostin Vihreän Langan päätoimittaja Elina Grundströmille ja Björklundille, missä yllä olevan lisäksi sanoin, ettei se yllätä, että ihmiset puhuvat mitä sattuu, mutta eikö toimittajan kuuluisi harkita asiaa haastateltavan puolesta. Björklund kuitenkin varmasti tiesi, miten mafia toimii, suuri Italia-fani kun oli. Tai ehkä ei tiennyt, kun syytös tuli niin keveästi.

Huomautin myös, että Muonion kunnanjohtaja Aulikki Heinonenkin oli luonnonvarasuunnitelman yhteydessä hyväksynyt Metsähallituksen hakkuusuunnitelmat, mutta oli nyt mukana ”kansanliikkeessä” vastustamassa itse tekemäänsä päätöstä. Lehdestä ei koskaan vastattu.

Kiista on ratkaistava paikallisin voimin, sanoi Metsähallituksen toimitusjohtaja Jyrki Kangas Lapin Kansan haastattelussa 26.1.2007. Kangas oli sitä mieltä, että esimerkiksi Luonnonsuojeluliiton vaatimaa selvitysmiestä ei tarvita. Ratkaisun pitäisi löytyä metsien monikäyttöä kehittämällä, mutta siitä Metsähallitus ei aikonut tinkiä, että kyseessä ovat talousmetsät. ”Metsähallitus on Ylimuoniossa tinkinyt hakkuistaan jo niin paljon, että näiden metsien hakkuista luopumiseen ei ole perusteita”, sanoi Kangas toimittaja Pekka Maunon kirjoittamassa jutussa.

Se ei kuitenkaan Kankaan mielestä estänyt yhteensovittamista. ”Kelkkareittejä ja taukopaikkoja voidaan varjella ja sijoittaa hakkuut vähemmän herkille paikoille.”, sanoi Kangas.

Kankaan mielestä jutussa oli jälkilypsyn makua. ”Luonnonvarasuunnittelu on tehty yhdessä sidosryhmien kanssa. Ei tunnu oikealta, että aletaan lipsua suunnittelussa sovitusta linjasta”, Kangas sanoi. Hänen mukaansa hakkuiden vähentämisvaatimuksissa ei ollut kyse siitä, miten Metsähallitus kestää ne, vaan miten Lappi sen kestäisi. Kyse oli esimerkiksi Kolarin ratayhteydestä, jota matkailu hyödynsi mutta joka käytännössä pysyi toiminnassa vain Metsähallituksen puukuljetusten turvin.

Samassa lehdessä julkaistiin Lapin liiton hallituksen puheenjohtaja Timo E. Korvan kovasanainen yliökirjoitus Yli-Muonion kiistasta. Korva kysyi, riittääkö luonnonsuojelusta itseisarvon tehneille mikään muu kuin metsien talouskäytön lopettaminen. ”Omasta menestyksestään humaltuneet matkailuyrittäjät ovat jopa esittäneet kaiken hakkuutoiminnan lopettamista Napapiirin pohjoispuolella. (…) Erityisesti valtionmaiden maankäytössä näyttää tavaksi muodostuvan, että mikä tahansa porukka kerrallaan hyväksytään osapuoleksi, jonka edessä valtionmaita luovutetaan vaatijoiden yksipuoliseen omaan käyttöön”, kirjoitti Korva.

Sen verran tekstissä oli epäloogisuutta, että esimerkiksi Yliniemen mukaan kyse ei ollut luonnonsuojelusta ja hän oli sanonut jopa niin, että kansallispuistojen käyttöä matkailussa tulisi laajentaa – millä ilmeisesti tarkoitettiin moottorikelkkailua ja koiravaljakkoja, joista erityisesti jälkimmäiset ovat aina olleet erityisen haitallisia porotaloudelle.

Metsähallitus vaatii matkailuyrittäjiltä miljoonaa euroa, kertoi Suomen Kuvalehti 31.1.2007. Metsähallitus kumosi tiedon välittömästi Ylen verkkosivulla. Metsähallituksen mukaan edellisviikolla olleessa ensimmäisessä kokouksessa kumpikaan osapuoli ei ollut puhunut rahasta lainkaan, vaan vain siitä, millä perusteella korvaus tulisi määrittää. Matkailutyrittäjät sanoivat kuitenkin SK:ssa miljoonan euron vaatimusta, jota siis ei ollut, kohtuuttomaksi. Ylen mukaan kyse ei ollut hakkuiden vähentämisestä tai niistä luopumisesta, vaan alueen vuokrauksesta.

Lapin Kansa kertoi 12.2., että matkailuyrittäjien ja Metsähallituksen neuvotteluissa oli sovittu vain neuvottelujen jatkamisesta. Metsähallitus oli asettanut neuvotteluille takarajan helmikuun loppuun, mitä paheksuttiin laajasti, kirjoitti toimittaja Eero Haapala. Jutusta selvisi myös, mikä oli ollut Suomen Kuvalehden miljoonan euron korvausvaatimuksesta kertovan uutisankan taustalla: kyseessä oli ympäristöministeriön esimerkkilaskelma siitä, miten muualla on laskettu korvauksia liito-oravan suojelun takia.

Jutussa kerrottiin myös Markku Kuortin mielipide, jonka mukaan oli ”täyttä roskaa” väittää Lapin metsäteollisuuden olevan Muonion hakkuiden varassa. Oli nimittäin käynyt ilmi, että Metsähallitus oli vienyt puuta Ruotsiin. Metsähallituksen mukaan puuta ei kuitenkaan oltu viety Muoniosta vaan Inarista, koska Suomessa kukaan ei ostanut Inarin Greenpeace-karttarajauksilta kaadettua puuta.

Noihin aikoihin kerrottiinkin vitsiä, jossa kysyttiin Lapin poliisin järjestäytyneen rikollisuuden tutkinnan top kolmesta. Lievin oli huumekauppa, toiseksi pahin ihmiskauppa, mutta ylivoimaisesti pahin oli rajat ylittävä puukauppa.

Yli-Muoniossa on päästy sopuun, kertoi Helsingin Sanomat 28.2.2007. Toimittaja Tapio Mainion kirjoittamassa jutussa kerrottiin, että ”matkailuyrittäjät maksavan Metsähallitukselle suojelurahaa” ja sopimukseen kuului hakkuista pidättäytyminen kymmeneksi vuodeksi. Metsähallituksen Kirsi-Marja Korhonen sanoi jutussa, että matkailuyrittäjät maksavat Metsähallitukselle vuosimaksun, jonka suuruutta ei kerrottu ja – toisin kuin Markku Kuortti aiemmin oli väittänyt – kyse oli poikkeus- eikä ennakkotapauksesta. Jatkossakin elinkeinojen yhteensovittaminen valtionmailla tapahtuisi luonnonvarasuunnittelussa.

Taloussanomat julkaisi 13.3. toimittaja Veli-Pekka Leskelän artikkelin otsikolla ”Koiravaljakot vetävät matkailijoita tunturiin”. Metsähallitukselle maksettavasta rahasta käytettiin tässä jutussa nimitystä vuokra ja siitä kerrottiin, että sen maksavat Pertti Yliniemi ja Kyösti Pietikäinen. Pietikäisen mukaan myös matkanjärjestäjät olivat ilmoittaneet halunsa osallistua, samoin kuin jotkut paikalliset asukkaat.

Artikkelissa oli tutustuttu Pietikäisen vetämään Harrinivan lomakeskukseen Muoniossa. Jutun mukaan Harrinivan asiakkaista 99 prosenttia tuli ulkomailta lentäen Kittilän kentälle. Yhtiö työllisti talvisaikaan noin 110 henkeä, 20 alihankkijaa ja peräti 420 koiraa.

Kirjoitin jutun johdosta Taloussanomiin vastineen, joka julkaistiin 20.3. Kiinnitin huomiota joihinkin virheisiin, kuten väitteeseen, että Metsähallitus olisi hakannut Vuontisjärven erämaan, vaikka se oli päinvastoin jätetty kymmeneksi vuodeksi hakkuiden ulkopuolelle. Metsähallitus ei myöskään aikonut hakata kiistan kohteena olleesta 2500 hehtaarin metsäalueesta kuin vajaan 200 hehtaaria kymmenen vuoden aikana, ja siitäkin osa oli harvennushakkuuta, osa pieniä siemenpuuhakkuuta.

Ihmettelin, miksi matkailuyrittäjät maksavat siitä, että kyseistä aluetta ei hakata, kun yksikään yrittäjä ei ollut koskaan esittänyt toivetta harjoittaa matkailua alueella ”eikä se tunnu todennäköiseltä seuraavien kymmenen vuoden aikanakaan, kun alue on niin kaukana kaikesta”. Ja sitten kuitenkin, Metsähallituksen kanssa tehty sopimus salli hakkuut sellaisilla alueilla, ”missä matkailua on harjoitettu, harjoitetaan ja tullaan harjoittamaan”.

Tämä on kysymys, mihin ei ole koskaan saatu julkista vastausta. Todennäköisin vastaus on, että kyseessä ovat Muonion kunnan johtohenkilöiden hirvenmetsästysmaat.

Poronhoitajilta jutussa ei kysytty mitään. Jos olisi kysytty, he olisivat ehkä voineet kertoa, että Harrinivankin koiravaljakot aiheuttavat poronhoitajille suuria ongelmia. Porolle koira on susi eikä poro uskalla edes ylittää koiravaljakon jälkeä.

Yli-Muonioon laskeutui kymmenvuotinen välirauha. Mutta jo ennen sen päättymistä kerrottiin paljon pidemmästä sopimuksesta. Lapin Kansa kirjoitti 29.3.2014, että kiistan osapuolet olivat löytäneet toisensa tekeillä olleen Länsi-Lapin maakuntakaavan pohjalta. Sen valmistelun yhteydessä Yli-Muonion alueelle perustettiin yhteistyöryhmä, joka laati alueelle käyttösuunnitelman. ”Käyttösuunnitelma tekee tarpeettomaksi Muonion matkailuyrittäjien ja Metsähallituksen välisen metsien rauhoittamissopimuksen”, kirjoitti toimittaja Jussi Saarela.

Vuoden 2014 alussa työnsä aloittanut yhteistyöryhmä päätti perustaa alueelle maisemametsänhoidon valtakunnallisen pilottialueen. Siinä metsätalous, matkailu, poronhoito ja metsien muut käyttäjät sopivat alueen tulevasta käytöstä. Päätös oli yksimielinen.

Metsähallituksen Länsi-Lapin aluejohtajan Kirsi-Marja Korhosen mukaan sopu syntyi yllättävän hyvin. Samasta yllättyi Kyösti Pietikäinen. Käyttösuunnitelma on voimassa vuoteen 2040 asti.

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

Puuta vai muuta, save a tree, use PVC

2026-05-18T07:53:35.698-07:00

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

Lukuaika: kymmenen minuuttia.

Some-aktiivi, aiempi Metsähallituksen tiedottaja Juri Laurila on jo vuosikausia kysellyt puun käytön vastustajilta, ensin Twitterissä ja sitten X:ssä, että mikä olisi se ympäristöystävällisempi vaihtoehto esimerkiksi suomalaisen puun käytölle. Vastausta ei ole tähän päivään mennessä kuulunut.

Kysymys on hyvä ja ongelma vanha.

Yhdysvaltalainen, ympäristöjärjestöjä lähellä oleva Worldwatch-instituutti tarjosi jopa peltosellua puun tilalle. Kirjoitin instituutin lehteen asiaa koskevan kommentin, jossa totesin, että peltosellu ei millään voi olla luonnonläheistä pohjoismaista metsää parempi, koska se vaatii metsän korvaamista pellolla. Sitä varten metsästä viedään pois kaikki puut, mutta myös kaikki muutkin kasvit ja vielä humus, tuodaan tilalle uusi humus, viljellään yhtä kasvia ja hävitetään muut, lannoitetaan vuosittain ja korjataan sato kerran vuodessa.

Kommenttia ei julkaistu koskaan. Kirjoitan asiasta enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

On helppo sanoa, että ”Save a tree, use PVC”, kuten Britanniassa mainostettiin. Saksassa oli mainostettu, että puusta tehdyn paperin käyttö pakkauksissa on häpeä, ”me käytämme pakkauksissamme ympäristöystävällistä All-folin-foliota”. Statoil mainosti Norjassa, että muovikassi säästää metsiä. Kun norjalainen Bankenes Betalingssentral siirtyi paperisista muovisiin kirjekuoriin, se perusteli: ”Olemme valinneet ympäristöystävällisen muovin, jota voi polttaa ja kierrättää ja jonka valmistamiseen käytetään merkittävästi vähemmän energiaa kuin paperin tuottamiseen.”

Siemens taas mainosti, että Danderydin sairaalassa Tukholmassa ”korvaklinikka on korvannut kaikki paperimuistiot sähköisillä muistiinpanoilla”. Saksalainen Miele mainosti, että sen kodinkoneiden käyttöohjeet on painettu jäteoljesta eikä puusta tehdylle paperimassalle, mikä on ympäristöystävällisempää, koska se vähentää puiden kaatamista.

Näin siis vuonna 1997. Mutta on turha kuvitella, että tuollaista ei olisi ollut myöhemmin.

”Puu häviää”, kirjoitin 9.1.1997 Vihreä Lanka -lehdessä. Väitin, että ympäristöjärjestöjen tärkeä tavoite, pienempi puutuotteiden kulutus, toteutuu niin, että puu korvataan jollain muulla ja ympäristömielessä huonommalla, mutta kulutus sinällään ei vähene.

Esimerkiksi Rainforest Action Network esitteli luonnonvarojen käytön tavoitteensa näin: ”Reduce, re-use, recycle, replace” – tässä järjestyksessä. Todellisuudessa keinot kuitenkin toteutuvat päinvastaisessa järjestyksessä.

Puutuotteiden vastainen kampanjointi on ajanut kaikkein tehokkaimmin niiden korvaamista (replace) muilla materiaaleilla, kuten uusiutumattomilla muoveilla, teräksellä, alumiinilla ja kivellä. Kyseisiä tuotteita tuottavat toimialat käyttävät mielellään ympäristöjärjestöjen metsäkampanjoita todisteena omien tuotteidensa paremmuudesta.

Seuraavaksi parhaiten on toteutunut kierrätys (recycle), jopa niin, että siitä on tullut tekosyy muiden tavoitteiden unohtamiseksi: re-use ja reduce, eli uudelleenkäyttö ja käytön vähentäminen eivät ole toteutuneet juuri lainkaan.

Samaan suuntaan ajaa uusiutuvan raaka-aineen suuri ongelma, hengiltä ottaminen, joka koskee kaikkia muita uusiutuvia raaka-aineita paitsi aurinkoa ja tuulta. ”Uusiutuva raaka-aine on aina tapettu”, kuten kirjoitin yllä mainitun Worldwatch-kommenttini väliotsikossa.

Ympäristöjärjestöt – erityisesti Greenpeace – käyttävät tätä täysin häikäilemättömästi hyväkseen. Siitä on hyvä tehdä kauheita mainosvideoita, joiden arviointi ei kuulu minkäänlaiselle viestinnän eettiselle arviointineuvostolle, kuten kuvaan kirjassani. Mutta jälleen: mikä olisi vaihtoehto, siitä Greenpeace ei puhu.

Joskus puunvastustamishankkeet saavat mitä kummallisimpia piirteitä. Joulukuussa 1998 silmiini osui Pagina-nimisen kustannusyhtiön mainos, joka alkoi lupauksella: ”Hanki kirja, istuta puu! Hankkimalla kirjan Paginalta olet mukana istuttamassa Suomen metsiä”.

Esitteen mukaan ”Pagina Oy vastustaa avohakkuita ja tukee metsien uudelleenistuttamista”. Kuitenkin, aivan riippumatta siitä kuka puutuotteet ostaa, Suomessa on ollut vuosikymmenet voimassa laki, jonka mukaan metsänomistajan on huolehdittava uuden taimikon syntymisestä avohakkuun jälkeen. Niinpä Suomen metsissä istutetaan vuosittain aivan rutiininomaisesti noin 150 000 puuntainta. Eikä siinä kaikki, lisäksi kylvetään vastaava pinta-ala, ja sen päälle vielä luontaisen uudistamisen myötä tuotetaan taimikko hieman kylvöä pienemmälle pinta-alalle.

Paginan esitteen viherpesulinja jatkui paperin valmistajan, Kymin paperiteollisuuden (UPM) teknisen palvelun päällikön Henrik Karlssonin lausunnolla. Sen mukaan ”käyttämämme kirjapaperi on Kymnova, joka on täysin puuvapaa” paperi.

Selittämättä jäi, että ”puuvapaa” ei tässä suinkaan tarkoita sitä, että paperiin ei olisi käytetty puuta, vaan sitä, millä menetelmällä paperinvalmistuksessa käytetty massa on valmistettu. Syystä, jota en tiedä, sellusta valmistettua paperia kutsutaan puuvapaaksi, erotuksena hiertämällä tai hiomalla tehdystä massasta. Molemmat on kumminkin tehty kokonaan puusta.

Britannia pyrki FSC-sertifiointiin julkisissa hankinnoissaan 2000-luvun alkuvuosina. Kirjoitan metsäsertifioinnista ja ympäristöjärjestöjen tukemasta FSC:stä enemmän sekä Terveisiä ullakolta -kirjassani että Ideaalista itsetarkoitukseksi – kirjassani (Metsälehti-kustannus, 2005).

Siitä, mihin Britannian hanke todellisuudessa olisi puutuotteiden markkinat vienyt, puhuttiin vähemmän. Todennäköisin häviäjä olisi ollut puu.

FSC-puusta oli huutava pula. Oli päivänselvää, että jos pelkästään FSC-puun käyttö olisi ollut hyväksyttyä ja sitä ei kuitenkaan olisi ollut saatavilla, britannialaisen koulun ikkunanpokiksi olisi valittu jotain muuta kuin puuta, kuten muovia tai alumiinia.

Ei yllättänyt, että alumiiniteollisuus tuki FSC:tä. Yksi maailman suurimmista alumiinijäteistä, kanadalainen Alcan oli myöntänyt sille miljoonan dollarin Alcan Prize for Sustainability -palkinnon. Toki varsinainen päätös palkinnon saajasta ohjattiin ulkopuoliselle International Business Leader Forumille – jossa Alcan oli jäsen. Alcan ei vastannut mitenkään asiaa koskeviin kysymyksiini.

Liike-elämässä tiedetään, millä tarkkuudella ympäristöjärjestöt nykyään vahtivat ylikansallisten yritysten toimia kolmannessa maailmassa. Siihen nähden on kummallista, että Alcanin Intiassa toimivan osakkuusyhtiön Utkal Alumina Internationalin toimet eivät aikanaan herättäneet minkäänlaista kritiikkiä, pikemminkin päinvastoin: rahat, jotka joissain muissa yhteyksissä saatettaisiin tuomita verisiksi, muuttuvat hyväksyttäviksi, jos osa niistä lahjoitetaan ympäristöjärjestöjen tukemalle FSC:lle.

Vuonna 2005 Alcan omisti Utkal Aluminan 45-prosenttisesti. Yhtiön oli tarkoitus perustaa Kashipuriin Intiaan bauksiittikaivos ja alumiinitehdas. Paikalliset kuitenkin vastustivat hanketta siinä määrin, että valmista ei tullut ilman valtion turvallisuuspoliisin väkivaltaista tukea – viimeksi sitä tarvittiin joulukuussa 2004.

Mitä Kashipurissa todella tapahtui, minun on mahdoton tietää. Yleisesti tiedetään, että paikallisten vastarintaliikkeiden syytökset saattavat pitää paikkansa, mutta vain saattavat. Jos kaikki kuitenkin on kunnossa, miksi niin Alcan kuin FSC:kin jättivät vastaamatta asiaa koskeviin kysymyksiin?

Mutta kyllä metsäalallakin on osattu viherpesu. Heinäkuussa 2007 sain eteeni Turun kirjekuoritehtaan esitenipun, missä yhtiö jopa jääkarhuun vedoten kehotti käyttämään heidän paperiaan, koska se tuo paremman ilmaston.

Väitteelle oli perustelukin: yhtiön käyttämä ruotsalaisyhtiö Munkenin paperi oli FSC-sertifioitua. Väite oli mielenkiintoinen siksi, että FSC-metsäsertifioinnin säännöissä ei tuossa vaiheessa ollut minkäänlaista viittausta ilmastonmuutokseen eikä sen torjuntaan metsäsertifioinnin keinoin.

Niinpä kysyin 30.7. Turun kirjekuoritehtaalta, mikä tekee FSC-sertifioidun paperin ilmastonmuutoksen kannalta muita paremmaksi. Kirjekuoritehdas lähetti kysymykseni Arctic Paper -yhtiöön, josta minulle vastattiin 1.8., että asia selviää menemällä FSC:n verkkosivuille ja että puupohjaisten tuotteiden käyttö ylipäätään on ilmastolle muita tuotteita parempi.

Vastasin, että tietenkin olin jo käynyt FSC:n sivuilla ja kävin nyt uudestaan, enkä vieläkään löytänyt sieltä mitään mainintaa ilmastonmuutoksesta. Muistutin myös ainakin Länsi-Euroopassa voimassa olevista markkinoinnin säännöistä, joiden mukaan mistään ihmisen tekemästä tuotteesta ei saa sanoa, että se on ympäristöystävällinen, vaan luvallista on ainoastaan vertailla eri tuotteiden ympäristöystävällisyyttä – seikka, joka toki unohtuu liki jokaiselta mainostajalta tuon tuostakin.

FSC:stä totesin, että olisi toki perusteltavissa väittää, että se takaa huolenpidon luonnon monimuotoisuudesta, mutta että ilmastosta. Niinpä toistin tehtaalle aiemmin lähettämäni kysymyksen – mutta vastausta en saanut.

Tärkein raaka-aineiden välinen kilpailu käydään rakentamisessa. Näin siksi, että materiaalien kulutus rakentamisessa on valtavan suurta. Ja myös siksi, että puun ympäristö- ja ilmastoedut verrattuna muihin rakennusmateriaaleihin ovat merkittävät.

Moni pitää tätä ratkaisevan tärkeänä kilpailutekijänä, mutta ei se sitä kuitenkaan ole. Ratkaisevaa on raha eikä ole juuri merkkejä siitä, että isot rakennusyhtiöt ainakaan Suomessa siirtyisivät puuhun vain siksi, että se on niille edes yhtä edullista kuin vaikkapa betoni. Jos ollaan niin sanotusti vapailla markkinoilla, puurakentamisen pitäisi olla rakennusyhtiölle selvästi edullisempaa, jotta ne alkaisivat rakentaa kokonaan toisenlaista, puuelementteihin perustuvaa talonrakentamisen infrastruktuuria.

Suomi on puurakentamisen mallimaa, kirjaimellisesti. Suuret puurakennukset ovat meillä säännönmukaisesti markkinoiden ulkopuolella rakennettuja, tuettuja malliesityksiä. Osuutta erityisesti suurissa ja markkinaehtoisissa rakennuksissa ei ole saatu nousemaan.

Moni kysyy, miksi pitäisikään. Vastaus on yksinkertainen: jos ihmiskunnan suuret ympäristöongelmat – kuten kasvihuoneilmiön voimistuminen ja luonnon monimuotoisuuden uhat – on tarkoitus ottaa vähänkään tosissaan, ei ole kyse siitä, haluammeko rakentaa puusta, vaan siitä, että meillä ei ole vaihtoehtoa, niin ylivoimainen puu on ympäristöominaisuuksiltaan.

Miksi puurakentaminen on lyönyt itsensä läpi Ruotsissa paljon suuremmassa määrin kuin Suomessa? Rakennusyhtiötkin ovat molemmissa maissa pitkälle samoja. Miksi Skanska ja Peab osaavat rakentaa puusta kannattavasti Ruotsissa, mutta eivät Suomessa?

Molemmissa maissa on vedetty aika samanlaisia valtiojohtoisia ohjelmia puurakentamisen edistämiseksi, mutta tuloksia on saatu vain Ruotsissa. Jo kauan sitten puun osuus kerrostaloissa, teollisuuden ja kaupan käyttämissä halleissa ja silloissa oli 15–40 prosenttia.

Ruotsissa puu on jyrännyt myös täydennysrakentamisessa: vanhan kerrostalon päälle voi runkoa vahvistamatta rakentaa kolmekin uutta kerrosta, jos ne tehdään puusta, kun betonista voi tehdä vain yhden. Kolme puukerrosta syntyy murto-osassa siitä ajasta, mitä yksi betonikerros ja puusta rakennettaessa asukkaat voivat asua talossa koko rakentamisen ajan.

Miksi tätä ei tapahdu Suomessa? Vastaus on yksinkertainen ja paljastava: Suomessa asia on jätetty markkinoille, Ruotsissa ei. Näin sanoi ainakin Ruotsin elinkeinoelämän perustaman Träbyggnadskanslin johtaja Niclas Svensson Tukholmassa suomalaisille toimittajille niinkin aikaisin kuin lokakuussa 2010.

Viesti oli selvä: kunnalliset rakennuttajayhtiöt yksinkertaisesti alkoivat vaatia puuta. Svenssonin mukaan pienet yhtiöt oivalsivat puurakentamisen tuovan niille kilpailuedun, minkä jälkeen suurtenkin oli pakko lähteä mukaan, koska muuten ne olisivat menettäneet markkinan.

Ruotsissa tämä on ollut mahdollista, sillä siellä ei ole epäröity käyttää poliittista voimaa hyvän asian edistämiseen. Suomessa näin ei haluta tehdä.

Ruotsissa apuna on ollut myös kaavoittaja: kunnat yksinkertaisesti päättivät, että tietyille alueille on rakennettava puusta. Olen useissa kirjoituksissani tuonut esille, että jos kuntalaiset haluavat puutaloja, heidän on painostettava kunnallisia päättäjiä kaavoittamaan puutaloalueita. Niin yksinkertaista se on.

Mutta ei Suomessa, missä poliittista valtaa käytetään usein kovin vastentahtoisesti ja vedotaan markkinoihin, jotka mantran mukaan aina löytävät parhaat ratkaisut – vaikka samaan aikaan tiedetään, että ympäristöseikkoja markkinat eivät ota huomioon, ellei poliittinen päättäjä pakota.

Rakentamisen ympäristövaikutukset ovat suuri huolenaihe, minkä johdosta Työ- ja elinkeinoministeriö selvitti vuonna 2012, miten rakentaminen vaikuttaa ennen muuta ilmastoon ja ympäristöön. Puu osoittautui ylivoimaiseksi muihin rakennusmateriaaleihin verrattuna.

Tämä ei käynyt betonimiehille. Niinpä he lähestyivät kansaa tiedotteella, jossa he todistelivat – tosin valitettavan sekavan oloisesti – että asiaa pitäisi tarkastella pidemmällä aikavälillä, koko rakennuksen elinkaaren mitalta. Silti juuri elinkaari oli ministeriön selvityksen mitta.

Yksinkertaisesti sanottuna: sitä ei kiistä kukaan, etteikö puu olisi rakennusmateriaalina ekologisin. Ei edes betoniteollisuus. Kun tämä on fakta, betonimiehet haluavat ottaa laskelmiin mukaan muutakin, nimittäin asumisen ja sen aiheuttamat ympäristövaikutukset. Näin he tekevät siksi, että asumisen ympäristövaikutukset ovat suurin piirtein samat riippumatta rakennusmateriaalista. Näin tarkasteluajan pidennys tasoittaa betonin tappiota puulle.

Jos betonimies siis tekee syntiä rakennusvaiheessa, hän haluaa vähentää syntiään jakamalla sen asukkaan kanssa.

Betonimiesten vastuun välttely perustuu väitteeseen, että asuminen on oleellinen osa rakennuksen elinkaarta, koska asumista vartenhan asuintalot rakennetaan. Tämä pakottaa kysymään, eikö silloin pitäisi ottaa mukaan myös asuintalojen vaatima kunnallistekniikka – sähköt, vesi, viemärit – niitäkään ei tarvita ilman asumista.

Mutta betonilogiikalla tämä ei kannata, koska kunnallistekniikka jos mikä niitä kasvihuonepäästöjä vasta aiheuttaakin.

Betoni imee hiilidioksidia, uutisoitiin Rakennuslehdessä loppuvuodesta 2020. Uutista tässä ei ollut: se tietenkin tiedettiin, että kun betoni on valmista, se alkaa hiljalleen ja ajan kanssa sitoa itseensä hiilidioksidia.

Uutinen kuitenkin ohitti kokonaan sen, miksi betoni on ilmastolle haitallista: sen tekeminen tarvitsee valtavasti energiaa ja tuottaa hiilidioksidia muutenkin. Jos Rakennuslehti olisi katsonut asiaa betonin koko elinkaaren mitalta, mikä on alkeisvaatimus ympäristöasioissa, uutinen olisi saattanut jäädä tekemättä.

Betoniteollisuus väitti Ympäristö ja yritys -lehdessä (3/2020), että Helsingin Kuninkaantammen rakentamiskokeilu olisi osoittanut puurakentamisen erittäin kalliiksi tavaksi sitoa hiilidioksidia. Tutkin Kuninkaantammen tuloksia, enkä löytänyt väitteelle todisteita.

Soitin kyseiset Kuninkaantammen kohteet rakentaneelle Rakennus-Reposelle ja kysyin, mistä tietoja olisi saatavilla. Yhtiöstä vastattiin, että ei mistään, koska hiilidioksidin sitomiskustannuksia ei arvioitu hankkeessa millään tavoin.

Betoniteollisuus oli kuitenkin löytänyt viestilleen kiitollisen levittäjän. Kivi ei jää kääntämättä, kun WWF etsii kanavia viestilleen, että puiden kaataminen tuhoaa ilmaston.

WWF:lle betoniteollisuus on selvästi haluttu yhteistyökumppani ja se levitti kanavissaan tätäkin viestiä. WWF tukee betonilinjaa myös sosiaalisessa mediassa ja kulissientakaisessa painostuksessaan. Toisaalta WWF on betonimiehille haluttu lähettiläs, minkä merkkinä betonimiehet levittävät WWF:n suosiollista betoniviestiä haastattelulausunnoissaan ja julkaisuissaan.

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

E-julkaiseminen – kaikki e ei ole ekologiaa

2026-05-17T01:22:26.962-07:00

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

Lukuaika: 12 minuuttia.

”E-lasku on pienyrityksen ekoteko”, kirjoitettiin Energia-lehden numerossa 6/2008. Lähteenä oli TietoEnatorin johtaja Bo Harald. Hän lupasi jutussa giganttisia bensan ja sähkön säästöjä, ”jos eurooppalaiset firmat luopuisivat paperilaskuista”. Sitä, mihin lupaukset perustuivat, jutussa ei kerrottu, niin kuin ei perusteltu sitäkään, että tulostetut maksumääräykset olisivat aiheuttaneet kokonaista 2,8 miljoonan tonnin hiilidioksidipäästöt vuodessa.

Kirjoitin lehteen vastineen, joka julkaistiin numerossa 7/2008. Huomautin, että emme tiedä, mitkä ovat e-laskun ympäristövaikutukset, tai jos niistä jotakin tiedetään, niitä ei kerrota, koska ne ovat liikesalaisuuksia – mikä ei tarkoita, että niitä ei olisi olemassa.

”Mistä hyvänsä toiminnasta luopuminen säästää tietenkin ympäristöä, mutta eikö olisi rehellistä verrata näitä säästöjä siihen, mitä korvaava menetelmä tuo tullessaan. Esimerkiksi viestinnästä tiedämme, että painotuotteet pärjäävät erittäin hyvin ympäristövertailussa sähköisen julkaisemisen kanssa. Eikä näissä vertailuissa edes ole otettu huomioon, että painotuotteita tehdään uusiutuvasta raaka-aineesta, ne käytetään lukuisia kertoja, ne kierrätetään ja lopuksi niistä tuotetaan bioenergiaa.”

”Niitä jalostava teollisuus käyttää enemmän uusiutuvia energianlähteitä kuin esimerkiksi energiantuotanto, jossa taas todennäköisesti aiheutetaan merkittävimmät e-laskun ympäristövaikutukset – tietotekniikan ja ohjelmistojen rakentamisen ohella.”

Harald laski paperilaskun ympäristövaikutukset jopa kahteen kertaan, kun hän sanoi, että paperilaskut vievät vuodessa sekä 400 000 tonnia paperia että 15 miljoonaa tämän paperin tekoon tarvittavaa puuta. ”Sen sijaan hän ei ota lainkaan huomioon sitä mahdollisuutta, että e-laskukin saatetaan jossakin vaiheessa tulostaa”, kirjoitin.

Haraldin väitteet olivat tavanomaisia. E-laskun ja e-julkaisemisen paremmuutta perustellaan laskemalla paperisen kilpailijan ympäristövaikutukset jopa enemmän kuin täysimääräisesti, kun taas e-vaihtoehdon vaikutuksia ei usein lasketa ollenkaan: koska niitä ei tunneta, ne oletetaan nollaksi. Myöskään puun uusiutuvuutta ja puutuotteiden kierrätystä ei yleensä oteta laskelmissa huomioon.

Sitä, että e-vaihtoehdon tarvitsema tietokonekapasiteetti jätetään huomiotta, perustellaan usein sillä, että sehän on olemassa muutenkin. Samalla perusteella paperilaskun paperinvalmistus ja painaminen olisi voitu jättää huomiotta, koska olivathan ne paperitehtaat ja painokoneet olemassa muutenkin.

Näin kirjoitti muun muassa ympäristöministeriön ympäristöneuvos Antero Honkasalo Ympäristö-lehdessä 7/2008. Honkasalon mukaan, ”vaikka sähköinen tiedonvälitys tarvitsee energiaa ja oman aineellisen intrastruktuurinsa, niin tiedonvälityksessä bitin siirtäminen on lähes aina ympäristöystävällisempää kuin paperin, koska siihen tarvittava järjestelmä joka tapauksessa on jo olemassa ja sähköisessä viestinnässä jätteiden käsittely vaatii vain delete-napin painamista”.

Kannanotto oli kerrassaan hämmästyttävä. Eikö Honkasalo ollut kuullut esimerkiksi tietokoneiden tarvitsemista harvinaisista ja kriittisitä mineraaleista, joita jopa verimetalleiksi kutsutaan. Siis mineraaleista, joiden louhinnan synnyttämät jätteet aivan varmasti eivät katoa delete-näppäintä painamalla?

Vastasin Honkasalolle 24.11. Toin esiin, että sähköisen tiedonvälityksen ympäristövaikutuksia ei tiedetä, koska niitä ei ole haluttu tutkia, mitä onkin hyvä verrata erittäin hyvin tutkittuihin paperin vaikutuksiin.

Mutta on toisenlaisiakin tutkimuksia. Esimerkiksi Tukholman teknillisen korkeakoulun (KTH) tutkimuksen mukaan paperilehti pärjäsi e-lehdelle ympäristöystävällisyydessä oikein hyvin, vaikka tutkimuksessa oli oletettu, että paperilehti luetaan vain kerran, mikä pitäneekin toisinaan paikkansa.

Sähkölehdessä taas jokainen lukukerta vastaa uutta tuotantoa. Eikä tässäkään tutkimuksessa otettu huomioon paperin ja metsäteollisuuden käyttämän energian uusiutuvuutta.

Kun Honkasalo kirjoitti, että sähköinen tietojärjestelmä ”on jo olemassa”, kysyin, mihin tarkoitukseen tässä maassa sitten joka vuosi ostettiin tuhansia uusia tietokoneita ja mitä niitä huoltavat firmat oikeastaan siis pitävät yllä? Ja millä järjestelmä pyörii, ellei sähköllä, jota on tehtävä joka ikinen hetki, eikä koskaan ilman ympäristövaikutuksia.

Entäpä ympäristöministeriön suuri työ elektroniikkajätteen kierrättämiseksi, eikö siinä jätteessä ole tietokoneita? Eikö siitäkin sentään selviäisi painamalla delete-nappulaa?

Honkasalo vastasi 1.12.2008. Siinä hän käytännössä perääntyi kaikista väitteistään ja korosti huoltaan siitä, että sähköiset järjestelmät tulevat kaiken vanhan ”päälle” ja lisääntyvät jatkuvasti.

E-lasku on ympäristöteko, väitti Helen, Helsingin Energia, lehdessään marraskuussa 2008. Tälle esitettiin vain yksi perustelu: ei synny turhaa paperijätettä. Jouduin taas lähettämään sähköpostia.

Ilmoitin haluavani parempaa, ihan asiakkaanakin: jos tällaisia sanotaan, pitäisi pystyä esittämään edes jonkinlainen vertailu vaihtoehtojen kesken. Kohteliaasti oletin, että sellainen on olemassa ja halusin siitä enemmän tietoa.

Helenin laskutuspalvelupäällikkö Satu Willgren vastasi 5.12.2008. Aluksi hän luetteli paperinkäytön ympäristösyntejä ja perusteli sitten e-laskua jälleen sillä samalla vapaamatkustusperusteella, minkä olin kuullut moneen kertaan: kukaan tuskin ostaa tietokonetta e-laskutuksen takia, niin että juuri Helenin ei tarvitse ottaa niiden ympäristövaikutuksista mitään vastuuta.

Willgren antoi linkit luonnonsuojeluliiton ja WWF:n julkaisuihin asiassa, joista kirjoitan edempänä lisää. Tiesin jo, että niissä toistuvat samat, tässä suhteessa jatkuvasti vastaan tulevat puutteet, jotka totesin vastauksessani Willgrenille 3.12. Kiitin tiedoista paperintuotannon ympäristövaikutuksista, jotka toki tiesinkin jo. ”Oleellisempaa on, että te näytätte pitävän kilpailuetuna sitä, että te ette tiedä omianne”, vastasin.

Mutta kansalaiset oli harhautettu, ainakin mikäli on uskomista Uusi toimisto -lehdessä 10.2.2009 julkaistuun juttuun. Siinä kerrottiin Postin NetPosti-palvelun tammikuussa teettämästä Facebook-kyselystä, jossa kansalaisilta oli kyselty NetPosti-palvelun sähköisen asioinnin hyötyjä. Jutun mukaan kyselyyn vastasi lähes 20 000 suomalaista ja sen tulos oli, että vastaajien mielestä ”vihreys” on sähköisen asioinnin tärkein ominaisuus. Tätä mieltä oli noin puolet vastaajista. Itellan Antero Sarén päästettiin ylistämään sähköisen asioinnin vihreitä ansioita.

5.3.2009 lähetin vakuutusyhtiö Ifin viestintäjohtaja Anja Talasmolle kysymyksen yhtiön käyttämästä laskusaatteesta, jossa kehotettiin säästämään luontoa ja ympäristöä ottamalla käyttöön paperiton palvelu. Toin esiin tutut perusteet, mutta myös ihmettelin yhtiön asiakaspalvelijoita, jotka olivat vastanneet minulle, että asia ei kuulu heille laisinkaan.

Talasmo ei vastauksessaan 13.3. yrittänytkään vastata kysymyksiini eikä siis kyennyt osoittamaan minkäänlaisia perusteita yhtiön väitteille. Hänen sanomanaan oli vain yleinen huoli, jota hän kuvasi esimerkiksi sellunteon vaatimalla energialla – mikä osoitti vain tietämättömyyttä: selluntekohan ei kuluta vaan tuottaa energiaa.

Luonnonsuojeluliitto suosittelee verkkolaskua paperilaskun sijaan, kirjoitti Helsingin Sanomat 25.2.2009, koska ”ympäristöystävällisyys on verkkolaskun vahva valtti”. Uutisen johdosta lähdin tutkimaan liiton verkkosivuja, enkä löytänyt asiasta mitään tietoa.

Kysyin liiton viestintäpäällikkö Matti Niemiseltä 5.3., mihin väite perustuu. Nieminen vastasikin vielä samana päivänä, että liitolla ei ole asiaan virallista kantaa mutta sitä kehitellään.

Nieminen kuitenkin arveli verkkolaskutuksen olevan ympäristömielessä vahvoilla ja epäili Metsäyhdistyksen tämän takia vastustavan verkkolaskutusta – mikä oli aika omituinen väite: eihän Metsäyhdistyksellä eikä edes minulla ollut asiaan mitään kantaa. Ainoa, mikä kiinnosti, olivat perustelut.

Nieminen kysyi, onko Metsäyhdistyksellä asiasta tietoa. Vastasin, että minun tietojeni mukaan näyttöä verkkolaskutuksen tai sähköisen julkaisemisen paremmasta ympäristöystävällisyydestä ei ole. Nieminen kertoi Luonnonsuojeluliiton seuraavan tilannetta, mutta jättävän tarkemmat laskuharjoitukset muille.

Luonnonsuojeluliitolla ei siis ollut asiaan kantaa eikä se suositellut mitään.

Vihreä Lanka -lehti neuvoi säästämään paperia kotitoimistossa 20.3.2009 julkaistulla toimittaja Elina Venesmäen jutulla. Helsingin kauppakorkeakoulun yliassistentti neuvoi jutussa ottamaan kovat keinot käyttöön ja vaihtamaan palveluntuottajaa, jos sähköistä laskua ei ole saatavilla. ”Sanoin itse juuri irti matkavakuutukseni, koska vakuutusyhtiö ei kyennyt lähettämään verkkolaskua.”

Jouduin lähettämään viestiä sekä Vihreälle Langalle että yliassistentti Esko Penttiselle. Penttinen vastasi minulle 26.3. aloittamalla, että on erittäin hyvä, että asiasta keskustellaan. Hän kuitenkin väitti, ilman todisteita, että esimerkiksi e-laskun ympäristövaikutus on marginaalinen.

Penttisen mukaan tietokoneiden ympäristövaikutusta ei tarvitse ottaa huomioon, koska ne meillä on muutenkin. Hän laittoi viestinsä ja siis myös viestin hännässä olleen minun kysymykseni kopiona Tieto Oy:n johtaja Bo Haraldille, tietysti minulta lupaa kysymättä.

Harald leimasi pikaisesti tulleessa viestissään minut muutosvastarintaiseksi ja vaati, että muutosvastarintaisuuteni pitäisi perustua faktoihin. Tuntui hölmöltä: minähän olin vain kysellyt perusteluita muiden väitteille.

Minkäänlaista vertailua paperi- ja sähkölaskutuksen ympäristövaikutuksista Harald ei esittänyt, mutta katsoi kuitenkin aiheelliseksi letkauttaa, että ”oletan että vihreätkin ovat edistyksellisiä ja muutoshakuisia” – kertomatta kuitenkaan, ketä hän tässä yhteydessä tarkoitti ”vihreillä”. Minuako? Aika moni ”vihreä” olisi saattanut ratketa nauruun.

Vastasin koko joukolle vielä samana päivänä. Huomautin, että kuluttajamarkkinoinnissa ei saisi sanoa sellaista, mikä ei ole totta, ”mutta kas, todisteita vaaditaankin minulta”. Harald lähetti sitten tutkittavakseni PDF:n, jossa ei kuitenkaan sanottu sanaakaan minkään asian ympäristöystävällisyydestä.

”Mutta (…) jos ei halua uskoa digitalisointiin niin menee kohtuuttoman paljon aikaa vakuuttamiseen”, kirjoitti Harald. Pyysin häntä lopettamaan vinoilun, koska arvelin, ettei se sovi hänen edustamansa yhtiön arvoille. Sen hän tekikin – en ole hänestä sittemmin kuullut.

Kaikki e ei ole ekologiaa, otsikoitiin kirjoitukseni Suomen Kuvalehdessä 30.4.2009. Kirjoitus on luettavissa myös blogissani päivämäärällä 6.5.2010.

Kirjoitin, että ”sähköistä laskua markkinoivalla elinkeinoelämällä ovat menneet eet sekaisin. On unohdettu, että e ei aina tarkoita ekologiaa, vaikka se tarkoittaisikin sähköä (electricity)”

Muun ohella viittasin yllä mainittuun Helsingin Sanomien kirjoitukseen, jossa Luonnonsuojeluliiton oli väitetty suositelleen verkkolaskua paperisen sijaan. Kerroin, että väite oli perätön ja kysyin: ”Eikö edes paperille painetussa Helsingin Sanomissa ymmärretä, että vaikka sähköä ei voi nähdä, se tehdään jostakin, usein fossiilisista raaka-aineista, uraanista tai – puusta. Miksi puusta tehty paperi on paha, mutta sähkö hyvä?”

Luonnonsuojeluliiton Jouni Nissinen vastasi kirjoitukseeni 15.5.2009. Hänen mukaansa ”e-lasku peittoaa paperin”, mitä hän perusteli Postin tekemällä vertailututkimuksella. Siinä ei kuitenkaan vertailtu muuta kuin eri laskutustapojen ilmastovaikutuksia. Nissisen kannanotto oli kiintoisa nimenomaan Luonnonsuojeluliiton taholta, olivathan juuri luonnonsuojelijat korostaneet, että ilmastovaikutus on vain yksi osa ympäristövaikutuksia.

Nissisen mukaan ”täysin sähköisen kirjeen tuotantoprosessin hiilidioksidipäästöt ovat noin 40 prosenttia pienemmät kuin paperilla tuotetun perinteisesti jaellun kirjeen”. Minkäänlaista selkeää tutkimusviitettä Nissinen ei kirjoituksessaan antanut.

Ulkoministeriö keksi hiilikiristyksen, kirjoitin Lapin Kansassa 31.8.2010. Työtoverini oli saanut kutsun Helsingissä pidettäville suurlähettiläspäiville. Kutsusta ilmennyt hiiliherätys sai nauramaan: ”Osana toimintaamme hiilijalanjäljen vähentämiseksi lähetämme kutsun tänä vuonna vain sähköisesti.”

Ulkoministeriössä siis ajateltiin, että sähköpostin liite on tummaa pukua vaativan ministeriön arvovallan kannalta ihan yhtä hyvä kuin perinteinen, kaunis ja arvostettu, postin kautta lähetetty paperille kohopainettu kunnollinen kutsu.

Kaiken lisäksi kutsun alareunassa luki: ”Kutsu (…) pyydetään esittämään saavuttaessa.” Kun kutsua ei vielä tuolloin ollut mahdollista näyttää matkapuhelimesta, ulkoministeriössä varmaankin oletettiin, että osallistujat kantavat mukanaan läppärinsä. Tai sitten, että kutsu tulostetaan ilmeisen ilmastovihamieliselle paperille, mutta onneksi muualla kuin ulkoministeriössä, jolloin kauhea ilmastovaikutus siirtyisikin muille.

Oliko kyse hiilikiristyksestä: jos et tulosta, et osallistu.

Tosimaailmassa, jos ulkoministeriö oikeasti haluaisi säästää ilmastoa, se vähentäisi lentomatkoja. Yksikin kyseiseen tilaisuuteen tullut suurlähettiläs olisi voinut, ottamalla junan, pienentää ministeriön hiilijalanjälkeä niin paljon, että paperisia kutsuja olisi saatu lähettää vaikka maailman tappiin saakka – riippuen tietenkin juhlien määrästä.

Yhden miehen sotani sähköpropagandaa vastaan sai taustatukea 5.11.2010, kun Helsingin Sanomat julkaisi Lasse Krogellin ja Annukka Ahopalon yleisönosastokirjoituksen, joka oli otsikoitu näin: ”Kestävä viestintä perustuu edelleen paperiin”. Krogell ja Ahopalo edustivat teollisuuden perustamaa Suomen Print Power/Two Sides-hanketta paperisen viestinnän edistämiseksi.

Kirjoittajat kertoivat esimerkiksi sähköisen julkaisemisen aiheuttamista jätteistä. ”Romua syntyy maailmassa jopa 50 miljoonaa tonnia vuodessa ja sen määrä kasvaa kolme kertaa nopeammin kuin muiden jätteiden määrä.”

Sen sijaan ”kuolleisiin puihin” – IT-asiantuntija Petteri Järvisen keksimä termi – perustuva paperiteollisuus käytti maailmassa kaadetusta puusta vain 11 prosenttia, eikä se käyttö ole koskaan johtanut metsien katoamiseen. Esimerkiksi Euroopassa metsäala kasvoi tuolloin Uudenmaan pinta-alan verran joka vuosi.

Kirjoittajat toivat esille useita IT-alan sivuuttamia seikkoja metsäalasta: se sitoo kymmenesosan Euroopan hiilidioksidipäästöistä ja puukuitu kierrätetään jopa seitsemässä eri käyttökohteessa ennen kuin se poltetaan uusiutuvaksi bioenergiaksi. He myös muistuttivat, että ”internet on saanut monet yhteisöt luopumaan painotuotteista kokonaan”, minkä seurauksena niiden historiantaju katoaa, kun mistään julkaisuista ei jää mitään jälkeä minnekään.

Suorastaan krokotiilinkyyneliin kaadettujen puiden puolesta yltyi Basware Oyj:n toimitusjohtaja Esa Tihilä, kun hän väitti Talouselämässä 25.11.2011, että ”jos suomalaiset kuluttajat siirtyisivät käyttämään sähköistä laskutusta, säästyisi vuodessa kaksi miljoonaa puuta sekä mittavat määrät vettä ja polttoainetta”. Vastasin Tihilälle 5.1.2012 ihmettelemällä IT-alan ”epä-älyllistä kiivailua metsäalaa kohtaan”.

Tyypilliseen tapaan Tihilä laski paperilaskun ympäristövaikutukset jopa kahteen kertaan, kun hän ensiksi halusi säästää puut ja sitten vielä niistä tehdyn paperin. Hän ei ollut havainnut, että paperilasku on hiilivarasto, tai sen voi käytön jälkeen polttaa bioenergiaksi, josta tehdyllä sähköllä voidaan käyttää vaikkapa e-laskuja käsitteleviä tietokoneita. Puiden kohtalosta huolehtiva Tihilä ei suonut sanaakaan niille, jopa lapsille, jotka keräävät tietokoneiden tarvitsemia raaka-aineita usein hengenvaarallisissa oloissa pitkin kehitysmaita.

Metsäalaa voi toki moittia monesta, mutta se on kuitenkin ollut aina selvä ja julkituotu periaate – mikä minullekin aikoinaan taottiin lujasti päähän – että omaa häntää ei nosteta muiden kustannuksella. Kaikille tämä periaate ei ole tuttu.

E-lasku on ympäristöystävällinen, väitti jopa FK, Finanssialan keskusliitto syyskuussa 2011. Ikävä tosiasia on, että markkinoinnin eettisten sääntöjen mukaan mitään ihmistoimintaa ei ole lupa sanoa ympäristöystävälliseksi, koska kaikella on haittansa, kirjoitin Lapin Kansassa 28.11.

Liitto oli teettänyt vertailun paperi- ja e-laskun hiilijalanjäljestä, mikä on eri asia kuin ympäristöystävällisyys. Tähän liitolla oli vastaus: ”Eikös ilmastonmuutos vaikuta ympäristöön?”

Tätä voi sanoa ympäristönsuojelijan kuolemansynniksi: tutkitaan jotain osa-aluetta – ilmastovaikutusta – ja väitetään, että se edustaa kokonaisuutta – ympäristövaikutusta.

Selvitys väitti, että hiilijalanjälki on käytettävyydeltään erinomainen ilmastovaikutusten arvioinnissa, ”koska sitä on helppo tutkia ja vertailla”. Väite hämmästytti: kukaan ei ollut aiemmin pitänyt sitä helppona.

Hankaluuksia oli ainakin kaksi. Hiilijalanjälkeä on mahdoton laskea tyydyttävällä tavalla ja se ottaa huomioon vain negatiiviset ilmastovaikutukset, mitä varten on jouduttu kehittämään hiilikädenjäljen käsite. Sillä mitataan ilmastotoimien aikaansaamia parannuksia. Kirjoitan siitä enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

Finanssialan selvityksessä vertailtiin paperi- ja e-laskun aiheuttamaa toimistotyön määrää tunneissa. Tunnit muutettiin hiilidioksidipäästöiksi ”GHG-protokollan” mukaan. Protokolla kuitenkin itsekin varoittaa, että hyvän tuloksen saaminen edellyttää perusteellisempaa tutkimusta. Sen suurin puute on, että se jättää suuria kokonaisuuksia huomiotta.

Kun kysyin, miten käytettyjen materiaalien loppukäsittely on otettu selvityksessä huomioon, vastaus oli paljastava: ”Ainoa oleellinen materiaali prosesseissa on paperi.” E-laskun vaatimien tietokoneiden valmistuksen ja loppukäsittelyn vaikutuksia ei oltu yritettykään selvittää.

Entä onko e-laskun aiheuttama energiankulutus keskustietokoneissa, palvelimissa ja tietoverkoissa otettu huomioon? En saanut vastausta. Sitä, että paperi tehdään merkittävässä määrin bioenergialla, ei otettu huomioon, eikä sitä, että käytön jälkeen paperilasku voidaan kierrättää bioenergiaksi.

Kaiken kaikkiaan ihmetytti, miksi e-laskun tueksi on haettava näinkin huonoja argumentteja. Vaikuttaa siltä, että oikeasti Finanssialakaan ei luottanut e-laskuun.

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

Siilivastarintaa, niin missä?

2026-05-16T00:55:57.661-07:00

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät ekoterrorismia, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä: https://reunalla.fi/.

Lukuaika: Kuusi minuuttia

Ympäristöliikkeessä on ollut tapana moittia metsäalaa neliraajajarrutuksesta ja siilivastarinnasta. Näkemys tuo mieleen raamatullisen vertauksen: ”Miten huomaat tikun toisen silmässä, kun et näe tukkia omassa silmässäsi?”

Suomen luonnonsuojeluliiton pitkäaikainen pääsihteeri Esko Joutsamo oli 2000-luvun alussa ylpeä: liiton metsäohjelma vuodelta 1989 oli toteutettu kokonaan. Sen lisäksi oli tehty sellaistakin, mitä liitto ei tuolloin ollut edes älynnyt esittää, kuten metsäsertifiointi.

Noihin aikoihin tapasimme Metsäyhdistyksessä WWF:n johtoa saunaillassa. Totesin takan ääressä, että metsäalan pitäisi löytää suojeluasioihin oma näkemys. WWF:n pääsihteeri Timo Tanninen sanoi, että ”nyt puhutaan asiaa, viimeinkin”.

Myöhemmin tällainen näkemys syntyikin Metsona tunnettuna, metsänomistajien vapaaehtoisuuteen perustuvana suojeluohjelmana. Siinä määriteltiin ensimmäistä kertaa, millainen on suojelunarvoinen metsä ja pyrittiin suojelemaan vain määritelmän mukaisia metsiä. Ympäristöliikkeelle tämä oli hirveyden huippu ja se vastusti ohjelmaa aluksi kynsin hampain – tosin WWF suhtautui siihen muuta ympäristöliikettä myötämielisemmin.

Vastustus oli kummallista, sillä metsäaktivistit pitivät myös aiemmin noudatettua linjaa epäonnistuneena, vaikka se oli toteuttanut kaikki heidän vaatimuksensa. Vieläkin kummallisempaa oli tämä: he eivät hyväksyneet epäonnistuneeksi sanomansa linjan muuttamista, vaan päinvastoin, he vaativat sen voimistamista. Kirjoitan näistä asioista enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

Joutsamolla oli näkemykselleen myös tutkijan tuki: hän viittasi Esa-Jussi Viitalan kirjoituksen ”Hyvän metsänhoidon airuista” Metsätieteen aikakauskirjassa 4/2005. Kirjoituksen mukaan monet liiton esittämät periaatteet, kuten luonnontilaisten alueiden säästäminen, kestävyys, moninaiskäyttö, monipuolisuus ja elinympäristöjen kunnostaminen sekä pienimmän riskin tavoittelu oli hyväksytty laajasti. Voimaperäisestä maanmuokkauksesta oli liiton tavoitteiden mukaisesti luovuttu, samoin uudisojituksista valtaosassa metsiä. Myös liiton korostamat erityisen tärkeät elinympäristöt oli tunnustettu metsä- ja luonnonsuojelulaeissa. Sekametsät olivat metsäpolitiikan virallinen tavoite ja Etelä-Suomeen oli perusteilla erityinen metsiensuojelun toimintaohjelma Metso.

Kun sitten toistin tämän näkemykseni Metsälehdessä 9/2007, Viitala jostakin syystä halusi kiistää tulkintani – tai oikeastaan siis Joutsamon tulkinnan. Hän kirjoitti vastineessaan 7.6., että Luonnonsuojeluliiton vuoden 1987 metsäohjelmaa ei oltukaan toteutettu kokonaan.

Tätä Viitala perusteli sillä, että vanhojen metsien suojelutilanne ei ollut ”oleellisesti muuttunut”, vaikka Luonnonsuojeluliitto oli vuonna 1987 vaatinut lisää niiden suojelua. Väitettä saattoi pitää sensaatiomaisena, kuten kirjoitin vastineessani Viitalalle (Metsälehti, 21.6.2007). Maassa oli 1990-luvulla toteutettu useita vanhojen metsien suojeluohjelmia, joista kirjoitan Terveisiä ullakolta -kirjassani. ”Niiden tarkoituksena on ollut suojella kaikki Etelä-Suomen vanhat metsät.” Lisäksi vanhoja metsiä oli alettu tehdä ennallistamalla lisää, minkä mainitsin olevan ”hyvä esimerkki sellaisesta, mitä luonnonsuojeluliitto ei vielä pitkällä 1990-luvullakaan osannut edes vaatia”.

Jäi vaikutelma, että faktat ovat faktoja, mutta niistä saa puhua vain, jos se palvelee oikeaa asiaa.

Euroopan parlamentin jäsen Satu Hassi kirjoitti Aamulehdessä 26.4.2021, että maa- ja metsätalous on siilivastarinnassa. Näin hän on sanonut myös 1990-luvusta, joka Joutsamon mukaan toteutti kaikki Luonnonsuojeluliiton tavoitteet.

Mutta kenen siilivastarinnalta kuulostaa, että ympäristöjärjestöiltä kesti vuosikausia myöntyä Etelä-Suomen metsiensuojeluohjelma Metson suhteen edes linjalle ”hyvä, vaikka riittämätön”?

Metsäalan tahot ovat siilivastarintaisen laajasti menneet mukaan ympäristöjärjestöjen FSC-metsäsertifikaattiin, mutta metsänomistajien perustamaan PEFCiin ei ympäristöliikettä ole ilmeisen siilimyönteisesti kuulunut.

Kun Suomi täytti 100 vuotta, metsäala keksi ihan itse Luontohelmi-hankkeen, jota päätettiin myöhemmin jatkaa. Toki hanke oli siilivastarintaisen vähäinen.

Metsähallitus keksi aikoinaan ihan siilivastarintaisen itse jättää talousmetsistään puita kaatamatta esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden, porotalouden ja saamelaiskulttuurin hyväksi. Sitten se laski näiden niin sanottujen yleisten yhteiskunnallisten vaikutustensa kustannukset – lähes puolet liikelaitoksen tuloutuksesta valtiolle – minkä jälkeen ministeriö määräsi toiminnan siilivastarintaisen pysyväksi. Tästäkin kirjoitan enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

Metsähallitus päätti myös ihan siilivastarintaisen itse jättää kolmasosan erämaa-alueista talouskäytön ulkopuolelle – kymmeniä tuhansia hehtaareita.

Metsäalalla ei tehdä mitään isompaa ilman, että ympäristöjärjestöt pyydettäisiin mukaan sitä suunnittelemaan. Yhä useammin ne eivät tule. Toisaalta, itse ne eivät yleensä edes kutsu metsäalaa mukaan.

Tammikuussa 2008 Luonnonsuojeluliitto kruunasi siilimyönteisyytensä eroamalla Kansallisen metsäohjelman valmistelusta, koska kaikkia sen mielipiteitä ei oltu valmistelussa otettu huomioon. Toukokuussa 2021 siilimyönteisyys jatkui, kun liitto erosi myös Kansallisesta metsäneuvostosta, koska Metso-ohjelma merkitsi sen mukaan metsien suojelun lopettamista.

Metsien lisäsuojelua on senkin jälkeen jatkettu, siilivastarintaisen metsäalan tuellä.

Metsäalalla siilivastarinta näkyi Hassin mukaan niin ilmastonmuutoksen kuin luontokadonkin suhteen. Hän aprikoi, johtuuko se haluttomuudesta hyväksyä tieteellistä tietoa päätöksenteon pohjaksi. Hassin, niin kuin muuten vasemmistoliiton silloisen eurokansanedustaja Silvia Modiginkin (Suomen Kuvalehti, 30/2021) oli mahdoton ymmärtää, että tieteellinen tutkimus ei aina anna yksiselitteistä vastausta siihen, mikä on luonnon tai ilmaston kannalta parasta, halusi tieteellistä tietoa hyväksyä tai ei.

Hassin mukaan ”avohakkuu tuhoaa ekosysteemin. Uusia puita kasvaa, mutta ekosysteemi ei palaudu ennalleen.” Tämä on tai ei ole totta, riippuen tarkasteltavasta aikavälistä. Varsinkaan avohakkuumetsätalouden haitallisuudesta verrattuna muihin menetelmiin ei ole tutkimusnäyttöä.

Mutta, ”suomalaisen luonnon lajeista joka yhdeksäs on uhanalainen ja metsälajit ovat uhanalaisten suurin ryhmä”, kirjoitti Hassi ja jätti tietenkin mainitsematta sen tieteellisen tiedon, että metsälajit ovat uhanalaisten suurin ryhmä yksinomaan siksi, että metsiä on Suomessa niin paljon. Ja sen, että uhanalaisarvioiden mukaan metsälajeilla kuitenkin menee paremmin kuin muiden elinympäristöjen lajeilla.

Säästöpuut, tekopökkelöt, suojatiheiköt, mätästys – kaikki tämä on otettu käyttöön metsäalan siilivastarintaisin voimin. Luonnontutkijat ovat todistaneet ne merkittäviksi, mutta ympäristöväelle ne ovat myönteisimmillään naureskelun aihe. Siitä hyvä esimerkki oli metsäaktivistinakin esiintyneen inarilaisen kullankaivajan – entisen Luonnonsuojeluliiton hallituksen jäsenen – Vesa Luhdan Suomen Luonnon numerossa 3/2021 julkaistu kirjoitus ”Jatkuvan vastustuksen menetelmä”.

Luhdan mukaan ”lajikato”, jota Suomen metsissä ei ole ollut eikä ole, ”metsien moninaiskäyttö ja hiilivarastot puhuttavat, mutta metsäammattilaisten asenteet pyörittävät yhä 1960-luvulta tuttuja valtarakenteita ja menetelmiä”.

Jotakuinkin demagogiseen sävyyn Luhta kirjoitti, että ”yhä useampi suomalainen on kyllästynyt tehometsätalouden jätöksiin”. Kun metsätalous oli siirtynyt avohakkuualueiden aurauksista ja äestyksistä paljon pehmeämpiin menetelmiin, kuten mätästykseen, Luhta sanoi sitä ”maanpinnan rangaistukseksi”.

Mätästyksessä kaivinkone kuopaisee kauhallisen maata, kääntää sen ylösalaisin ja pudottaa takaisin maahan, minkä jälkeen puuntaimi istutetaan näin syntyneen mättään päälle. Menettely on noussut 2000-luvulla nopeasti suosituimmaksi maanmuokkausmenetelmäksi ja sen ansiosta esimerkiksi mustikan välillä heikentyneet esiintymät ovat palautuneet ennalleen. Luonnonsuojeluliitto piti mustikan heikentymisestä aikanaan kovaa meteliä, mutta ei noteerannut lainkaan sitä, kun metsätalouden kehittämä, arvatenkin hyvin siilivastarintainen menetelmä toi asiaan ratkaisun.

Luhta moitti metsätaloutta vanhojen, kylien välisten polkujen tuhoamisesta ja niiden korvaamisesta viivasuorilla metsäteillä. Varmaankin kyläläisten olisi siilimyönteisen parempi edelleenkin patikoida polkuja.

Tavan mukaan Luhta toisti ympäristöliikkeen useaan kertaan toistamat perättömät mantrat ansiokkaan tiivistetyssä muodossa: jatkuvaan kasvatukseen perustuvassa ”yläharvennuksessa” – mikä ei jatkuvan kasvatuksen kannattajien mukaan tarkoita jatkuvaa kasvatusta – ”metsän tunnelma säilyisi”, samoin hiilivarasto ja luonnon monimuotoisuus. ”Tutkimuksissa se on todettu valtaosassa metsiä myös taloudellisesti tuottavimmaksi”, kirjoitti Luhta, mikä ei ole totta mutta pakotti Luhdan kysymään, miksi siihen ei siis siirrytä.

Ja vastaus oli annettu jo otsikossa: koska jatkuvan jarrutuksen menetelmä.

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä: https://reunalla.fi/

Ekoterrorismi – paljon puhetta, vähän villoja

2026-05-15T03:31:35.332-07:00

Tämä kirjoitus on poispudonnut lastu toukokuussa 2026 julkaistusta kirjastani Terveisiä ullakolta – metsäpuheita kolmelta vuosikymmeneltä. Saat tämän makupalana ja merkkinä siitä, mitä kirja pitää sisällään. Julkaisen blogissani muitakin lastuja. Ne käsittelevät metsäalalla nähtyä siilivastarintaa, e-julkaisemista, materiaalien, kuten puun ja muovin välistä kilpailua, Yli-Muonion metsäkiistaa, Pentti Linkolaa ja muutamia metsäsuhteita.

Kirja on saatavilla hyvin varustetuissa kirjakaupoissa ja täällä https://reunalla.fi/.

Lukuaika: Seitsemän minuuttia

Suomeen on tuon tuostakin ennustettu ekoterroristisia tekoja. Onneksi – tai joidenkin ennustajien mielestä varmaan ikäväksi – niitä ei ole meillä tehty. Eläinoikeusliikkeen joitakin tekoja voi sanoa terroristisiksi, mutta ekoterrorismia ne eivät ole, sillä eläinoikeusliike ei ole ekologinen, vaan eettinen liike.

Ekoterrorismin ennustajia on riittänyt sitäkin enemmän. Esimerkiksi Kansan Uutisten viikkolehti kertoi 13.10.1990 ryhmästä, joka sittemmin tultiin tuntemaan nimellä ”Teollisuus ja Ympäristö puhtaan Suomen puolesta”. Sen vetäjä oli Marc Parland, joka oli elokuussa puhunut uusnatsien ja ekoterroristien yhteistyössä suunnittelemista ”sabotaaseista ja salamurhista”. Jopa Pentti Linkola oli kytketty tähän ”Linkolan opetuslapsiksi” kutsuttuun ryhmään, minkä johdosta hän joutui sanoutumaan siitä irti 16.8.1990 julkaistussa Vihreä Lanka -lehdessä.

Joidenkin ”epävakaaksi” luonnehtima Parland mainittiin Ilta-Sanomien jutussa 15.10.1990 ”natsismista kiinnostuneeksi”. Nimetön lähde O. T. luonnehti toimittaja Tuomas Mannisen kirjoittamassa jutussa, että 20-vuotias lintu- ja kasviharrastaja Parland ihaili Linkolaa.

Wikipedian mukaan vuonna 1964 syntynyt Parland, valtiotieteen tohtori ja dosentti Thomas Parlandin poika, osallistui vuosina 1986–1987 menestyksellä Mainostelevision Tupla tai kuitti -tietokilpailuun aiheenaan Natsi-Saksan salaisen poliisin SS:n historia. Helmikuussa 1987 hän järjesti natsismia ja rasismia käsitelleen keskustelutilaisuuden, joka keskeytyi, kun yleisön joukossa olleet skinheadit laukaisivat kyynelkaasupommin. 1990-luvun alussa Parland oli skinheadkerho Skullheadin jäsenlehden päätoimittaja, mutta riitautui turkulaisskinien kanssa niin pahasti, että nämä pahoinpitelivät hänet. Parland toimi myös toimittajana useissa äärioikeistolaisissa lehdissä.

Parlandin kiinnostus ympäristöasioihin ei ole lainkaan yllättävää. Äärioikeisto on sitä ollut aina ja esimerkiksi Saksassa tehdyistä mielipidetiedusteluista tiedetään, että oikeistolaisuus korreloi usein esimerkiksi Greenpeacen kannatuksen kanssa. Menetelmät tosin ovat toiset ja nimimerkki O. T. kertoikin Mannisen jutussa ”tappolistasta, jonka kärjestä löytyvät Nesteen toimitusjohtaja, Enso-Gutzeitin hallituksen puheenjohtaja, Kemiran pääjohtaja ja nykyinen kauppa- ja teollisuusministeri”. Oli puhuttu myös ”dynamiitin varastamisesta, autojen rikkomisesta sekä sairaaloiden, vanhainkotien ja lastentarhojen räjäyttämisestä”.

Linkolan mukaan Parlandin ajatukset eivät ”sytyttäneet” luonnonsuojelijoita. Manninen taas kirjoitti, että Kansan Uutisten luku ”sadasta hajallaan, eri puolilla maata asuvasta poliittisia salamurhia hautovasta aktivistista tuntuu jonkin verran liioitellulta”.

Ilta-Sanomat palasi asiaan 17.10.1990 Mannisen kirjoittamassa jutussa. Sen mukaan ”uusnatsit” olivat saaneet käsiinsä Luonto-Liiton aktivistien nimilistoja ja alkaneet soitella heille ”uhkailevaan sävyyn”. Tämä vaikuttaa virhearviolta: jos uusnatsit halusivat etsiä vihollisia ympäristöliikkeestä, Karjala-romantiikasta viehtyneet luontoliittolaiset tuskin olivat siihen paras kohde.

O. T. paljasti jutussa, että uusnatsit olivat käyneet Parlandin kanssa jopa sen aikaisten suomalaisnatsien kantaisän Pekka Siitoimen puheilla. Hänkin oli natsien tapaan ollut kovin huolissaan luonnosta mutta ei pystynyt tarjoamaan aatetovereilleen mitään.

Kommentissaan Manninen kysyi, ”mikä lintupoikia vaivaa”, ja veti laajoja kaaria silloisesta Jumalan teatterista aina Bobrikovin murhaajaan Eugen Schaumaniin, jolla ”viimeisimmän tutkimustiedon mukaan” oli ”psyykkisiä ongelmia”.

Jumalan teatteri oli nelihenkinen ryhmä, joka opiskeli Teatterikorkeakoulussa. Ryhmä piti Oulun kaupunginteatterissa 17.1.1987 esityksen, jossa sen jäsenet esiintyivät alastomina, suihkuttivat junayhtiö VR:ltä varastamiensa sammuttimien jauhetta, ruoskivat yleisöä sekä heittivät yleisön päälle paukkupommeja, ulostetta, kananmunia ja jogurttia.

Joulukuun 1990 alussa Parland oli saanut ryhmänsä taakse merkittävän vaikuttajajoukon. Teollisuus ja Ympäristö puhtaan Suomen puolesta -ryhmän julkilausuman olivat Parlandin lisäksi allekirjoittaneet muun muassa Vihreän liiton varapuheenjohtaja Kalle Könkkölä, RKP:n kansanedustajat Henrik Lax ja Mats Nyby, Keskustan kansanedustaja Sirkka-Liisa Anttila, SMP:n kansanedustaja Tina Mäkelä, lakitieteen lisensiaatti Veikko Vennamo, kokoomuksen kansanedustaja Jouni J. Särkijärvi ja vasemmistoliiton kansanedustaja Veikko Helle.

Helsingin Sanomat määritteli 3.12. ryhmän ”talouselämää ymmärtäväksi”. Lehti tuki julkilausumaa, mutta jutun kirjoittajaa ei kerrottu. Ryhmä vaati luonnonvaroja säästävien tuotteiden käyttöä, haaskauksen ja itsearvoisen kuluttamisen lopettamista, luontoystävällisyydestä kertovia tuoteselosteita ja luontoystävällisyyden käyttöä markkinoinnissa, riippumatonta ympäristömainonnan valvontaa ja ekologista kuluttajansuojelua – ja tätä kaikkea tuotteiden koko elinkaaren mitalta. Mukana oli myös haittaverotus.

HS luetteli lisää mukana olleita merkkihenkilöitä: kansanedustajat Ole Wasz-Höckert (RKP, Parlandin lapsuusajan kotilääkäri) ja Martti Tiuri (kok.). HS:n mukaan ryhmän päätavoite oli parantaa teollisuuden ja ympäristöväen keskusteluyhteyttä – olkoonkin, että ketään teollisuudesta ei oltu saatu allekirjoittajaksi.

Julkilausumaa tehnyt ryhmä oli perustettu marraskuussa 1990 eduskunnassa järjestetyssä kokouksessa. Myös kansanedustaja Sirpa Pietikäinen (kok.) oli kutsuttu, mutta hän ei päässyt mukaan ja lienee ollut helpottunut, kun myöhemmin kuuli Manniselta Parlandin taustoista. Pietikäisellä oli kuitenkin kokouksessa edustaja, kokoomuksen ryhmäsihteeri.

Terrorismiin tämä ryhmä ei tietenkään ryhtynyt eikä sitä suunnitellut, mutta Parlandin muun toiminnan tuntien, joku lienee suunnitellut sille jonkinlaista roolia, jossa tietämättömiä voitaisiin käyttää omien päämäärien edistämiseksi. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Seura-lehti ja toimittaja Mikko Niskasaari nostivat ekoterrorismin esiin Seuran numerossa 48/1991. Niskasaaren juttu alkoi suurisanaisella mutta ristiriitaisella lausunnolla: ”Jos he antavat meidän olla rauhassa, me annamme heidän olla. Mutta ellei muutosta tapahdu, me voimme tehdä vallanpitäjien elämän helvetiksi.”

Niskasaari viittasi kainuulaisiin metsäkiistoihin 1990-luvun alussa sanomalla, että ”kahinointi Sotkamon Porkkasalolla, Hiidenportin kansallispuiston rajalla loka-marraskuun taitteessa nosti julkisuuteen tuntemattoman metsäsissien ryhmän”. Ryhmästä olisi jutun mukaan puhunut julkisesti Vuolijoen kirkkoherra Markku Simula, joka oli ilmoittautunut Talaskankaan metsäkiistoja käyneiden aktivistien suojelijaksi.

Simulan mukaan, siten kuin Niskasaari kirjoitti, ympäristöterroristiryhmät olisivat olleet koko ajan marraskuussa 1989 Talaskankaan mielenosoituksen ”liepeillä”, mutta aktivistit olivat torjuneet heidät päättäväisesti. Simula ei tiennyt terroristeista muuta kuin että he olivat tulleet Etelä-Suomesta mukanaan muun muassa betoniruiskuja, joilla puut olisi käsitelty mahdottomiksi kaataa.

Kukaan ei tunnustanut kuuluneensa ryhmään eikä heistä sen jälkeen liene kuultu mitään. Niskasaari kuvaili haastattelemaansa ”Karia”: ”Tapaamisessa hänen mukanaan tuleva rynnäkkökivääri kertoo, että hän on kurkkuaan myöten täynnä tapaa, jolla tätä maata hallitaan.”

Usean sivun jutussa annettiin ryhmästä ja sen toiminnasta, muun muassa aseistuksesta valojuova-ammuksineen hämmentävän täydellinen kuva. Jopa niin täydellinen, että se vaikutti epäaidolta. Kuvissa esiintyvällä ”Karilla” oli aseistuksenaan kuuluisa neuvostoliittolainen rynnäkkökivääri AK-47, paremmin tunnettu nimellä Kalašnikov. Samanlaisen aseen kuva oli myös Niskasaaren viestinnässään käyttämässä telefaksin saatesivussa.

Ekoterrorismi puhutti Luonto-Liiton Talvipäivillä vuodenvaihteessa 1998–99. Äärivihreiden Elonkehä-lehdessä 22.1.1999 julkaistiin Kirsi Hietalan kirjoittama artikkeli, jossa viitattiin Luonto-liiton puheenjohtajan Olli Turusen puheenvuoroon Talvipäivillä. Kirjoitus koski ekotaaseiksikin nimettyjä sabotaaseja otsikon ”Sabotaasistako muutosvoima?” alla.

Kirjoituksen alussa muisteltiin 30 vuoden takaisia Talvipäiviä, joilla Pentti Linkola oli sureksinut sitä, että teinit ja ylioppilaat eivät ole polttopullot kourassaan käyneet Keskusmetsäseura Tapion konttoriin ja polttaneet siellä kaikki metsänojitus- ja metsäautotiesuunnitelmat. Ikään kuin Talvipäivien ja Luonto-Liiton ”nössöyttä” kuvastamaan juttu oli kuvitettu Linkolasta otetulla rehvakkaalla metsämieskuvalla ja sen vastapainoksi kuvalla Turusesta hellimässä söpöä kissaa.

Tämä sai pitkän linjan ympäristöaktivisti Hannu Hyvösen kirjoittamaan metsäaktivistien sähköpostilista Aihkille 21.1. pitkän vuodatuksen muun muassa siitä, kuinka Turunen oli pohtinut sabotaasien mahdollista käyttöä ja tuonut esiin sen, että Britanniassa moottoritien tekeminen oli estetty sabotaaseilla. Turunen oli Hyvösen mukaan jopa heittänyt yhtenä keinona suurten puiden ympärillä kasvavien puiden naulaamisen niin, että ”kaatokoneet” eivät voisi puuryhmän keskellä olevaa puuta kaataa.

Mutta sen Hyvönen jätti sanomatta, että Turunen oli selvästi sanoutunut irti sabotaaseista, mikä näkyikin selvästi Turusen samana päivänä Aihkille kirjoittamasta, melkoisen tuohtuneesta vastauksesta. Kirjoitan tästä enemmän Terveisiä ullakolta -kirjassani.

Seuraavan kerran ekoterrorismia käsitteli Leena Vilkka, filosofian tohtori ja Suomen Akatemian tutkija, joka julkaisi alkuvuodesta 1999 kirjan Mustavihreä filosofia. Toimittaja Tommi Parkkosen Iltalehteen 17.4. kirjoittaman jutun otsikon mukaan Suomessa ei ole ekoterrorismia, ”vielä”.

Vilkan mukaan ekologisessa vaikuttamisessa oli kaksi ääripäätä: väkivaltainen ja parlamentaarinen. Kumpikaan niistä ei ole oikea, vaan oikea on jotakin siltä väliltä. ”Ikkunoiden särkeminen tai talojen seinien töhriminen ei ole terrorismia, ei edes rikollista”, sanoi Vilkka. Hän kutsui sitä ”ainoastaan laittomaksi toiminnaksi – ja vaarattomaksi”, Parkkonen kirjoitti.

Vilkka ei jutun mukaan olisi käyttänyt suomalaisista ekoanarkisteista sanaa terroristi, koska se ”kuulostaa pahalta”. Sana oli Vilkan mukaan vain keino osoittaa halveksuntaa ja leimata, mihin hän ryhtyi myös itse: ekoterrorismi oli Vilkan mukaan tulossa Suomeen valtion toimina aktivistiryhmiä kohtaan.

Vilkka ei edes yrittänyt määritellä terrorismia, saati tehdä eroa sen ja esimerkiksi anarkismin välillä – vaikka kutsui itseään filosofiksi. Terrorismilta edellytetään usein, että se tavoittelee pelon kasvattamista tavallisten ihmisten keskuudessa. Siihen ympäristöaktivistit eivät ole syyllistyneet, mutta ei kyllä millään perusteella valtiokaan.

Anarkismi taas, jos ollaan filosofisia, on eri asia kuin anarkia ja tarkoittaa vain sen kiistämistä, että toisella ihmisellä saisi olla valtaa toisen yli.

Mutta yhdessä asiassa Vilkka oli oikeassa ja on edelleen: Suomessa ei ole ekoterrorismia, vieläkään.

Kiinnostuitko kirjastani. Voit ostaa sen täältä (https://reunalla.fi/

Puunkorjaaja tuhosi raakut, ei Stora Enso

2024-08-26T14:21:00.000-07:00

Veteraaniluonnonsuojelija Ilpo Kuronen kommentoi taannoin syytöksiä siitä, että olisin takinkääntäjä. Hän sanoi, että se on mahdoton ajatus, ”eihän Hanneksella ole takkia laisinkaan”.

Kuronen oli oikeassa. Minulla tosiaan ei ole juurikaan mielipiteitä, ainakaan luonnonsuojelusta, mitä Kuronen varmaankin tarkoitti ja mitä läheisystäväni äskettäin piti – no niin, en nyt tiedä – ainakin omituisena.

Mutta nyt on otettava kantaa, ehkä jyrkästikin – silti faktoihin perustuen.

Kun metsänomistaja aikoo tehdä hakkuun, hänen on tehtävä metsäkeskukseen metsänkäyttöilmoitus. Tästä ilmoituksesta selviää, missä hakkuu on tarkoitus tehdä.

Tieto hakkuusuunnitelmasta menee ympäristökeskukseen. Metsäkeskus ja ympäristökeskus katsovat, että hakkuusuunnitelma on pykälien mukainen. Jos alueelta tai sen läheisyydestä löytyy suojeltavia luontokohteita, tästä toimitetaan tieto metsänomistajalle ja puut ostavalle metsäteollisuusyhtiölle.

Nämä tahot siirtävät tiedot luontokohteista korjuuyritykselle, joka on puut ostavan metsäyhtiön alihankkija. Korjuuyritys tekee hakkuun viranomaisten, metsänomistajan ja metsäyhtiön ohjeiden mukaan. Käytännössä hakkuusta ovat vastuussa metsäkoneiden kuskit.

Tärkein keino, millä luontokohteiden tuhoja hakkuukohteilla on pyritty – näin kai on sanottava – estämään, on konekuski. On säädetty, että konekuskin on tunnistettava luontokohteet, olivat ne etukäteen tiedossa tai ei (jopa lumen alta) ja säästettävä ne, vaikka se olisi vastoin työnjohdon ohjeita.

Tämän velvoitteen metsäala on ottanut riemumielin vastaan ja korostanut sitä, kuinka korkeaa ammattitaitoa konekuskeilta vaaditaan.

Onneksi konekuskilla on apuja. Jokaisessa metsäkoneessa – niin puut kaatavassa hakkuukoneessa kuin puut kuljettavassa metsätraktorissakin – on sähköinen kartta, josta näkyvät hakkuualueen rajat ja tiedossa olevat luontokohteet. Jos kone edes lähestyy luontokohdetta, se alkaa hälyttää.

Ja tämä tunnettu Hukkajoen luontokohde oli tiedossa ja kartalla, kuten olemme nähneet jopa telkkarista.

On kysytty, olisiko GPS-häirintä voinut olla syy ongelmaan. Ehkä. Tähän kannattanee palata sitten kun saamme edes ensimmäisen esimerkin siitä, että tällaista olisi esiintynyt.

Teknisistä vimpaimista puhuminen vie kuitenkin harhaan. Ne todellakin ovat vain apukeino. Tärkein ja sitovin ilmoitus on elinkeino- ja ympäristökeskuksen toukokuinen ilmoitus Hukkajoen suojelukohteesta ja tärkein vastuu on konekuskin vastuu. Tämän rinnalla hakkuukoneiden kartat ovat jotakuinkin sivuseikka.

Metsäkoneiden ajourat hakkuukohteella suunnitellaan etukäteen. Suunnitelmat tehdään samoille kartoille, missä luontokohteet näkyvät. Jos ajoura siis menee luontokohteen läpi, se ei voi olla vahinko.

Hukkajoen yli oli ajettu. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että luontokohteena olevan pienvesistön yli ei saa ajaa, oli siellä raakkuja tai ei. Se vain on yksiselitteisesti kielletty.

On myös ihmetelty, eikö puron yli olisi voitu rakentaa siltaa. No, jos pienvesistö on luontokohde, siihen kuuluvat myös pienvesistön rannat. Toki, jos on valmis rakentamaan riittävän pitkän ja korkean, mahdolliset puut väistävän tai ylittävän sillan, se voisi onnistua, mutta se ehkä vaikuttaisi hakkuun kannattavuuteen.

Mitä tapahtui? Siitä emme tiedä kaikkea. On väitteitä, että konekuski olisi – Metsähallituksen edustajan kohdattuaan (ja ehkä sen jälkeen, kun hän ei pyynnöstä huolimatta ollutkaan riisunut rintaliivejään) – soittanut työnjohtajalle kysyäkseen neuvoja ja saanut neuvon jatkaa. Joka tapauksessa on selvää, että Hukkajoen yli ajettiin satoja kertoja.

On äärimmäisen vaikea ymmärtää, miten tämä olisi voinut olla muuta kuin vähintäänkin piittaamattomuutta, tai jopa tarkoituksella tehty.

Kaikkeen edellä kerrottuun nähden aivan yhtä kummallista on asian saama julkisuus. Toki ymmärrän, että Stora Ensoa haukutaan, mutta kun tunnen jonkin verran viestintää, en lähde siihen kuoroon, joka mestaa yhtiön tässä(kin) huonoksi.

Kannattaisi muistaa, että todennäköisesti Stora Enso ei ole syyllinen, mutta silti se on ottanut vastuun. Se on antanut ohjeet, joita on rikottu – ja käsitykseni mukaan tarkoituksella. Jos näin tehdään, on aivan sama, millaista on valvonta, tätä ei voi estää.

Metsäalan kannalta valtavan paljon merkityksellisempi seikka on, miten puun korjuuyhtiöt toimivat. Eikö niiden antama lupaus konekuskien korkeasta ammattitaidosta pidäkään paikkaansa? Vai moraalistako on pula? Mikä on yhtiöiden kulttuuri ylipäätään?

Korjuuyrityksissä on nyt peiliin katsomisen paikka. Julkisuus ei näytä tätä peiliä niiden eteen kantavan, mutta onneksi metsäteollisuus tekee sen.

Stora Enso on jo ilmoittanut uudelleenkoulutuksesta, mikä lienee kaunisteleva nimitys sille, mitä on tulossa. Tiedän, että muut metsäteollisuusyhtiöt tekevät saman. Enkä yhtään epäile, etteikö julkisuus tule niitä moittimaan tästäkin.

Kun on tehnyt 30 vuotta työtä metsäalan maineen puolustamiseksi, tämä on vähintä, mitä voi toivoa.

Tuulentupaa ja hämäystä

2024-05-22T04:25:00.000-07:00

Maailman paras ilmastopolitiikka on osoittautunut paitsi tuulentuvaksi, myös hämäykseksi. Suomi sitoutui takavuosina rehvakkaasti hiilineutraaliuteen jo vuonna 2035 – maailman ensimmäisenä. Tavoite nojautui ratkaisevasti metsien hiilinieluihin.

Nyt on tullut pää vetävän käteen, kun metsien kasvu on hidastunut. Tämä on se tuulentupa, joka toki oli nähtävillä kaiken aikaa ja olisi pitänyt ajankohtaa lukuun ottamatta pystyä ennustamaankin.

Hämäys taas paljastui Ukrainan sodan takia asetettujen pakotteiden myötä. Kun puun tuonti Venäjältä lopetettiin (ks. esim. täältä), hölmöimmällekin paljastui, että maailman paras ilmastopolitiikka perustui tuontihiileen – siis tuontipuuhun – joka siirsi ilmastohaitat maailman huonoimman, venäläisen ilmastopolitiikan taakaksi.

Ilmastokeisari paljastui alastomaksi, mutta kaikki eivät ole havainneet sitä vieläkään. Ilmastopaneelin uusi puheenjohtaja Jyri Seppälä on esittänyt maailman parhaan ilmastopolitiikan pelastajaksi – tuontihiiltä, haketta Etelä-Amerikasta.

Hämäystä halutaan jatkaa, hinnalla millä hyvänsä. Toinen kikka on pienentää hakkuita, mikä sekin vain siirtäisi melkeinpä koko pienennyksen, eli vähentyneet hakkuut, muualle maailmaan. Ilmasto ei siitä siis hyötyisi, mutta Suomen hiilitase toki saataisiin kuntoon, ehkä juuri tavoitevuodeksi 2035.

Minusta tämä hämäys on viherpesua. Ennen kaikkea siksi, että tavoitevuoden jälkeen metsien kasvu ja hiilinielu kuihtuisivat juuri niiden hakkuiden pienennysten takia.

Verkkohuijarin taktiikka on luoda kiireen tuntu. Samaa noudattavat ilmastoalarmistit, vaikka kiire on heikoiten perusteltu seikka ilmastonmuutoksen torjunnassa.

Metsäasioissa kiireellä perustellaan alkeellista silmänkääntötemppua: puuta ei saisi kaataa, koska kestää 70 vuotta, eli liian kauan, ennen kuin sen tilalle on kasvanut uusi puu. Lieneekö yllättävää, että tämäkin harhautus menee tiedotusvälineissä sukkana läpi?

Mistä tulee tämä kummallinen kuvitelma, että kaadetusta puusta vapautuneen hiiliatomin pitäisi siirtyä juuri sen saman kannon, mistä atomin aiempi kotipuu oli kaadettu – tämän kannon ääreen kyttäämään, että josko tähän kasvaisi uusi puu, niin voisin sitten sitoutua täsmälleen siihen samaan paikkaan kasvavaan uuteen puuhun?

Tosiasiassa, jos hiilen poistuma metsistä kokonaisuutena on sama kuin kasvu, kaadettua puuta vastaava määrä hiiltä sitoutuu metsään samalla hetkellä kuin puu kaadetaan. Ja jos kasvu on poistumaa suurempi, niin kuin Suomen metsissä, voi sanoa hiilen sitoutuvan metsään jopa ennen sen kaatamista.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 29.4.2024.

Viherkomission loivat jäsenmaat

2024-03-27T15:11:00.000-07:00

Kirjoitin runsas vuosi sitten, että en ymmärrä, mistä tulee nykyisen Euroopan unionin komission politiikka. Nuo hyvät tavoitteet, kuten ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjuminen, mutta aivan hullu käytäntö.

Erityisesti komission metsiin liittyvät aloitteet eivät vastaa eurooppalaisen enemmistön tavoitteita tai parlamentin vaalitulosta, eivätkä komission toimintatavat muutenkaan ole vastanneet yhteisesti hyväksyttyjä periaatteita.

Aivan kuin pahaisin ympäristöjärjestö, Ursula von der Leyenin komissio hylkäsi siekailematta YK:n kestävän kehityksen periaatteet ja valikoi tieteellistä tutkimusta omien tavoitteidensa kannalta parhain päin. Tarvittaessa komissio sivuutti jopa selvästi ilmaistun EU-parlamentin tahdon.

Miten tässä näin pääsi käymään? Olen saanut sen selville.

Kun viimeksi käytiin Euroopan parlamentin vaalit, jokainen parlamentin ryhmä asetti oman kärkiehdokkaansa, josta oli määrä tulla komission puheenjohtaja, jos ryhmä voittaa vaalit – mitä sillä sitten tarkoitettiinkaan.

Vaalit voitti – kaikkien mielestä – European People’s Party, EPP. Siis se ryhmä, jossa Kokoomuskin on mukana. EPP:n kärkiehdokas oli saksalainen Manfred Weber, mutta häntä ei EPP:n vaalivoitosta huolimatta valittu.

Miksi ei? Koska se ei käynyt jäsenmaille.

Ranskan presidentti Emmanuel Macron ratkaisi jäsenmaiden kiistelyn esittämällä komission puheenjohtajaksi Saksan puolustusministeri Ursula von der Leyeniä. Hänet valittiin.

Toisin sanoen, jäsenmaiden hallitusten demokratia voitti kansalaisten vaaleissa ilmaiseman demokratian. Samalla hallitukset antoivat, edelleen vaalituloksen vastaisesti, sosialisteille ja vihreille sitovia lupauksia siitä, mitä komissio tekee.

Kummallisesti kävi niin, että kun kansalaisten demokratiaa pilkattiin jättämällä Weber valitsematta, se ikään kuin korvattiin antamalla vaaleissa toiseksi tulleelle sosialistien kärkiehdokkaalle Frans Timmermansille komission varapuheenjohtajan paikka ja sen myötä lupa toteuttaa ideologista ympäristölinjaansa, joka juuri oli tullut tyrmättyä Euroopan parlamentin vaaleissa.

Nyt varmaankin tulisi toiveikkaasti sanoa, että uudet ajatukset, uudet vaalit – siis kesäkuussa 2024. Uudesta on merkkejäkin. von der Leyen lienee EPP:n ehdokas seuraavankin komission johtoon ja hänen mahdollisuutensa näyttävät hyviltä (tilanne helmikuussa 2024). Mikä tärkeää, uuden komission linja antanee ainakin tiedotteiden perusteella metsäalalle vähintäänkin aikaa hengähtää.

Mutta saako von der Leyen seuraukseen uuden timmermansin, ja millä valtuuksilla. Sitähän me emme tiedä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.2.2024.

Sellutehdas tekee edelleen sellua – mutta mitä tehdään naapurissa?

2024-02-07T09:23:00.000-08:00

”Kilpailijat jaksoivat vinoilla”, sanoi tehtaanjohtaja Ari-Pekka Vanamo syksyllä Metsä Fibren Äänekosken biotuotetehtaalla. Sitä olisi kuulemma pitänyt sanoa sellutehtaaksi.

Vanamo oli vieraskorea. Eniten nimityksestä oli vinoillut Vanamon tuolloinen yleisö, toimittajat.

Ja kyllähän se näyttääkin sellutehtaalta. Mutta ajattelu oli ja on uutta, mikä on helppo leimata biopropagandaksi, kriittinen journalisti kun on.

Se kannatti, eihän kukaan vanhoja juttuja lue, paitsi minä. Nyt toimittajat panevat bion jopa sellun eteen, ikään kuin epäbiologistakin sellua olisi olemassa.

Metsäalaa on pitkään moitittu siitä, että se tuottaa mieluummin määrää kuin laatua. Uusi ajattelu on irtiotto vanhasta: kun puun käyttöä ei voi lisätä, kasvua on haettava tekemällä vähemmästä enemmän.

Tämän luulisi kelpaavan kaikille.

Monissakaan Äänekosken tuotteissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä: mäntyöljy, tärpätti, sähkö, lämpö – jota Valio käyttää naapuritontilla Aura-juuston tekoon. CMC-sellua tuotettiin Äänekoskella jo ennen biotuotetehdasta.

Uutta on biokaasu. Suunnitelmissa oli käyttää raaka-aineena myös maatalouden sivutuotteita. Hanke on edennyt, joskin takkuillen. Yksi yhtiö suunnitteli biokomposiittien valmistusta, mutta sortui talousongelmiin.

”Höpö höpö”, vastasi VTT:n tutkimusprofessori Ali Harlin minulle taannoin, kun olin esittänyt epäilyn, että metsäteollisuus ei enää koskaan löydä volyymiltaan ja kilohinnaltaan aanelosen veroista tuotetta. Harlinin mukaan sellainen melko varmasti tulee ainakin tekstiilikuidusta, jota jo tuotetaan Äänekoskella.

Tekstiili oli Äänekosken suunnitelmissa alusta alkaen ja menee koko ajan eteenpäin, oikeita ratkaisuja etsien, niin kuin teollisen prosessin kehittämiseen kuuluu.

Maailmanmitassa uutta on metanolin teollinen puhdistus sellun sivutuotteista. Monikansallinen suuryritys Veolia rakentaa Äänekoskelle tehdasta, jonka tuotanto käynnistyy vuonna 2026. Yhtiö aikoo rakentaa vastaavia laitoksia kaikkialle maailmaan.

Muovattavia monikerrospakkauksia Metsä Fibre tekee ja tutkii Valmetin kanssa koetehtaassa.

Hiilidioksidin tuotannon suunnittelusta on julkistettu hanke yhdessä Fortumin kanssa. Ligniinin erottamista suunnitellaan. Viherlipeäsakan hyötykäyttöä tutkitaan.

Ja vielä viimeisenä, puuviiluista liimattua kertopuuta valmistava Metsä Woodin tehdas otetaan Äänekoskella käyttöön loppuvuonna 2026. Äänekosken konseptin kannalta merkittävää on kyky käyttää muun tuotannon sivutuotteita ja sen omat sivutuotteet. Ties mitä niistä voikaan tehdä.

Sellutehdas tietenkin tekee sellua edelleen ja jatkossakin. Oleellista on, mitä tehdään tehdasalueella, integraatissa, siinä naapurissa.

Työntekijä on paras lähettiläs

2024-01-23T08:31:00.000-08:00

Metsämiesten säätiön 75-vuotisjuhlillaan julkaiseman mielipidetiedustelun tiedot kansalaisten vähäisistä metsätiedoista herättävät huomiota. Asiaa lienee käsitelty jopa Metsäneuvostossa asti.

Tämä on hyvä, mutta ei tietojen mikään yllätys pitäisi olla. Suomen Metsäyhdistyksen vuoteen 2016 asti säännöllisesti teettämät Metsä ja puu -mielipidetiedustelut sanoivat aina, että eivät suomalaiset tiedä, kuka metsät omistaa, mikä on metsiensuojelun määrä tai metsäalan taloudellinen merkitys. Se tosin tiedettiin aiemmin, että metsää hakataan vähemmän kuin se kasvaa, nyt ei.

Tuloksesta on syytetty jopa peruskoulua ja vaadittu sitä korjaamaan asiaintila. Voi kysyä, millä muulla elinkeinolla olisi kanttia vaatia peruskoulua hoitamaan toimialaviestintänsä.

Säätiön juhlaseminaareissa kuultiin vinkkejä asiaintilan korjaamiseksi. Niitä yhdisti, että kaikkia on kokeiltu, ja useimmiten onnistuneesti, jos esimerkiksi Metsien Suomi-viestintähankkeen tuloksiin on uskominen.

Säätiö nosti jo seminaarissaan esiin, että paras metsäalan puolestapuhuja on kuitenkin ala itse. Tämä on viestinnän perustuslaki, jota metsäalalla ei haluta uskoa: viestintää ei voi ulkoistaa ammattilaisille eikä kampanjoille. Onnistunut viestintä on jatkuvaa ja sitä tekee mahdollisimman moni. Viestinnän ammattilaisten tehtävä on suunnitella ja tukea tätä viestintää.

Erityisesti viestintä kuuluu organisaatioiden johdolle, sillä se osoittaa johdon sitoutumisen. Jos siitä on epäilys, muutkaan eivät sitoudu. Oli kuvaavaa, että juuri kukaan toiminnanjohtaja, pääjohtaja tai ylijohtaja ei puhunut julkisuudessa Metsien Suomen puolesta – poikkeuksena maa- ja metsätalousministeri Jari Leppä.

Maailmalla on ollut muotia, että työnantajat kannustavat omaa väkeään puhumaan työstään esimerkiksi sosiaalisessa mediassa. Metsäalalla on päinvastoin: työnantajat jopa kieltävät mokoman.

Tämä tietysti kiistettiin Säätiön seminaarissa, vaikka se on totta – olen kokenut sitä itsekin. Silti tällaisen kiellon poistaminen olisi vasta alku.

Työnantajien pitäisi kannustaa ihmisiä alan lähettiläiksi. Se on ollut Metsien Suomenkin tavoite, mutta siinä on epäonnistuttu. Tämä on surkeaa erityisesti aikana, joka on tuonut kaikkien käyttöön erinomaisen median, nimittäin sen sosiaalisen, unohtamatta muitakaan yhä käytössä olevia kanavia. Lopulta jokainen viestii alastaan aina kotoa lähdettyään – niin hyvässä kuin pahassa.

Olisiko uuden yrityksen aika? Tukea työntekijälähettiläille löytyy yhä. Esimerkiksi kaikki Metsien Suomen viestintämateriaalit ovat käytettävissä.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 12.12.2023.

Vihreälläkin taloudella on rajansa – apua karhuista?

2023-12-01T07:48:00.000-08:00

Kävin Teknologiateollisuuden tiedotustilaisuudessa, missä australialainen professori kertoi vihreän siirtymän mahdollisuuksista. Suuria ovat. Ongelmista ei juuri puhuttu.

Vihreä siirtymä merkitsee uutta ajattelua. Fossiilitalous käyttää varantoja, kun taas vihreä talous käyttää virtoja. Vihreän talouden tarvitsemat luonnonvarat ovat kierrätettäviä tai uusiutuvia, siis rajattomia, ainakin uusiutuvuuden rajoissa.

Tuulta ja aurinkoa riittää. Ajatus on looginen, ja ajaa harhaan.

Ensimmäinen vihreän talouden raja on pinta-ala. Siitä kilpailevat tuuli-, aurinko- ja biovoima.

Edustaako metsien peittäminen aurinkopaneeleilla kestävää kehitystä? Suomen luonnonsuojeluliiton toiminnanjohtajan Tapani Veistolan mukaan edustaa, jos metsä on hakattu.

Näin saattaisi olla, jos kyse olisi vain energiasta. Veistolan näkemys ei kerro vahvasta luontoymmärryksestä.

Ihmisen mittakaavassa auringonvalo on loppumaton. Aurinkopaneelit hyödyntävät sitä jo nyt paljon tehokkaammin kuin lehtivihreä ja teho kasvaa koko ajan. Kehitys toivottavasti pienentää myös paneelien vaatimia pinta-aloja.

Myös tuulivoima tarvitsee maata, mutta sitäkin on kysytty, viekö tuulivoima tuulet. Tiedetään, että tuulivoimapuisto sekoittaa ilmavirrat jopa 50 kilometrin matkalta alatuuleen.

Jos näin on, kai se tuulta hidastaakin. Ehkä se on hyvä. Jos tuulimyllyt saadaan siirtämään ilmakehän energiaa pysyvästi pois ilmakehästä, se kaiketi myös vähentää paljon uumoiltuja myrskyjä.

Mutta suurinta vihreän siirtymän rajoitetta vältellään mainitsemasta viimeiseen asti. Se on mineraalien riittävyys. Tutkimuksen mukaan suunnitteilla oleva sähköistäminen merkitsee, että litiumin tarve on 66-kertainen tiedossa oleviin varantoihin nähden. Kuparilla vastaava luku on 7,7, nikkelillä 14,4, koboltilla 44,9, grafiitilla 41,3 ja hopealla 6,5.

Europarlamentaarikko Sirpa Pietikäisen mukaan ongelmasta 75 prosenttia voitaisiin hoitaa kierrätyksellä (kuukauden puheenaihe, marraskuu 2023) jo vuonna 2030. Kierrätys on toki välttämätöntä, mutta ei riitä edes – tai nimenomaan – alkuun.

Lasketaan. Jos jotakin mineraalia käytetään nyt yksi yksikkö vuodessa ja seitsemän vuoden kuluttua, siis vuonna 2030, kymmenen yksikköä, pystytään kierrätyksellä tyydyttämään vuoden 2 030 tarpeesta korkeintaan kymmenen prosenttia, jos käyttökohteen, esimerkiksi akun elinikä on seitsemän vuotta.

Mutta, ”tulemme näkemään ihmeellisiä asioita”, vakuutti europarlamentaarikko Nils Torvalds äskettäin Brysselissä vierailleelle toimittajaryhmälle. Hän oli tutustunut saksalaiseen CMblu-yhtiöön, joka teki litiumakkujakin tehokkaampia akkuja – rasvasta.

Idea oli kuulemma saatu karhujen talvisista energiavarastoista.

Kirjoitus on lyhennelmä Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 30.10.2023 julkaistusta kirjoituksesta.

Metsien ilmastovaikutusta kuvaa hiilivarasto, ei nielu

2023-10-20T00:23:00.000-07:00

Kun Suomessa suunniteltiin maailman parasta ilmastopolitiikkaa, työssä nojattiin paljolti metsien hiilinieluihin. Ne ovat kuitenkin yhtä pysyviä kuin tuulentuvat.

Syy on yksinkertaista matematiikkaa. Jos metsien kasvu on sata ja poistuma 90, nielu on 10. Jos hakkuut kasvavat ihan tavanomaisen määrän niin, että poistuma kasvaa 91:een, poistuman kasvu on 1,1 prosenttia, mutta nielu väheneekin suhteellisesti liki kymmenkertaisesti, 10:stä 9:ään, eli 10 prosenttia.

Jos laskelman numerot ajattelee miljooniksi kuutioiksi, ei edes olla kovin kaukana todellisuudesta.

Jonkun olisi pitänyt osata kertoa tämä ilmastopolitiikan suunnittelijoille. Metsäalasta siihen ei ollut, lieneekö vieläkään.

Metsillä olisi kuitenkin tarjolla nieluja parempi väline ilmastopolitiikalle, nimittäin hiilivarasto ja sen muutokset. Ne kertovat metsien hiilitaseen todellisen vaikutuksen ilmakehään: mitä isompi on varasto, sitä vähemmän hiiltä on ilmakehässä.

Hiilivarasto ei vaihtele lyhyiden suhdanteiden mukaan niin kuin nielu. Toisin kuin nieluun, varastoon voi vaikuttaa metsäpolitiikalla ja metsänhoidolla.

Nieluun taas vaikuttavat eniten puumarkkinat – ja jos siihen halutaan vaikuttaa politiikalla, keinojen pitäisi olla niin rajuja tai kalliita, että ne luultavasti rikkoisivat perustuslakia eivätkä niitä hyväksyisi kansalaisetkaan.

Monet haluaisivat rajoittaa hakkuita sillä perusteella, että metsänielu on ”romahtanut”. Nämä ihmiset jättävät aina huomiotta, kun nielu sitten jossakin vaiheessa taas kohenee.

Isossa kuvassa metsien hiilivarasto on kuitenkin kasvanut koko ajan jo 50 vuotta. Edellisestä, vuonna 2018 päättyneestä Valtakunnan metsien inventointikaudesta puuston määrä oli kokonaista 70 miljoonaa kuutiota suurempi verrattuna uusimpaan, vuonna 2022 päättyneeseen mittausjaksoon.

Yllättävintä uusissa tiedoissa oli metsien kasvun eli hiilinielun kasvu Ylä-Lapissa. Kertoisiko tämä puuston kasvusta nimenomaan suojelualueilla, koska niitähän Ylä-Lapissa riittää?

Luonnonvarakeskuksen mukaan Ylä-Lapin 13,1 miljoonan kuution kasvunlisäys jakautui suurin piirtein tasan suojelualueiden ja talousmetsien kesken. Mutta kun alueen metsäpinta-alasta vain neljännes on talousmetsää, todellisuudessa talousmetsien hehtaarikohtainen kasvunlisäys oli suojelualueita paljon suurempi.

Osaltaan asiaan vaikuttaa metsä- ja kitumaan pinta-alan 71 000 hehtaarin lisäys, joka saattaa johtua ilmaston lämpenemisestä, toipumisesta takavuosien hyönteistuhoista tai vain otosvaihtelusta. Pinta-alan lisäys oli kuitenkin talousmetsissä selvästi pienempi kuin suojelualueilla.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 18.9.2023.

Peruskirja metsäalan kultakaudesta

2023-07-11T10:22:00.000-07:00

Pekka Kauppi ja Jyrki Kettunen: Vihreä kultakausi 1973–2008. Teos, 2022.

Kaksi Suomen metsäalan emeritusta ovat tehneet mainion kirjan metsäteollisuuden kultakaudesta, vuosista 1973–2009. Kyseessä lienee harvinaisuus. Toistaiseksi Suomen luonnonvarojen käytön historiaa on lähestytty enimmäkseen yksittäisten yritysten tai henkilöiden kautta.

Olen tehnyt jonkinlaisen uran metsäviestinnässä ja voin sanoa, että olisin ollut työssäni paljon parempi, jos olisin saanut tämän kirjan käyttööni vaikkapa kymmenen vuotta aiemmin. Suurelle yleisölle kirja olisi voinut olla parempikin, mutta aika pienissä asioissa, kuten sitkeästi istuvassa mutta harhaanjohtavassa metsäalan terminologiassa.

Miksi puhua kantorahoista, kun tarkoitetaan puun myyntituloja? Miksi puhua uudistushakkuista, kun se kumminkin lyhenee uudistamiseksi, joka taas sotkeentuu tässäkin kirjassa uuden taimikon perustamistyöhön – vallankin kun päätehakkuu on parempi termi, sehän päättää talousmetsän kierron, kun taas uudistaminen aloittaa uuden.

Ajan nopea kulku näkyy siinä, että uusinta keskustelua metsien roolista huoltovarmuudessa ei ole ehditty kommentoida.

Tekijöiden rajaus kultakaudelle on onnistunut. Sitä vuodet 1973–2008 todella olivat.

Ympäristönsuojelutieteen emeritusprofessori Pekka Kauppi ja professori Jyrki Kettunen todistavat, että sinä aikana parani kaikki: metsänomistajan tulot, metsätalous ja siihen liittyvät elinkeinot, metsien kasvu, metsäteollisuuden raaka-aineen saanti, jalostusaste, markkinaosuus ja vienti, koko alan osaaminen, kansantuoteosuus ja tuotot valtiolle, suojelualueiden määrä ja laatu, talousmetsien luonnonhoito.

Ainoa perustelematon seikka rajauksessa on puhe metsäteollisuudesta, kun kultakausi kuitenkin koski koko alaa ja kirja itsekin puhuu koko alasta.

Saisi puhua enemmänkin. Miksiköhän metsäteollisuuden menestyksen kannalta maailman mittakaavassa ainutlaatuinen tekijä – kannattava perhemetsätalous – jää kirjassa olennaisilta osiltaan vaille huomiota. Eihän ole metsäteollisuutta ilman metsätaloutta, eikä päinvastoin. Myös koko metsäalan hyväksyttävyys riippuu aivan ratkaisevasti erittäin laajasta perhemetsänomistuksesta.

Kettunen kuvaa metsäteollisuuden kehityksen tyylilleen uskollisen kriittisesti ja laaja-alaisesti, sortumatta korostamaan entistä työnantajaansa Metsäliitto-yhtymää. Esitys asettaa mittasuhteeseen kritiikin, että metsäteollisuus on laiminlyönyt tutkimuksen. Siitä ei voi puhua edes kultakauden lopulla, vaikka tutkimus tuolloin ehkä keskittyikin parantamaan vanhaa, tiensä päässä ollutta teknologiaa.

Silti kannattaa muistaa, että työ kohti uutta tuotantoa ei olisi mahdollinen ilman laskevaa mutta raskailla päätöksillä kannattavana pidettyä paperintuotantoa ja siitä saatavia tuloja. Tällä tiellä ei ole ollut liiaksi ymmärtäjiä.

Ja etteikö olisi tutkittu! Kuten 1960-luvulla moitittu Japani, Suomen metsäteollisuus ensin kopioi, sitten paransi ja lopulta voitti, vaikka ei tietenkään kaikessa. Otettiin riskejä, joista osa lankesi. Häpeämättä Kettunen julkistaa Suomen metsäteollisuuden Hall of Shamen, lähes tusinan epäonnistunutta hanketta. Osansa saa myös media, joka kuvasi alan miehiä ”varsinaisiksi tomppeleiksi”.

Kettunen näkee kehitteillä olevan uuden tuotannon mahdollisuudet. Se ei ole yksin nykyfirmojen varassa. ”Jos maassa ei vuoteen 2040 mennessä ole edes kahtakymmentä uutta kemiallista puunjalostajaa, on teollisuuspolitiikkamme pahasti epäonnistunut.”

Tällaisia firmoja on esimerkiksi puisia WC-kalusteita valmistava Woodio, joka on kuluneen kevään aikana etsinyt pääkaupunkiseudulta paikkaa täysimittaiselle tehtaalle.

Kauppi tuo esiin metsätalouden saavutuksia: Metsien puumäärä on 50 vuodessa kasvanut lähes 70 prosenttia, mutta samalla metsistä on viety puuta teollisuudelle selvästi enemmän. Puut ovat yhä järeämpiä, niitä on yhä enemmän, luonnon monimuotoisuudelle tärkeän lahopuun määrä on moninkertaistunut ja tiukasti suojellun metsän pinta-ala on monikymmenkertaistunut.

Miksi metsäasioista sitten kiistellään? Siihen kirjoittajat eivät puutu, mikä on valitettavaa.

Keskustelu on täynnä vääriä itsestäänselvyyksiä alkaen lannoituksen pehmentämistä puista ja päätyen massiivisesti kasvaneisiin hakkuisiin. Todellisuudessa päätehakkuiden pinta-ala ei ole kasvanut ainakaan 50 vuoteen – hakattavilla hehtaareilla vain on niin paljon enemmän puuta. Myös metsien uhanalaisongelmat ovat pienemmät kuin missään muussa suomalaisessa elinympäristössä.

Metsäalalla työtään tekeville erityisesti isojen tiedotusvälineiden systemaattisen negatiivinen metsäkirjoittelu on iso stressitekijä, sillä he, niin kuin ihmiset yleensäkin, pyrkivät tekemään työnsä vain niin hyvin kuin mahdollista.

Tämäkin oli paremmin kultakaudella.

Kirjoitus on julkaistu kanavan numerossa 4/2023

Metsäkatoasetus kurmoottaa eniten metsäalaa

2023-07-04T00:40:00.003-07:00

Euroopan komission metsäkatoasetus on saanut julkisuutta vaikutuksillaan maatalouteen. Vähemmän on kerrottu siitä, mitä se tekee metsäalalle.

Se tekee, ja paljon hullumpaa kuin maatalouteen.

Asetuksen mukaan jokaisen metsätuotteen osalta on kyettävä osoittamaan, ettei sen valmistaminen ole heikentänyt metsien tilaa, kuten muuttanut metsää maatalouskäyttöön, tai ”ikimetsää” talousmetsäksi.

Tämä täytyy osoittaa jokaisen sellaisen metsäkiinteistön osalta, jolta tuotteeseen on tullut raakapuuta.

Sitä varten puuraaka-aineen tai metsätuotteen kauppaajan – esimerkiksi metsänomistajan – on tehtävä ”asiallisen huolellisuuden” vakuutus ja toimitettava komissiolle tieto, miltä metsäkiinteistöltä puuta on hakattu.

Tämän jälkeen komissio julkistaa hakkuuta vastaavan referenssinumeron. Sen avulla metsäkiinteistö, jossa hakkuu on tehty, voidaan paikallistaa.

Metsäyhtiö liittää numeron tuote-eräänsä. Tiedot säilytetään viisi vuotta. Numeron avulla kuka tahansa voi selvittää minkä hyvänsä metsätuotteen metsäkatovaikutuksen kansalliselta viranomaiselta, joka Suomessa on todennäköisesti Ruokavirasto.

Asetuksen vaatima byrokratia ja työvoiman määrä on valtaisa. Referenssinumeroita voi olla yhtä tuote-erää kohti tuhansia, jopa kymmeniä tuhansia.

Ajatellaan paperipinkkaa. Riippuen paperin laadusta, siihen on voitu käyttää 3–4 eri tehtaalta tulevaa sellulajia. Jokaiselta tehtaalta on selvitettävä, mistä ne ovat ostaneet puuta, mutta se on selvitettävä myös jälkimarkkinoilta ostettavan puun osalta. Tämän puun sellutehdas ostaa esimerkiksi sahalta, joka on saanut avohakkuultaan tukin lisäksi itselleen tarpeetonta sellupuuta.

Sahojen hakkuilta tulee lisää referenssinumeroita myös sitä kautta, että ne myyvät tukin sahaamisessa syntyvän pintapuun sellutehtaalle.

Referenssinumeroita tulee yksin Suomessa varmuudella pitkälti yli 100 000 joka vuosi, sillä niin monta hakkuuta maassa vuosittain tehdään. Samalta hakkuulta tulee puuta lukemattomiin eri tuotteisiin, mutta on epäselvää, onko hakkuulla sama referenssinumero riippumatta siitä, mihin tuotteeseen hakkuulta saatu puu käytetään.

Numeroitahan maailmassa riittää. Voi olla, että komissio on luonut byrokratiahirviön, jota ei saa millään toimimaan.

Komissio ei valmistelussaan noteerannut esimerkiksi esityksiä, että koko homma olisi voitu hoitaa metsäsertifioinnilla. Siihen komissio ei viisaudessaan luota.

Toistaiseksi metsäalalta sanotaan, että ”nyt ei voi pakittaa”, täytyy vain yrittää panna lainsäätäjän sitova päätös toteen.

Saamme nähdä, kuinka käy.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 26.6.2023.

Pidetään vaan pää pensaassa

2023-06-13T23:27:00.000-07:00

Aloin seurata metsäalaa 1990-luvun alussa. Tuolloin WWF toi Suomeen metsien sertifiointia. Väite oli, että eräät metsäteollisuuden asiakkaat eivät kohta osta muuta kuin FSC-sertifioituja metsätuotteita.

Edistys oli huimaa. 1990-luvun lopussa Suomen luonnonsuojeluliiton tuolloinen pääsihteeri Esko Joutsamo totesi, että liiton vuoden 1987 metsäohjelma oli toteutettu kokonaan – ja ylikin.

Metsäalan jarrutusta surtiin silloin ja surraan nyt, vaikka perustellusti voi sanoa, että jarruttajat ovat olleetmuualla. Kriitikoiden ajatus oli, että ongelma ratkeaa vain vaihtamalla väki, mikä vie sukupolven.

Se on nyt kulunut, 30 vuotta. Ympäristöasioista on tullut kasvava osa metsätyön arkea. Sitäkin yllättävämpää on, että alalta kuuluu yhä ääniä, joiden mukaan ympäristöhöyhötys pitäisi lopettaa ja keskittyä viestinnässä talouteen ja ”ryskäämiseen”.

Näitä ääniä kuuluu sitä enemmän, mitä kauempana puhuja on metsäteollisuuden markkinoista. Tämä on ymmärrettävää, vaikkakaan ei kovin viisasta: markkinoita on pakko kuunnella, koska ilman niitä metsäala ei ole mitään. Tämä koskee koko alaa, viimeistä nostokantoa myöten.

Ja nämä markkinat – samoin kuin muukin yhteiskunnallinen keskustelu – sanovat yksiselitteisesti, että ympäristöasiat ovat tärkeitä. Siksi niistä on puhuttava.

Asiat eivät vieläkään puhu puolestaan, vaikka moni niin luulee. Asioilla ei ole suuta. Jos niistä ei puhu, niitä ei ole.

Sitä paitsi, onko siinä taloudessa nyt niin kerrottavaakaan? Vain se sinnikkyys, millä metsäala on onnistunut sulkemaan silmänsä esimerkiksi metsänhoitorästeiltä, kannustaa puhumaan ”maailman parhaasta metsätaloudesta”.

Jospa rästit olisi hoidettu ajallaan, meidän ei ehkä tarvitsisi nyt keskustella esimerkiksi puupulasta. Ei ehkä metsätuhoistakaan, jos sekametsien määrää todella olisi tavoitteen mukaisesti kasvatettu. Mutta tässäkään asiassa ei ole edistytty lainkaan, olkoonkin että lehtipuiden määrä on kyllä kasvanut.

Ympäristöasioissa sen sijaan saavutukset ovat jopa järisyttäviä. Ihan vain esimerkkinä, vuosia jatkuneen työn ansiosta Suomessa on yli puolet Länsi-Euroopan tiukasti suojelluista metsistä.

Mutta joidenkin mielestä tästä ei kannattaisi puhua, koska joku voi suuttua. Ja ainahan somenikkarit voivat laskea luvut toisin kuin se ainoa koko maanosassa samoilla mittareilla tehty uusin ja perusteellinen selvitys, Euroopan unionin State of Europe’s Forests 2020.

Voi kysyä, miksi ylipäätään kertoa mistään, ja varsinkaan, miksi kertoa onnistumisista. Pidetään vaan pää pensaassa, koska teki mitä vaan, joku siitä kuitenkin älähtää.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 16.5.2023.

Kuunteleminen ei koske metsäpuhetta

2023-04-04T08:11:00.003-07:00

Valtioneuvoston helmikuisessa kyselytutkimuksessa havaittiin ongelma: ihmisten hyväksyntä ilmastotoimille oli laskenut. Kuin ratkaisuna suuri joukko kansalais- ja ammattijärjestöjä vaati pari päivää myöhemmin Finnwatchin johdolla oikeudenmukaisuutta vihreään siirtymään.

Jo oli aikakin.

Tilaisuudessa kerrottiin monin esimerkein, kuinka tavalliset ihmiset oli ilmastotoimissa sivuutettu. Selvin esimerkki oli turvetuotannon alasajo.

Tarvittavista ilmastotoimista oltiin yksimielisiä. Ennenkin on kuultu, että se kyllä tiedetään, mitä pitäisi tehdä. Vähemmälle huomiolle tuppaa jäämään ja jäi, että tutkimuksen antama tieto keinoista on usein ristiriitaista.

Tilaisuudessa korostettiin monin puheenvuoroin kuuntelemisen tärkeyttä. Turvealan ongelmaksi sanottiin vastarinta, kun muutos kuitenkin on väistämätön. Siksi muutokseen ei valmistauduttu.

”Ja sama näyttää olevan edessä metsäsektorilla”, sanottiin.

Siitä on kuitenkin tutkimukseen perustuva erimielisyys, miten ilmastonmuutosta pitäisi torjua metsien avulla.

Tilaisuudessa kannatettiin hakkuiden vähentämistä, mikä ei yllättänyt. Sillä saakin Suomen ilmastotilastot nopeasti paremmiksi. Kääntöpuoli on, että ilmasto ei siitä juuri hyötyisi, koska suurin osa hakkuista vain siirtyisi muualle.

Kyse olisi selvästi viherpesusta.

Eikä keino toisi kuin väliaikaisen hyödyn. Vuonna 2050 lapsemme olisivat pahemmassa tilanteessa: metsien kasvu, eli nielu, olisi pienentynyt hakkuurajoitusten vuoksi entisestään ja osa metsistä olisi kokonaan pyhitetty käytön ulkopuolelle hiilivarastoksi, jollaisen voi yhteen metsään perustaa vain kerran.

Entäpä yhteiskunnan yleinen sähköistys? Se vaatisi mineraaleja jopa monikymmenkertaisesti varantoihin nähden. Vaikka olisi kuinka muutosmyönteinen, yhtälö on mahdoton.

Mitä jos viime aikoina kovasti hypetetty vety onkin sähköistystä parempi vaihtoehto? Käykö innolla rakennettu sähköautojen latausinfra turhaksi?

Toin esiin muitakin näkökantoja: hakkuurajoitukset aiheuttavat menetyksiä myös metsien ulkopuolella, työpaikoissa kuusin- ja kansantuotteessa kolminkertaisesti metsiin nähden. Rajoitukset eivät kannustaisi hyvässä vauhdissa olevaa metsäteollisuuden tuotekehitystä ja rakennemuutosta, mitä tilaisuudessa kuitenkin vaadittiin ”vastustuksen” vaihtoehtona.

Halusin keskustella, mutta se tyrmättiin – muutosvastarintana. Sellaisen kuulemista oikeudenmukaisuus ei edellytä.

Lopulta turvealakin sai syyttää itseään, koska ei ollut kuunnellut. Kuuntelun velvollisuus kaiketi kuuluu vain meille muutosvastarinnoille.

Kirjoitus on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 31.3.2023.

Viina vapaaksi – vain muutaman hipsterin tähden

2023-03-02T12:01:00.004-08:00

”Näin kokoomus lähtisi purkamaan Alkoa ja muita monopoleja”, uutisoi Kokoomuksen verkkolehti Verkkouutiset maaliskuun alussa. Artikkelissa julkistettu ohjelma on moneltakin osin järkevä.

Alkon suhteen se kuitenkin pakottaa kysymään, ymmärretäänkö Kokoomuksessa, millä tavalla Alkon tehtävä poikkeaa muiden valtion monopoliyhtiöiden tehtävästä. Kokoomuksen maalitaulukseen ottamista valtionyrityksistä juuri Alkon monopoli kuitenkin suojelee kaikkein vähäosaisimpia ja äänivallattomimpia, kuten lapsia ja nuoria.

Apteekkien osalta Kokoomus esittää vain apteekkilupien tarveharkinnan vähentämistä, mutta ei siis monopolien purkamista.

Miksi kärttyilen Kokoomukselle?

Siksi, että juuri Kokoomus on ottanut Alkon monopolin purkamisen erityiseksi keihäänkärjekseen. Samoin ovat tehneet kaikki kokoomuslaiset, jotka asiasta ovat julkisuudessa jotakin sanoneet.

Ja siksi, että en ymmärrä, miksi.

Miksi Kokoomus haluaa tuhota suhteellisen järkevän ja erittäin hyvin toimivan koneen ja korvata sen jollakin, mistä kukaan ei tiedä, mitä se on ja mihin se johtaa? En keksi mitään muuta syytä kuin ideologian. Tämän jälkeen Kokoomuksen on turha syyttää mitään toista puoluetta siitä, että ideologia sokaisee ne tekemästä järkeviä päätöksiä.

Kokoomuksen Reilumman kilpailun Suomi -ohjelmassa esitetään alkoholipolitiikan uudistamista ”eurooppalaiseen suuntaan”. Alkon monopolin purkamista se vaatii kymmenen vuoden sisällä. Ohjelmassa ei edes mainita alkoholin aiheuttamia terveyshaittoja suomalaisille ihmisille.

Verkkouutisten mukaan Kokoomus haluaa purkaa ihmisiä ja yrityksiä kiusaavat, haitalliset ja turhat normit. ”Toimivat markkinat ovat kansalaisen paras suoja palveluiden ja tuotteiden heikkoa laatua ja ylikorkeita hintoja vastaan”, sanotaan kansanedustajien Sanni Grahn-Laasosen ja Sinuhe Wallinheimon nimiin julkaistussa ohjelmassa.

Valitettavasti Alkon monopoli ei kuitenkaan ole turha eikä haitallinen ja lisäksi se nimenomaan turvaa palveluiden ja tuotteiden hyvän laadun.

Ylikorkeiden hintojen kanssa monopolilla ei ole mitään tekemistä. Ne johtuvat veroista, joita ei ole edes Kokoomuksen mielestä tarpeen tällä kohtaa laskea, tai ainakaan siitä ei ole puhuttu.

Onko Alkon monopoli haitallinen?

Muiden yritysten kilpailutilanteen kannalta Alkon monopolista ei tietenkään ole mitään haittaa, nimenomaan siksi, että Alko on viinamonopoli, joka ei saa myydä muuta kuin alkoholituotteita. Toisin olisi, jos se alkaisi myydä oluthyllyn vieressä olutmakkaraa ja valkoviinien vieressä sipsejä. Mutta tämä on Alkolta kielletty eikä se sitä tee.

Kuluttajan kannalta taas, haitan kokemus on tietenkin henkilökohtainen. Kaupunkilaishipsterin mielestä saattaa olla hyvinkin haitallista, jos kauppamatka venyy viisi minuuttia pidemmäksi ylimääräisen Alko-käynnin takia, jos on juuri äsken lorvinut kaupungilla tuntikausia.

Alkoholin saatavuuden lisääminen hyödyttäisikin vain jotakuinkin promillea suomalaisista, ja heitäkin vain promillen verran. Maaseudulla Alko on jo nyt jokseenkin jokaisen kauppareissun varrella ja jos ei ole, viinaa voi tilata postissa.

Onko Alkon monopoli turha?

Ei missään nimessä. Vaikka monopolin purkaminen lisäisikin laillisen alkoholin laadullista tarjontaa vain vähän, laittoman alkoholin kanssa kävisi päinvastoin.

Näin siksi, että alkoholin myyntipaikkojen lukumäärä lisääntyisi monikymmenkertaisesti. Aivan samassa määrin kasvaisivat laittoman myynnin valvontaongelmat.

Erityisesti tämä ongelma kohdistuisi lapsiin ja nuoriin. En ollenkaan epäile, etteikö ruokakauppojen henkilökunta olisi sinällään pätevää valvomaan ostajien ikää, he tekevät sitä jo nyt. Ostopaikkojen lisääntyminen kuitenkin takaisi sen, että laittoman välityksen määrä lisääntyisi runsaasti.

Ja koska nuorison mahdollisuudet maksaa välityspalveluista rahalla ovat mahdollisesti heikot, he maksaisivat varmaankin yhä useammin jotenkin muuten.

Entäpä Alkon hyvä palvelu ja laaja, korkeatasoinen tuotevalikoima? Sen tämä Viina vapaaksi -ohjelma tuhoaisi, mutta toki ja tottavie, vain pääosin.

On aivan selvä, että keskiverto ruokakauppa keskittyisi hyvän katteen tuotteisiin, mikä tarkoittaa volyymiä, mitä taas ei synny kuin edullisella hinnalla. Niinhän ne tekevät nytkin.

Menettäisimme jokseenkin joka Alkosta löytyvän, Euroopan mittakaavassa ainutlaatuisen monipuolisen ja hyvän juomavalikoiman.

Tähän on sanottu, että eihän näin ole käynyt muuallakaan Euroopassa. Ehkä ei ole (on nähty päinvastaistakin), mutta miksi ei, se selviää, kun katsoo karttaa. Väestöntiheys kaikkialla ns. Euroopassa on ratkaisevasti suurempi kuin Suomessa, lukuun ottamatta, jälleen, suurkaupunkien keskustoja.

Eihän edes ruokakauppa pysty tällä väestöpohjalla pitämään yllä hyvää valikoimaa kuin, niinpä niin, suurimmissa kaupungeissa. Maaseutu jää ruoan suhteen ja jäisi alkoholinkin suhteen mopen osaan, ja se maaseutu kattaa niitäkin kaupunkeja, jotka moni mieltää suuriksi. On todella hämmentävää, ettei tätä uskota, vaikka silmiemme edessä elää kaiken aikaa todellisuus.

Minulla on mahdollisuus käyttää kahtakin kesämökkiä, jotka molemmat ovat suuremmista kaupungeista noin 60 kilometrin päässä. Ja niin se vain on, että jos haluaa ostaa silppubroileria tai porsaan ulkofilepihviä parempaa ruokaa, ihan nyt vaan vaikkapa vieraiden takia, se on tuotava kaupungista. Maalta sitä ei saa.

Eikä aina kaupungistakaan. Viime kesänä saimme kaverin kanssa päähänpiston, että nyt pitää saada siikaa savustimeen. Soittelimme kaikki Jyväskylän kaupat läpi ja löysimme kaksi siikaa, eivätkä nekään oikeastaan olleet siinä kunnossa, että niille olisi juuri muuta voinut tehdä kuin savustaa.

Sitten on vielä häpeällisin, ennen kaikkea kansalliselta kannalta häpeällisin peruste: pitäisi mennä eurooppalaiseen suuntaan. Paitsi että tämä on suomalaisuuden kannalta kaikkein alentuvinta, se on myös täysin irrallaan todellisuudesta.

Juuri poliittisen päättäjän pitäisi ymmärtää, että jokainen poliittinen uudistus tehdään siinä tilanteessa, missä ollaan, eikä siinä tilanteessa, missä ollaan tuhannen kilometrin päässä.

Meidän tilanteemme on se, että meidät väännettiin jokseenkin normaalista alkoholinkäyttökansasta tiukkaa viinaa ihannoivaan kansaan kieltolailla. Kun laillista viinaa ei saanut, juotiin salakuljetettua.

Salakuljetus oli taloudellisesti kannattavinta, kun viina oli mahdollisimman väkevää, ja niin oli myös jakelu kotimaassa. Miedompien juomien valmistaminen ei kiinnostanut ketään ja lantraaminen jäi joko kotiin tai ravintolaan, missä se vähimmillään tarkoitti puhtaan viinan kaatamista teekuppiin.

Että kun Kokoomus ohjelmassaan ottaa kieltolain purkamisen ikään kuin velvoittavaksi esimerkiksi ja osoitukseksi historiallisesta jatkumosta, kehottaisin kyllä hieman syvällisempään pohdintaan paitsi tapahtumista ja seurauksista, myös siitä, miten markkinat todellisuudessa toimivat.

Niin tai näin, olemme tässä, Euroopan tiukimpiin kuuluvassa alkoholipolitiikassa. En tietenkään sano, että tätä politiikka ei saisi koskaan muuttaa, mutta jos tässä tilanteessa aletaan myydä viinaa ruokakaupassa, silloin kyllä piru on irti.

Se ei tietenkään juoksentele Helsingin Kaivokadulla, vaan esimerkiksi kaupungin hämärillä kujilla, mutta kuitenkin piilossa.

Kokoomuksen ja kumppaneiden Viina vapaaksi -hankkeen hyväksi on sanottava se, että siirtymäaika on pitkä. Jos voin luottaa kyseisen puolueen toimintaan, ehkä äänestän sitä.

Ongelmaksi käyvät lähinnä puolueen hurmahenkiset edustajat, joille viinan vapauttaminen näyttää tieltä jopa valtionvelan selättämiseen.

Kokoomus on Nato-keskustelun säälittävä neitsyt, Marin päättäjä

2023-02-22T10:04:00.003-08:00

Kokoomus on ryhtynyt vahvasti remeltämään muiden puolueiden Nato-jälkiherännäisyydellä. Tämä on tavallaan loogista, onhan Kokoomus oman ilmoituksensa mukaan kannattanut Suomen Nato-jäsenyyttä jo kauan. Samoin on tehnyt vähemmällä remeltämisellä selvinnyt RKP.

Mutta kuinka puhdas Kokoomus itse on?

Kokoomuksen kansanedustaja Pia Kauma riehui Twitterissä 19. helmikuuta Sanna Marinille, että jos Marinista olisi kiinni, Suomi ei olisi vieläkään hakemassa Nato-jäsenyyttä. "Ei minun vahtivuorollani", kertoo Kauma Marinin sanoneen.

"Mutta kansa halusi toisin. Tämä kuvastaa toimintaanne: uskallatte päättää asioista, vasta kun Suomen kansa sanoo niin”, tuuletti Kauma.

Jospa kuitenkin katsottaisiin, mihin kysymykseen Marin vastasi. Se kuului näin: Uskotteko Suomen liittyvän Natoon. Hän siis ei ottanut kantaa siihen, pitäisikö Suomen liittyä Natoon.

Tämä ei ole jälkiviisastelua eikä saivartelua. Ennen kuin perustelen, kysyn, olisiko esimerkiksi Kauma ollut tammikuussa 2022 valmis sanomaan, että Suomi liittyy Marinin hallituksen aikana Natoon. En tiedä, mutta jos olikin, ei sanonut, ei ainakaan julkisesti.

Mariniin verrattuna Kauman ja ylipäätään kokoomuslaisten ansiot Nato-asiassa ovat lähinnä säälittäviä. Tosiasiassa aivan kaikille vähänkään järjellisille politiikan arvioitsijoille on ollut selvää yli sata vuotta, että Suomi ei liity minkäänlaiseen sotilasliittoon, eikä viime 70 vuoden ajalta ainakaan läntiseen, ellei SDP kannata liittymistä.

Eikä SDP ole kannattanut, kunnes tuli uusi tilanne. SDP:n veteraaniulkopoliitikkoja – Tarja Halonen, Eero Heinäluoma, Erkki Tuomioja ja niin edelleen – uusi tilanne, ja nyt puhutaan joulukuusta 2021, ei kuitenkaan hetkauttanut.

Mutta Sanna Marinia hetkautti. Riippumatta aiemmista kannanotoistaan, hän käytti sitä valtaa, mikä puolueen puheenjohtajalle kuuluu ja kriittisessä tilanteessa käänsi SDP:n puolueena Nato-jäsenyyden kannalle. Nämä päätökset hän teki ja ajoi läpi ajoissa suhteessa Venäjän uusimpaan hyökkäykseen Ukrainaan. Niissä Marin pesi mainituilla veteraaniviisailla pöytää.

Historiankirjoitus tulee tämän todistamaan. Sanna Marin esiintyy niissä teksteissä ratkaisevana tekijänä Suomen uudessa suuntauksessa. Jos hän olisi mies, sanoisin häntä valtiomieheksi. Nyt joku muu saa keksiä paremman sanan.

Myös Kokoomuksen äänenkannattajan Verkkouutisten päätoimittaja Kasperi Summanen katsoi asiakseen keskittää moitteensa Marinia kohtaan mielipidekirjoituksessaan 21. helmikuuta. Tiedän toki, että hän ei edusta puolueen näkökantoja, mutta jollakin varmuudella voinee sanoa, että hän edustaa ns. kokoomuslaisia mielipiteitä.

(No ei minua, olen minäkin äänestänyt Kokoomusta.)

Summanen tietenkin toistaa äsken kuvattua nykyvakiota Marinin tammikuisesta Nato-lausunnosta, mutta hämmentävästi hän panee Marinin Nato-vastaisuuden todisteeksi senkin, että Marin sanoi vielä maaliskuun alussa 2022 Natoa sotilasliitoksi.

Sotilasliitoksi! Hyvänen aika ja hyi olkoon!

En nyt oikein tiedä, mikä olisi Summasen mielestä ollut parempi nimitys Natolle ja onhan tästäkin hiirenkokoisesta asiasta jaksettu vääntää, mutta mitäpä jos ajateltaisiin omilla aivoilla ja tultaisiin tulokseen, että Nato on sekä sotilas- että puolustusliitto. Siis molempia yhtaikaa. Onko mahdoton ymmärtää?

Lisäksi hämmentää, että vailla minkäänlaista poliittista vastuuta olevat päätoimittajat kammoksuvat valtionjohtajien haluttomuutta ilmoittaa maan tuleva linja välittömästi sotatoimien alkamisen jälkeen, siis kammoksuvat nyt, vuotta myöhemmin sotatoimien alkamisesta.

Tulee mieleen, että jos onkin mielipide, kannattaako sitä näille korppikotkille ravinnoksi heti antaa.

Mutta mikä sitten on Kokoomuksen oma saldo Nato-asiassa? Se on kyllä aika nolo.

Pia Kauma sanoi yllä, että ”kansa halusi toisin. Tämä kuvastaa toimintaanne: uskallatte päättää asioista, vasta kun Suomen kansa sanoo niin.”

Jos tämä johonkin pätee, niin Kokoomuksen Nato-suhteeseen.

Itse olen kannattanut Nato-jäsenyyttä jo joitakin vuosia, en kuitenkaan niin pitkään kuin Kokoomus. Mutta Kokoomuksesta poiketen, olen tehnyt sen ylpeydellä, julkisesti ja asiaa ajaen.

Kun taas Kokoomus on tehnyt sen lähinnä häpeillen, nurkissa hiiviskellen ja keskenään kavereiden kanssa kuiskaillen.

Kuinka olisimmekaan, me Nato-jäsenyyden aktiiviset kannattajat, vaikeina vuosina, kaivanneet poliittista tukea. Ja poliittisella tuella tarkoitan sitä, että maan johtavat poliitikot, edes jotkut heistä, jotka toki olivat olevinaan Nato jäsenyyden kannattajia, olisivat sanoneet jotain.

Siis ääneen. Edes jotain.

Mutta ei. Vuodesta toiseen löytyi aina joku vaali, jonka pelossa Kokoomus ei sanonut mitään, pelossa, että Natoa kannattava ääni olisi menetetty ääni.

Vuodesta toiseen Kokoomus – ja samalla RKP – valitsivat omasta mielestään isänmaan kannalta toiseksi parhaan vaihtoehdon, vaikenemisen, kun heidän itsensä mielestä paras linja olisi ollut Nato-jäsenyys ja sen kannattaminen.

Kokoomuslaisesta näkövinkkelistä puolueen etu pantiin jatkuvasti isänmaan edun edelle. Voisiko joku selittää, miten tämä eroaa vähintäänkin henkisestä maanpetoksesta?

Kokoomuksen opportunismia tärkeämpää kuitenkin on se, mihin tämä opportunismi on johtanut kansakunnan. Siihen, että maassa ei ole vieläkään käyty kunnollista Nato-keskustelua. Sellaisen käynnistäminen olisi ollut nimenomaan Kokoomuksen vastuulla, onhan se sentään poliittinen puolue ja oman ilmoituksensa mukaan ollut Naton kannalla, vai kuinka?

Se olisi ollut äärimmäisen tärkeää Nato-jäsenyyden eri ulottuvuuksien ymmärtämiseksi.

Meillä esimerkiksi kuvitellaan, että jäsenyys merkitsee yhtä poliittista päätöstä, kun se tosiasiassa merkitsee valtavan byrokraattisen ja poliittisen prosessin alkua, jonka aikana Suomen ja Nato-maiden puolustusjärjestelmät sovitetaan yhteen.

Suomalaisten on toki helppo ajatella, että näytetään niille, siis ruotsalaisille, menemällä yksin Natoon ja jättämällä heidät raiteille. Tämä ei kuitenkaan, valitettavasti, ole sotilaallinen perustelu, vaan poliittinen. Mutta kuitenkin kiusallisen yleinen, turha ja Kokoomuksen ansiota sekin, niin epäilen.

Nato on, tietääkseni, sotilasliitto. Sen ymmärtämisessä suomalaisilla on pitkä matka, kiitos Kokoomuksen.

Metsä – sama tulevaisuus jo 30 vuotta

2023-02-16T10:05:00.024-08:00

Olen käynyt seminaareissa. Niissä on käsitelty metsäalan tulevaisuutta.

Kuten tavallista, metsätalous ja metsäpolitiikka ovat niissä olleet lähes hermeettisesti eristetty saareke muusta maailmasta. Markkinat on mainittu, jos on pakko, metsäteollisuutta ei.

Metsäpolitiikan vaikuttavuus 2030 -tutkimushanke esitteli näkymän, jota varten oli haastateltu valtakunnallisen metsäneuvoston ja sen työvaliokuntien 2010-luvun jäsenet, Metsäyhdistyksen hallitus ja alueellisten metsäohjelmien vastuuhenkilöitä.

Lopputiivistelmä oli jokseenkin sama kuin viime 30 vuoden aikana nähdyissä esitelmissä. Siitä tuskin voi syyttää tutkijoita, ellei sitten toimittu samoin kuin taannoinen Metsäalan Tulevaisuusfoorumi.

Sehän tiivisti kaikista tulevaisuusarvioista keskiarvoja, mikä varmisti, että jos joku sattuikin ilmaisemaan niin sanotun heikon signaalin, se varmasti katosi keskiarvomassaan.

Heikko signaali kun on jo määritelmänkin mukaan epäuskottava, siis epämukava.

Metsätalouden kohtalo riippuu markkinoista, joiden vaikutus tulee metsäteollisuuden kautta. Useimmiten se on kohdattu housut kintuissa.

Kun Venäjä rajoitti puunvientiä, Suomen tilastoista löydettiin heti korvaavaa puuta. Markkinoilta sitä ei löytynyt. Metsäyhtiöiden koivua käyttäviä linjoja oli pakko korvata havulla.

Ilmastonmuutoksen piti olla metsäalalle hyvä juttu, koska kasvaessaan puu sitoo hiiltä. Kun huomautti, että puun käyttö johtaa päinvastaiseen, se vaiettiin. Vasta markkinat tulevat pakottamaan siirtymän pitkäikäisempiin puutuotteisiin.

Kun metsäkeskuksen digitieto ilmoittaa metsänomistajalle harvennustarpeesta ja konekuski sitten tulee metsänomistajan metsikölle, vain huomatakseen, ettei puuta olekaan luvattua määrää, ne ovat markkinat, jotka pakottavat hänet siitä huolimatta hakkaamaan.

Ja hakkaamaan tarpeeksi (lue: liikaa), ettei urakka kuse.

Kävin tutustumassa Stora Enson hankkeeseen tehdä sellutehtaan sivutuote ligniinistä akkumateriaalia. Selvisi, että sen tuotanto saattaa ohittaa arvossa jopa sellun.

Sellusta tulisikin sivutuote. Samoin tekstiilikuitu voi syrjäyttää arvossa jopa sahatavaran.

Jos teollisuuden päätuote vaihtuu, mitä metsässä kannattaa kasvattaa ja milloin kaataa? Signaali ei ole edes heikko, mutta metsäalan tulevaisuustyö ei sitä havaitse.

Kun metsätalous esitetään saarekkeena, eniten siitä hyötyvät he, jotka haluavat poistaa metsiä talouskäytöstä, mitä hyvänsä metsiä, keinolla millä hyvänsä. Ilmastopaneeli esitti sen jopa edullisimpana tapana varastoida hiiltä.

Laskelma perustui siihen, että metsätalous on erillään muusta yhteiskunnasta – arvonlisä-, työpaikka- ja veromenetyksiä metsäteollisuuden kautta koko yhteiskunnassa ei laskettu. Ei, vaikka ne ovat moninkertaiset metsätalouteen verrattuna.

Kirjoituksen lyhyempi versio on julkaistu Maaseudun Tulevaisuus -lehdessä 14.2.2023.

Partisaanit eivät tuhonneet Lokkaa – esitän bolšu-ajatuspajan valehtelu-ABC:n

2023-02-01T14:47:00.000-08:00

Valheella on lyhyet jäljet, sanotaan. Tälle, lähinnä kansakoululaisten ojentamiseen tarkoitetulle viisaudelle on varmaankin naurettu laajalti bolševikkien ajatuspajoissa – ja myöhemmin ehkä myös Pietarin trollitehtaassa.

Bolševikit, nuo Neuvostoliiton perustajat, toivat poliittiseen viestintään aivan uuden ulottuvuuden, silmittömän valehtelun. Tällä en tarkoita, etteikö ennenkin olisi osattu valehdella, mutta bolševikit veivät valehtelun uudelle tasolle sekä systemaattisuudessa että ajallisessa kestossa.

Esimerkiksi natsien valeet eivät ole kestäneet aikaa lainkaan samassa määrin. Siihen osasyynä tietenkin on, että natsit hävisivät sotansa paljon bolševikkeja aikaisemmin. Voi olla, että bolševikit eivät ole hävinneet vieläkään.

Luulisin silti, että natsit olivat vain huonompia valehtelijoita. Eikä natsien asema nyky-yhteiskunnassa valeiden luojana ole niin vahva kuin bolševikkien. Natseja ei uskota, bolševikkeja uskotaan, syystä tai toisesta.

Vladimir Putin ei ole bolševikki. Hän on vakooja. Muun ohella hänen antinsa maailmalle on, että hän on jatkanut bolševikkien viestintätekniikoita, ilmeisen onnistuneesti, mutta ilman bolševikkien ideologisia rajoitteita.

Ihmisen halu uskoa valeita on suunnaton. Noin vuosi sitten länsieurooppalaiset johtajat, kuten Saksan liittokansleri Olaf Scholtz ja Ranskan presidentti Emmanuel Macron, neuvottelivat kiivaasti Putinin kanssa tavoitteenaan estää Venäjän uudet hyökkäykset Ukrainaan.

Nyt tiedämme, että Putin piti heitä pilkkanaan. Suunnitelmat hyökkäyksestä oli lyöty lukkoon jo aikaa sitten.

Tämä ei ole estänyt Macronia edelleenkin, sodan pauhatessa täysillä, peräänkuuluttamasta neuvotteluita juuri sen kanssa, jolta hän vain hetkistä aikaisemmin sai märkää rättiä naamalleen niin paljon kuin kansainvälisessä diplomatiassa suinkin on mahdollista.

Jos joku sanoo, että kristinuskon periaatteet eivät ole enää kunniassa, katsokaan Macronia: saatuaan yhdelle poskelle, ja sen jälkeen toiselle niin että luulisi tuntuvan, hän on, ihan vaan rauhoituttuaan, valmis ottaman vastaan kolmannelle ja neljännellekin.

Vaikka eihän hän sitä omalla kustannuksellaan tee.

Eräs esimerkki siitä, miten Putin on vienyt bolševikkien tavan valehdella laadullisesti täysin uudelle tasolle, on, no, valehtelu.

Bolševikkien kanssa päti, että neuvotteluissa, kun ns. mediaa ei ollut paikalla, asioista puhuttiin avoimesti ja suoraan, normaalin diplomatian tapaan, vaikka julkisuudessa olisikin puhuttu tarkoituksenmukaisesti, ehkä roskaakin. Kun taas Putinin kanssa neuvottelut kävivät kuitenkin mahdottomiksi siksi, että hän jatkoi valehtelua ja roskanpuhumista myös kabineteissa.

Tilanne oli absurdi: vastapuoli tiesi, että Putin valehtelee, mutta myös Putin tiesi, että vastapuoli tiesi, hänen valehtelevan, mutta valehtelu jatkui silti.

Sovipa siinä sitten.

Merkittävimmät bolševikkien valeet liittyvät toiseen maailmansotaan. Tuon niistä tässä nyt esille joitakin.

Yhden nimi on Elämän tie, Doroga žizni. Se oli Laatokan yli järjestetty kulkureitti Leningradiin piirityksen aikana.

Neuvostopropaganda valehtelee, että Elämän tien kautta piiritettyyn Leningradiin vietiin ruoka- ja lääkintätarvikkeita. Todellisuudessa sinne vietiin aseita.

En ole tässä nyt moittimassa ketään, paitsi niitä, jotka valehtelevat. Olen sitä mieltä, että siinä tilanteessa saattoi hyvinkin olla sotilaallisesti ja muutenkin järkevää viedä Elämän tien kautta enemmän aseita kuin ruokaa ja lääkkeitä.

En ole mikään ottamaan tässä asiassa ns. moraalista kantaa, mutta partisaaneihin otan.

Mielestäni on käsittämätöntä, millä innolla suomalaiset ovat hyväksyneet bolševikkien valeen siitä, että Suomen itärajan maalaiskuntia jatkosodan aikana terrorisoineet venäläiset joukot olivat partisaaneja.

Normaalisti partisaanilla tarkoitetaan miehitetyssä maassa miehityshallintoa vastustavia taistelijoita, joita oli esimerkiksi Saksan valtaamilla alueilla itä-Euroopassa toisen maailmansodan aikaan. Yleensä he hakivat ja saivat tukea paikallisilta asukkailta, mikä oli jopa toiminnan edellytys.

Suomessa riehuneet tappajat olivat toista maata. He olivat ulkomaalaisia, heillä ei ollut mitään yhteyksiä paikallisiin – paitsi sotilaskomennon käsky tappaa ja valehdella, että kyseessä oli sotilaskohde.

Silti kaikki näitä terroristeja ja murhaajia tutkinut tutkimus ja kirjallisuus, siis suomalainen (onko muuta olemassakaan), kutsuu heitä kaunistelevasti partisaaneiksi – vielä nytkin, kun ei olisi tarvetta.

Miksi, sitä on mahdoton ymmärtää. Terroristeja he olivat, eivät muuta.

Bolševikkien historian valeissa kiinnostavaa on niiden elinvoima.

Sergo Ordžonikidze ja Josif Džugašvili, myöhemmin Stalin, olivat pankkiryöstäjiä, mutta heitä pidetään vapaustaistelijoina. Bolševikkivallankumousta ei käynnistetty risteilijä Auroralta ammutuilla laukauksilla. Mitään laukauksia ei edes ollut eikä olemattomista laukauksista seurannut massiivista kansanvyöryä Talvipalatsiin, vaikka Sergei Eisenstein elokuvassaan Lokakuu (valmistunut vuonna 1928, neuvostohallituksen tilaustyönä) kovasti on muuta väittävinään.

Kuuluisia kutsukortteja Leningradin hotelli Astoriassa pidettävään kaupungin valloituksen voitonjuhlaan ei painattanut Hitler vaan bolševikit. Eikä Suuren isänmaallisen sodan satavuotisvoitonjuhlia ole vielä vietetty, vaikka Stalingradissa, nykyisin Volgogradissa, onkin kyltti, joka raportoi juhlien viettämisestä – olen nähnyt sen itse.

Harva uskoo enää suomalaisten ampuneen Mainilan laukaukset, vaikka bolševikkien seuraajat ovat sellaistakin alkaneet väittää. "Kyllä se kai niin oli", väitettiin myös Väinö Linnan myönnelleen taannoin TV-keskustelussa Kustaa Vilkunan kanssa.

Mutta kuka aloitti jatkosodan?

Tosiasiassa Neuvostoliitto hyökkäsi ensin. Se ryhtyi pommittamaan suomalaisia kaupunkeja, perustelunaan, että Saksa oli käyttänyt suomalaisia lentokenttiä hyökkäyksessään Neuvostoliittoon – mikä olikin totta.

Siviilikohteita Neuvostoliitto ei kuitenkaan tuhonnut eikä tuhoa, eihän Edvin Laineen Tuntematon sotilas -elokuvassakaan ole kohtausta, jossa Neuvostoliitto tuhoaa Punaisen ristin merkillä varustetun sairaskuljetusauton.

Ei ole, koska Neuvostoliiton lähetystö vaati sen poistettavaksi. Neuvostoliitto kun ei tuhoa siviilikohteita, sellaisia kuin Lokka.

Sosialistisen työn sankari Aleksei Stahanov on saattanut olla olemassa, mutta hänen urotyönsä ovat valitettavan mahdottomia. Sen sijaan tarkka-ampuja Vasili Zaitsev on ollut olemassa, olen jopa nähnyt hänen hautakivensä Volgogradissa, jos sillä nyt on näissä kekkereissä mitään merkitystä, tai niin kuin mieluummin sanoisin, Stalingradissa, koska Stalinia se kaupunki on täynnä.

(Mieluiten puhuisin Tsaritsynistä. Halusin käydä kaupungissa, koska olin lukenut historiankirjoista, kuinka Venäjän tsaarit olivat halunneet perustaa tämän mahtavan, valkokerrostaloisen uhkean kaupungin Volgan rannalle osoittamaan etelästä tuleville musulmaaneille tsaarin mahtavuutta. Tässä suhteessa petyin, ei ollut valkoista, ei järin korkeaakaan, mutta enhän tullut etelästä).

Zaitsevin sotilaskuntoa korostaakseen bolševikit kehittivät hänelle kaksintaistelijan, erityisesti Stalingradissa taistelleen saksalaisen tarkka-ampujan Erwin Königin – joka sattumoisin oli Zaitsevia huonompi.

Saksalainen sotahistoria ei mainittua Königiä tunne.

Onnettomimmat ovat puolustelleet Neuvostoliittoa sillä, että osasi se sentään tehdä aseita, ja mainitsevat usein esimerkiksi Kalašnikov-rynnäkkökiväärin, joka lieneekin monella tapaa käyttökelpoinen kapistus, jos haluaa tappaa ihmisiä – muuhunhan siitä ei juuri ole.

Valitettavasti kuitenkin se koneisto, mikä tekee Kalašnikovista Kalašnikovin, on saksalainen keksintö.

Bolševikkien valeiden ohella kiinnostavia ovat myös heidän hännystelijöidensä valeet. Niitä löytyy Suomesta, mutta löytyykö enemmän kuin muualta, sitä en tiedä. Muualtakin löytyy, se on varma.

Täsmentääkseni: en tarkoita, että Urho Kekkonen olisi hännystellyt bolševikkeja, mutta sen sijaan luulen, että oli ja on paljon niitä, jotka hännystelivät sekä Kekkosta että bolševikkeja.

Otetaan nyt vaikka tämä ulkopoliittisen linjan nimitys, Paasikiven-Kekkosen linja. Sen keksivät Maalaisliiton puoluesihteeri Arvo Korsimo ja Kekkosen kaveri Kustaa Vilkuna, eikä sillä ollut mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Tosiasiassa Paasikiven ja Kekkosen linjat, ennen kaikkea Neuvostoliiton suuntaan, siitä kai tässä on kyse, olivat aivan erilaiset. Paasikivi ei halunnut myötäillä bolsevikkeja yhtään enemmän kuin oli pakko, kun taas Kekkonen näki sen ainoaksi vaihtoehdoksi.

Enkä nyt sano, mitä olisi pitänyt tehdä, mikä olisi ollut viisaampaa, sanon vain, että linjat olivat täysin erilaiset.

Puhumattakaan YYA-sopimuksesta – jossa ei ollut yhteistyötä ensinkään, ja vielä vähemmän merkillepantavaa ystävyyttä, kun taas avunantoa nimenomaan ei haluttu, siis Suomi ei halunnut – Neuvostoliitto tuskin kaipasikaan.

Vielä on yksi, vuoden 1918 sota, joka käsittämättömällä tavalla edelleenkin raskauttaa ihmisten mieliä. Voisi toivoa, että viimeinkin annettaisiin anteeksi, mutta se näyttää olevan vaikeaa, mikä näkyy esimerkiksi siinä, että Suomen itsenäisyyden ikoneiksi on nostettu ja nostetaan aina ja uudelleen talvisota, ja sen lisäksi jatkosota, lähinnä Väinö Linnan ansiosta, mutta ei vuoden 1918 sotaa.

Sitä en voi ymmärtää.

Vuoden 1918 sotaa väitetään johdonmukaisesti yhteiskunnallisten vääryyksien synnyttämäksi vallankumoukseksi, tai sen yritykseksi. Tosi on, että maassa oli nälänhätä, koska Venäjältä ei saatu viljaa. Punaiset lisäsivät ruokapulaa estämällä maatalouden työnväen pääsyn työpaikoilleen. Oli kuulemma lakko.

Väinö Linnan tulkinta sorron alla eläneen köyhälistön oikeutetusta kapinasta on jäänyt elämään. Kuitenkin, ennen punaisten vallankumousta nämä itse olivat murhanneet 40 ihmistä, valkoiset eivät yhtään.

Vastaamme tulee taas yksi bolševikkien vale, jolla tällä kertaa huiputettiin omia, mitä se sitten tarkoittaakaan: punaiset rivimiehet luulivat taistelevansa itsenäisen sosialistisen Suomen puolesta, kun taas bolševikkijohtajat olivat liittämässä Suomea Venäjään.

Lopuksi, 1920-luku oli Suomessa sovinnon aikaa. Silti nykyään ajatellaan, että 1920-luvun yritykset saada rajantakainen Karjala osaksi Suomea olivat kauhistuttavaa ääriajattelua ja ääritoimintaa Tuossa ajassa ne kuitenkin olivat pelkästään kohtuullisia ja ymmärrettäviä.

Myös Suomen valtio etsi itseään suhtautumisessaan näihin hankkeisiin, mutta rivit kyllä koottiin ja kaikenlainen hurmahenkinen sotilaallisuus lopetettiin hämmästyttävän nopeasti.

Veriseen kapinaan syyllistynyt osapuoli otettiin tasapuolisesti demokraattiseen hallintoon mukaan noin viiden vuoden kuluessa, mikä lienee poikkeuksellista koko maailmassa. Jotkut viisaat historioitsijat kuitenkin väittävät, että 1920- ja -30-luvulla harjoitettiin saksalaissuuntausta, jopa merkityksessä Hitlerin ihailu.

Ne, jotka näin väittävät, eivät tiedä mitään tuonaikaisten poliittisten vaikuttajien ajattelusta, eivät aikakauden tapahtumista eivätkä myöskään siitä historiasta, mikä vei Suomen toiseen maailmansotaan.

Sen alussa Saksa oli Suomen vastapuolella, kun taas Suomen puolella oli – niin, vain Suomi.

Uusiutuvien luonnonvarojen käyttö luo demokratiaa

2023-01-26T09:23:00.001-08:00

”Resurssikirous on monille öljymaille tuttu ilmiö. Öljytulojen myötä korruptio kasvaa, valtaapitävät takertuvat asemiinsa ja heillä on resursseja sekä lahjoa äänestäjiä että ahdistella toisinajattelijoita”, kirjoitti Esa Salminen Ulkopolitiikka-lehdessä viime syyskuussa.

Salminen kertoi kirjoituksessaan yhdysvaltalaisen Centre for Global Development -ajatuspajan tutkimuksesta, jonka mukaan demokratian tila paranee, kun öljyntuotanto vähenee. Hän tarkkaili maailmaa samasta näkökulmasta kuin Juha Kuisma kirjassaan Tuli leivän antaa (Gummerus, 1997). Se on parhaita populaaritekstejä suomalaisten tavasta käyttää luonnonvarojaan.

Kuisma kysyy, miksi pohjoismaat ovat demokratioita, ja vastaa: koska ne käyttävät uusiutuvia luonnonvaroja. Se vaatii ennen muuta yhteistyötä, kun taas uusiutumattomien luonnonvarojen käyttö vaatii pääomia, siis rahaa.

Kuin olisin pudonnut peura-ansaan: tuottoisa hirven-, kauriin- ja peuranmetsästys sekä ammattimainen kalastus on aina perustunut yhteistyöhön. Se on myös saanut juridisia muotoja.

Metsästysoikeudet ovat rajattuja, mutta kun ne on saatu, ne ovat oikeuksia ja jopa velvollisuuksia. Kalastusoikeuksiin on sidottu vastuu kalavesien kunnosta. Demokratian kannalta on oleellista, että maanomistus on jakautunut laajalti ja omistus merkitsee todellista päätösvaltaa.

Huimaavin esimerkki luonnonvarayhteistyöstä on nykyaikainen metsätalous ja puunkorjuu. Se on kehittynyt vähitellen ja keskeisessä osassa on ollut suomalainen teknologiapolitiikka.

Metsäalalle on ollut siunaus, että sitä ei ole ulkoapäin opetettu teknologian käytössä. Tutkitusti metsäala onkin edistynein teollisuudenala mobiiliteknologian käytössä.

Puuta ostavat metsäteollisuusyhtiöt, hakkuutyön tekevät hakkuukoneet ja puutavaran kaukokuljetuksen hoitavat kuljetusyhtiöt ovat jo vuosikaudet olleet saumattomassa mobiiliyhteydessä toisiinsa.

Turhaa ajamista, eli energiaa säästyy, hakkuukoneelle tuleva karttatieto varmistaa hakkuukohteen ja estää luontokohteiden tuhoamisen ja puun ostaja tietää reaaliajassa, mitä puulajia, kuinka järeää ja kuinka pitkänä tien varressa on.

Tämä on erityisen tärkeää silloin, kun puu pitää kerätä erittäin monilta, hyvin pieniltä, Etelä-Suomessa keskimäärin vain runsaan hehtaarin suuruisilta hakkuualueilta.

Kokonaisuutta ei ole aina helppo uskoa tai ymmärtää. Eräillekin briteille kuvailtiin maastoretkien kautta koko puunkorjuun ketju pienistä hakkuualoista alkaen, minkä jälkeen he äimistelivät tehtaan suuria puupinoja: ”Where the HELL do these trees then come from?”

Youal Noah Hararin mukaan ihmisen menestyksen salaisuus on kyky tehdä yhteistyötä tuntemattomien kanssa. Juuri näin toimii nykyaikainen uusiutuvien luonnonvarojen käyttö.

Yhdysvaltalaisen ajatuspajan mukaan näyttää siltä, että kun maailma siirtyy yhä enemmän uusiutuvaan energiaan, öljyvaltioista saattaa tulla demokraattisempia. ”Kun öljytulot ovat vähentyneet kymmenisen vuotta, sortokoneistot tapaavat höllentää otetaan”, kirjoittaa Salminen.

Salmisen siteeraamassa tutkimuksessa kohteena oli 36 valtiota, joissa öljytuotanto vähentyi vuosien 1960 ja 2019 välillä. Niistä 33:ssa demokratia oli selvästi parantunut, kun tuotanto oli vähentynyt 15 vuoden ajan.

Kolmannen asteen Lufthössel-kuulustelussa

2022-12-17T06:34:00.005-08:00

Kuten tunnettua, saksalaisen lentoyhtiön Lufthansan pääkonttori pitää majaansa samassa osoitteessa Berliinissä, missä myös Saksan ilmailuministeriö bunkkasi jotakuinkin päivämäärään 9.5.1945 asti. Pitkään on mietitty, onko tällä ollut jokin vaikutus Luftwaff.. öö -hansaan. Nyt tiedämme, että on.

Tämä Luftjotain on nimittäin siitä erikoinen firma, että kun se lentää akselivallasta toiseen ja välilasku on yhdellä sen päälentokentistä, se säännönmukaisesti hukkaa vaihtomatkustajien matkatavarat. Näin kävi meillekin matkallamme Helsingistä Frankfurtin kautta Malagaan.

No, eihän siinä mitään. Joku sanoisi, että se on nykyaikaa. Sen sijaan siinä, miten Lufthaffe pyrkii korjaamaan tekemänsä virheen, on kaikuja menneiltä ajoilta.

Hansastadt Lufthösellyksen uhrille tulee sähköposti, jossa on linkki. Saadakseen Lufthöseltäjien haltuunsa ottamat matkatavarat takaisin itselleen uhrin on täytettävä linkin takaa avautuva lomake.

Lomake on mielenkiintoinen sekoitus turhien tietojen kysymistä, kolmannen asteen kuulustelua ja äärimmäisiä teknisiä hankaluuksia.

Matkatoverini yritti täyttää lomakkeen matkapuhelimella. Hän lähetti lomakkeen puolen tunnin kiroilun jälkeen, turhaan. Se vain ei onnistunut, mutta kuka kuvittelee, että se olisi kerrottu. Asia selvisi vasta kun kysyin, että tuliko sinulle ilmoitusta onnistuneesta lähetyksestä. Ei tullut.

Lomakkeessa kysytään kaikenlaista sellaista, minkä kaiken järjen mukaan pitäisi olla Lufthaffen tiedossa, kuten matkustajan täydellinen nimi, matkareitti, syntymäaika, ties mitä.

Osan näistä lomake osaa tarjota itsekin, mutta ehei, niitä ei pidä mennä hyväksymään, sillä niihin on piilotettu pirullinen kompastus, erikoismerkkejä, esimerkiksi risti (siis tavallinen +) etunimien väliin. Jos sen sinne jätät, ohjelma huutaa loppupäässä naama punaisena, että EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA.

Siis ristit pois, kaikenlaiset.

Täytät lomakkeen uudestaan, kokonaan. Tulee sama vastaus, EI ERIKOISMERKKEJÄ ja niin edelleen.

Ilmenee, että ääkköset on korvattava aakkosilla, olkoonkin että ensin vaadittiin nimen kirjoittamista siten kuin se on passissa, minkä kirjoitustavan Lufthanse siis tiesi jo entuudestaankin mutta mitä se kuitenkaan ei lomakkeessa tarjonnut vaan tarjosi vaihtoehtoa, jota se ei itsekään hyväksy.

Sitten kysytään osoitteita. Vaaditaan osoite määränpäässä, mikä on luonnollista, mutta sitten vaaditaan kotiosoite ja vakinainen osoite määränpäässä, siis mikä ihme sekin on? Ja sitten vielä kysytään, että mihin näistä kolmesta osoitteesta matkalaukku pitäisi toimittaa.

Miksiköhän ei voisi kysyä vain tuota viimeistä, että minne toimitamme laukun. On hirveä arvonta, että mitä vastaisi kohtaan ”vakinainen osoite määränpäässä”, kun sitä ei ole, mutta kohta on täytettävä, koska ohjelma ilmoittaa, että KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

No, laitan siihen se

n väliaikaisen osoitteen, jolloin syyllistyn valehteluun, mikä on autoritäärisen kulttuurin (sanoinko riittävän kauniisti) keino hallita ihmisiä: kun ihminen pakotetaan valehtelemaan, hänet saadaan tarvittaessa aina kiinni.

Sitten kysytään, kauanko aiot viipyä osoitteessa, jonne laukku pitäisi toimittaa. Jostain syystä ei kysytä, mikä on matkasuunnitelma sen jälkeen (sitähän voisi perustellakin), kenen kanssa matkustat, millaisessa suhteessa olet matkakumppaneihisi, oletko aviossa, onko matkakumppanisi puolisosi ja jos ei ole niin miksei ja kuka hän sitten on ja niin edelleen. Lufthössöllä on vielä kehittämisen varaa.

Ja aina kun on täyttänyt väärin, pitää palata alkuun ja täyttää aivan kaikki kohdat kokonaan uudestaan. Ja taas kerran, EI ERIKOISMERKKEJÄ, ERIKOISMERKIT ON POISTETTAVA ja KAIKKI KOHDAT ON TÄYTETTÄVÄ.

Lomaketta täyttäessä tulee todella syyllinen olo, mikä lienee tarkoitus. Kuten tunnettua, syyllisiä voi olla vain yksi, ja jos minä tunnen syyllisyyttä, en varmaankaan syyllistä Lufthassaajaa.

Mihin olisin syyllinen? Tietenkin siihen, että matkustin Lufthussella, Tai ehkä se olisi vielä ollut hyväksyttävissä, mutta että matkatavaroiden kanssa.

Mainittakoon, että paluumatkalla matkatavaroita ei hukattu. Se luultavimmin johtui myötätuulesta, jonka turvin pääsimme Frankfurtiin ennen aikojamme, ja jostakin teknisestä kommelluksesta (en uskalla edes kuvitella), joka viivästytti lähtöämme Frankfurtista Helsinkiin.

Loppu hyvin, kaikki hyvin. Varsinkin kun tietää, minkä lentoyhtiön koneeseen en enää kuunaan astu. Mahdollisuus tulla syylliseksi jo ennen tutkintaa, kun syyllinen on tutkija, ei kiinnosta. Mieluummin otan vaikka muutaman tunnin pidemmän vaihtoehdon.

Eräs näkymä Lufthöseltäjien lentokoneesta.

Poltossa vapautuvaa hiiltä vastaava määrä sitoutuu metsään jopa ennen polttoa

2022-12-02T07:09:00.001-08:00

Helsingin Sanomat julkaisi perjantaina 4. marraskuuta artikkelin Kylmää faktaa takkatulesta. Artikkeli kertoi takkatulen polttamisen ympäristövaikutuksista. Lähetin artikkelin johdosta lehteen tiistaina 8. marraskuuta alla olevan kommentin, jota lehti ei tietääkseni ole julkaissut.

Artikkelissanne Kylmää faktaa takkatulesta (HS, 4.11.) kirjoitettiin näin: ”Usein puun polttoa perustellaan sillä, että päästetty hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään. Niin sitoutuu, mutta siinä menee helposti sata vuotta.”

Ei mene, jos ”hiili sitoutuu takaisin kasvavaan metsään”. Väite perustuukin siihen kummalliseen oletukseen, että puun poltossa vapautuvan hiilen tulisi hakeutua juuri sinne poltetun puun kannolle odottamaan, että siihen kasvaa uusi puu, johon se sitten voi sitoutua. Jos olisi näin, siihen voisikin kulua se sata vuotta.

Todellisuudessa hiilidioksidimolekyyli voi sitoutua mihin vain kasvavaan kasviin, vaikka takkahuoneen ruukkukukkaan. Se voi sitoutua heti, ylihuomenna, sadan vuoden kuluttua tai ei koskaan.

Metsä on ekosysteemi eikä kokoelma yksittäisiä puita. Metsien ilmastonmuutosvaikutuksen kannalta yksittäisen hiiliatomin, hiilidioksidimolekyylin, puun tai muun kasvin kohtalolla ei ole mitään merkitystä.

Tärkeää on vain se, että Suomen metsät sitovat joka vuosi hiiltä enemmän kuin niistä poistuu, myös kun mukaan otetaan kaikki hakkuut. Niinpä poltettua klapia vastaava hiilimäärä sitoutuu metsään heti – tai jopa ennen kuin se poltetaan.